Liki kolme viikkoa takana. Muutama kammotusyö siihen mahtuu mutta viimeiset yöt ovat kyllä sujuneet kuin itsestään. Illalla tulee puolessa tunnissa täysin pimeä, jonka jälkeen silmät menee melko nopeasti kiinni. Aamulla tulee puolessa tunnissa täysin valoisaa, ja silmät aukeavat. Rytmi on hyvin säännöllinen ja melkein kadehdin päiväntasaajalla asustelevia ihmisiä siitä syystä. Suomen valoisissa kesissä ja pimeissä talvissa on myös tunnelmalliset puolensa mutta juuri kun totut joko kesään tai talveen, niin rytmi heti vaihtuukin. Juuri rytmin vaihtelu saattaa tehdä olon väsyneeksi ja rasittuneeksi, vaikka en ole sitä aikaisemmin ajatellutkaan. Täällä on kolmessa viikossa muodostunut hyvin selkeä elämän rytmi. 12 tuntia nukutaan pilkkopimeässä ja 12 tuntia nautitaan varmasta auringon valosta ja lämmöstä. Sillä on fantastinen vaikutus vireystasoon.
Eilen ostettu uusi pikakahvijauhe pääsi kuppiin ensimmäistä kertaa mutta valitettavasti kylmään veteen koska sähköt oli taas poikki. Se vaikutti kuitenkin hieman paremmalta kuin edeltäjänsä vaikka ei sitäkään kylmänä irvistämättä voinut juoda. Olen jo alkanut miettimään, pitäisikö kahvin juonti vain lopettaa. Kyllästyttää tämä väkisinjuominen ja irvistely. Mutta olen tapojeni orja ja sokea vaihtoehdoille, joten jatkan kahvin juomista koska niin on aina tehty! Mutta ainakin pystyn astumaan kynnyksen yli ilman aamukahvia, joten en sentään ole niin kaavoihin kangistunut kuin rakas vaimoni.
Aamupalan jälkeen pakkasimme uimahousut reppuun ja suunnistimme keskustan Sunbird-hotellille uimaan. Olimme olleet siellä poikien kanssa ensimmäisinä päivinä ja siitä jäi hyvä fiilis. Allasalue oli siisti ja hintaan kuului lounas. Sunbird kuuluu luxus-hotelleihin, joten asuminen ei tulisi siellä kysymykseen, koska huoneiden hinnat alkavat 150 eurosta. Ymmärtäisin sen Euroopassa mutta Malawissa se kuulostaa ryöstöltä. Siellä oli hyvä kuitenkin käydä uimassa. Vesikin oli selvästi puhtaampaa kuin esimerkiksi omalla altaallamme. Ja Helikin näkisi paikan nyt. Oli perjantaipäivä ja hänellä oli tutkimustyötä etätehtävänä mutta sitä voisi hyvin tehdä altaalla auringossa.
Jaksoimme viettää siellä melkein 4 tuntia. Pojat uiskentelivat tai juoksentelivat läheisessä kiipeilytelineessä, joka oli vain aavistuksen turvallisemman tuntuinen kuin apinapuistossa vaikka olimme hyvätasoisen hotellin alueella. Välillä söimme lounasta, oikeasti todella herkullisia lohkoperunoita ja jonkinlaista makkaraa. Helillä oli kanavarras, koska ei syö lihaa muutenkaan. Leppoisaa ja rauhallista oleskelua, ja saimme viettää koko ajan ihan keskenämme. Ei tullut eteläafrikkalaisia maailmanomistajia pitämään näytöksiä kuten viimeksi. Ja vaikka vesi oli kylmää, se oli oikeasti virkistävää, koska päivä oli taas todella kuuma. Aurinko porotteli siniseltä taivaalta ja oli pakko käyttää aurinkorasvaakin. Tavallisina päivinä olemme selvinneet ilman ihan hyvin, mutta palvonnan aikana on turha pelleillä. Aurinko on armoton ja arvaamaton, sen kanssa ei pidä leikkiä!
Kävelimme hotellilta keskustan Shoprite-kauppaan, koska Helin mukaan meiltä puuttui tarvittavia elintarvikkeita. Yritin sanoa, että juuri eilen kävin hakemassa kaksi kassillista, ettei sitten viikonloppuna tarvitse mennä kauppaan. Mutta nyt ei kuulemma ole vielä viikonloppu vaan perjantai. Vihaan kauppoja muutenkin ja täällä siihen vielä Visa-kortti-nöyryytykset tai pullonpalautusnöyryytykset päälle, joten ei voisi vähempää kiinnostaa, varsinkin kun olin eilen kaiken jo ostanut. Mutta jotenkin se keräilijä sai taas korin täyteen ja minä pääsin venyttämään käsiäni.
