Helillä oli jälleen työviikko edessä, joskin osasto vaihtuu synnäristä vauvateholle. Se voi kuulostaa isoltakin muutokselta, mutta se ei ole sitä täällä Malawissa. Olosuhteet pysyvät aivan samanlaisina kuin jo aikaisemmin olen kirjoittanut, mutta nyt niitä pikkuisia ei revitä mistään irti vaan niitä tupsahtelee osaston vauvasänkyihin kätilön käsistä. Työvälineitä ei ole sen enempää, eikä mitään muutakaan ole enempää paitsi ehkä vauvoja. Käytännössä vauvateholla seurataan niitä vauvoja, joilla synnytyksessä on ilmennyt jotain ongelmia. Pääasiallisesti ongelmat taitavat liittyä hengitykseen, jolloin on tarjolla happea ja ylipainehengitystäkin. Mitään muuta ei sitten hirveästi olekaan, lääkkeitäkin vain rajallisesti.
Pieni muutos työkuvioissa saattoi vaikuttaa Helin unen saantiin, mutta me nukuimme poikien kanssa kuin tukit. Tai pojat saattavat vinkua jotain uniensa aikana, mutta aamulla heistä ei saa väsyneitä tekemälläkään. Heli on yleensä siis ainoa, joka on hieman väsyneen…. nyt tarkkana, ei näköinen vaan oloinen! Oikeanlainen artikulaatio keräilijän kanssa on tärkeää varsinkin aamulla, ja itseasiassa on parempi ettei kuvaile ääneen yhtään mitään. Metsästäjän yritykset menevät niin kovin usein metsään. Hyvä metsästäjä tietää sen, että nuoli on ammuttava harkitusti ja juuri oikeaan aikaan.
Elämä on täynnä ironiaa. Me muut voisimme nukkua ja laiskotella koko päivän, mutta me olemme pirteitä ja virtaa täynnä. Se, jonka täytyy mennä töihin, on väsynyt. Tai ei se mitään ironiaa ole, kuka nyt oikeasti töihin haluaa, jos vaihtoehtona on viettää perheen kanssa laatuaikaa Afrikassa. Pelkästään sen tiedostaminen, että töihin pitää mennä, saa väsyneeksi. Mutta töihin on mentävä ja oppiihan täällä paljon uusia asioita, joten Heli singahti yhtä terävästi matkaan kuin yleensäkin. Me jäimme aamupaloille ja valmistautumaan altaalle menoon.
Sähköjä ei ole ollut koko aamuna, ja aloin jo miettimään B-suunnitelmaa ruuan suhteen. Meillä oli tarkoitus mennä apinapuistoon iltapäivällä, Heli ja Anna tulisivat sinne töistä. Jos sähköt eivät ilmesty, niin meidän on mentävä sinne sitten aikaisemmin syömään. Siellä on tosi hyvät ruuat, joten menisin toisaalta mielelläni, mutta jääkaapin ainekset olisi myös hyvä käyttää hyödyksi. Aika ärsyttävää olisi heittää Afrikassa ruokaa pois, mutta tietysti pakkohan se on, jos sähkön kanssa on ongelmia. Ensinnäkin, jääkaappi menee sähkökatkon aikana pois päältä eli se ja ruuat lämpenee. Toiseksi, katkon aikana ei voida lämmittää tai paistaa mitään. Jippii, mikä yhtälö. Eli ihan hirveästi ei kannata ostaa kanafileitä jääkaappiin odottelemaan, että voisi heittää ne sitten roskiin. Ollaan kuitenkin Afrikassa, missä nähdään kiven heiton päässä oikeasti nälkää. Se on aika raju ajatus. Niin saattaa olla Haagassakin jossain tapauksessa, mutta täällä ajatus lyö hansikkaalla poskeen.
Minulle on vuosien takaa, siis kohta 20 vuoden takaa jäänyt mieleen eräs kouluruokailuhetki, silloisesta Helsingin ammattikorkeakoulusta. Hyvä opiskelutoverini, joka ei ollut ainakaan siihen mennessä käynyt Helsingin Kalliosta pidemmällä kuin mitä ratikoilla pääsee, jätti lautaselleen ruokaa ja heitti ne roskiin. Minun oli pakko silloin tokaista siihen vanha klassikko, että ”Afrikassa nähdään nälkää ja sinä heität ruokaa roskiin!” En minä sitä oikeasti tosissani tai näreissäni sanonut, vaan kun itselläni oli lautanen tyhjä niin oli helppo kiusata. Toveri taisi kuitenkin tuntea pienen piston sisimmässään, kun katsoi minua silmiin ainakin neljä sekuntia ennen, kun sanoi, että ”No vie ne sitten sinne Afrikkaan!”. En voinut silloin kun nauraa, sehän oli aivan totta. Millä ihmeellä me ruuanjätteitä voitaisiin Afrikkaan viedä Suomesta. Mutta nyt kun täällä oikeasti olen, ja olen oikeasti nähnyt tätä köyhyyttä ja elämäntapaa… Enää se ei naurata niin paljoa. Se on karmea määrä ruokaa, mikä menee hukkaan ihan pelkästään meidänkin perheessä. Pakko tunnustaa… hävettää!