Kaupan pihalla ei näkynyt tuktukeja, joten päätimme lähteä kävelemään area 9 suuntaan. Heti kaupan parkkipaikan portilla tavallinen taksi tarjosi kyytiä mutta kieltäydyimme koska olemme mieltyneet tuktuk-mopedeihin. Niissä käy mukava ilmavirta ja pojat tykkäävät liikkua niillä myös, ja onhan ne jännittäviä kapistuksia. Koskaan ei tiedä milloin niistä irtoaa pyörä tai matka muuten katkeaa. Kävelimme ehkä 10 metriä kun sitten lennosta pysäytimme yhden tuktukin ja astuimme kyytiin.
Takavasemmalta tuli kuitenkin se samainen taksikuski, joka juuri tarjosi meille kyytiä, ja otti mopon avaimen itselleen. Alkoi jonkinlainen sanaharkka chichewaksi eikä pystytty oikein osallistumaan, mutta ymmärsimme, että taksikuskia nypitti se, että tuktuk otti meidät kyytiin. Mehän teimme ihan tietoisen valinnan, emmekä edelleenkään halunneet taksia ja tuktuk-kuski yritti sitä käsimerkeistä päätellen ilmaista. Tilanteessa ei ollut aggressiivisuutta mutta lievää kireyttä kuitenkin. Lopulta taksikuski antoi periksi ja avaimen, ja me pääsimme matkaan.
Elinkeinot ovat tiukassa ja jokainen penninlati tulee malawilaiselle tarpeeseen, ymmärrämme sen hyvin. Mutta se oli ensimmäinen kerta, kun nähtiin jonkinlaista negatiivista käyttäytymistä. Känniläisiä tai edes tupakoitsijoita ei näy. Siihen ei taida olla varaa. Toisaalta joka kadunkulmassa käryää iso wokkipannu avotulella tai jätteet, joten savua täällä kyllä pääsee hengittelemään silti.
Päivä oli sujunut hyvin, mutta kotona alkoi riitaisat tunnelmat. Heti kun molemmat vanhemmat ovat kotona, pojilla alkaa keskinäiset leikit koventua ja riitojen kynnys alenee. Mistähän ihmeestä sekin johtuu? Siinä on ihan selvä ero, kun ollaan Helin kanssa molemmat kotona verrattuna siihen, että olen poikien kanssa kolmestaan. Varmaan me Helin kanssa automaattisesti jutellaan omia asioitamme ja pojat vaistoavat, että heitä ei joko huomioida tai sitten he vain käyttävät tilanteen hyväksi omille muhinoilleen, kun meiltä silmä hieman välttää. Joka tapauksessa se on ärsyttävää, kun sitten tapellaan ihan jokaisesta pikkuisesta asiasta eikä sopu meinaa syntyä sitten millään. Ihan rehellisesti olen joskus miettinyt, että miten ihmeessä evoluutio on antanut tämän mennä näin? Miksi lapset riitelevät niin että aikuisten pinna palaa? Lapset varmaan oppivat Sinkkosen mukaan jotain mitä hyödyntää sitten aikuisena, mutta meille aikuisille pinnojen palaminen ei voi olla millään tavalla hyväksi! Mutta lapsethan on tietysti jo tehty… eli huijaus on kerennyt jo tapahtua. Meillä aikuisilla ei ole niin väliä enää miten meidän käy… Niin sen täytyy olla.
Hämärän tullessa aurinko vei kaikki energiamme mukanaan ja olimme täysin valmiita nukkumaan. Miina ja Manu kävivät tietenkin ensin ratsastuskoulussa, taas. Alkaa tulla jo Miinat ja Manut korvista, Miina vasemmasta ja Manu oikeasta. Mutta onhan se hyvä unilääke, vei nytkin Niilalta tajun kankaalle. Olimme kaikki jo kahdeksalta peittojen alla, mikä tuntuu aivan naurettavalta. Mutta myös niin nautinnolliselta, koska silmät eivät pysyneet auki. Mikä ihana tunne antaa luomien vaipua kiinni. Vaivuin samalla itsekin jonnekin. En tiedä minne mutta tiesin olevani siellä aamuun asti.