Kello läheni puolta päivää, ja päätin, että jos sähköt eivät käenkukkumiseen mennessä ilmesty, me lähdemme apinapuistoon. Kävin huvikseni kysymässä respastakin, että onko sähkön paluusta mitään arvioita. Olen käynyt aina silloin tällöin kysymässä vaikka tiedän, etteiväthän he sille mitään voi. Vai voivatko sittenkin… yllättävän usein sähköt ovat pian palautuneet sen jälkeen, kun olen kysynyt ja ilmoittanut koiranpentuilmeellä (lue: surullinen bulldoggi), että ruuanlaiton kanssa on vähän hankaluuksia, kun ei viitsisi nuotiota sytyttää. Voisiko siellä olla jokin katkaisin, jolla säätelevät sähköjä, koska sehän on rahan säästöä heille. Ähh, en usko siihen, vaikka oudolta sattumalta taas tuntui, että kun mentiin sisään, niin sähköt räpsähtivät päälle. Neljä minuuttia kyselyni jälkeen! Täällä on oikeasti kaupungillakin sähkökatkoja koko ajan, joten eiköhän se vain ole sattumaa.
En miettinyt sähkökytkinasiaa sen pidempää vaan käytin sähkön hyödyksemme ja tyhjensimme hieman lämmennyttä jääkaappiamme. Valitsin omalta a la carte -listaltani sen toisen ruokalajin, jonka pystyn täällä helposti valitsemaan, eli etelä-afrikkalaisia makkarapaloja nuudelipedillä. Kokonaisuuden kruunasi tomaattinen maustekastike, jota jotkut kutsuvat myös ketsupiksi. Jos Helin eilinen avokadopasta oli kulinaristinen orgasmi, niin tästä tuli mieleen vähän muut tuntemukset. Mutta energiasisältö oli kutakuinkin sama tai ehkä vähän enemmänkin, joten se riitti, että saatiin mössö jotenkin ruokatorveen asti. Ruokatorvi osaa hoitaa hommansa siitä eteenpäin ihan itse. Ja onneksi pysyttiin yhdensuuntaisessa liikenteessä.
Saimme vatsat täyteen ja lähdettiin apinapuistoon. Käveltiin siis Crossroadsille etsimään tuktuk, ja moikattiin matkalla vanhoja tuttuja alueellemme johtavan tien alkuosan puomilla. En edelleenkään ymmärrä puomien oikeaa tarkoitusta, mutta niitä nostelevat vartijat nostivat meille kätensä ihan yhtä auliisti kuin he nostavat puominkin alueelle pyrkiville ja sieltä poistuville autoille. Ehkä se puomi hieman hidastaa autoilijoita mutta ei se mitään estä, ja mitään oikeaa virkaa en sille keksi, koska ketään ei kuitenkaan pysäytetä. Mutta saadaan puomien avulla pari joutilasta työtöntä puun alta pois istuskelemasta, ja kuvittelemaan olevansa töissä. Kovin suurta palkkaa ei siitä kyllä voi saada.
Puomilla on aina myös muutama imaami tai beduiini tai muslimipappi tai mitähän ne nyt voisi olla, jonkun sortin profeettoja ehkä. Valkoiset pappiskaavut ja jonkinlainen turbaani päässä, ja isot parrat tietysti. He istuksivat aivan oudoissa itsetehdyn näköisissä pyörähökötyksissä, joissa polkeminen tapahtuu käsillä. Nämä imaamit ovat nimittäin kaikki rampautuneita, ja heiltä puuttuu jalkoja tai käsiä. Muista puuttuvista ruumiinosista en päässyt selvyyteen. He istuksivat siinä melkein aina kun puomin ohitamme enkä ole pystynyt selvittämään miksi. Ehkä he rukoilevat siinä tai keräilevät almuja tai vain tarkkailevat ketkä alueella liikkuu. Kovin ystävällisiä he ovat ja moikkaavat ja yrittävät jutella aina poikien kanssa… katolisia he eivät taida olla, joten en ole huolissani. Heistä jos jostain pitäisi ottaa kuva, mutta en vain kehtaa. He ovat köyhiä, rampoja ja onnellisen oloisia, ja varmasti antaisivat ottaa kuvan jos kysyisin, mutta se tuntuisi jotenkin väärältä. Joten kävelen aina ohi ja tervehdin kohteliaasti.
Heli ja Anna saapuivat apinapuistoon juuri kun siemaisin viimeisen hörpyn mauttomasta lager-oluestani. Päätin silti ottaa toisen heidän seuraksi. Eihän sitä voi tietää, jos maku olisi parempi tällä kertaa. Ihan oikeasti, se saattaa olla pullosta kiinni! Täällä ei ole hirveästi valinnanvaraa oluissa, kaikki ovat vetisiä isojen panimoiden lagereita. Olen löytänyt ”lempparini” eräästä ärsyttävän ison panimon Special Brew -oluesta. Kolmen viikon aikana olen huomannut, että joka toinen viikko se maistuu ihan kuralle ja joka toinen viikko ihan siedettävälle, tai jopa hyvälle. Laatuvaihtelu on todella rajua, maussa voi oikeasti olla iso ero. Kotopuolen panimojättiläiset eivät ole koskaan syyllistyneet sellaiseen, vaikka en niiden mauttomia juomia muuten enää oikein arvostakaan. Luulen, että täällä Malawissa juomme joka toinen viikko mäskikattiloiden pesuvesiä ja joka toinen viikko sitten jonkinlaista olutta. Sähkökatkotkin saattavat vaikuttaa asiaan, koska oluen valmistuksessa veden lämpötilalla on suuri merkitys, aivan kuten puhtaudellakin. Nämä oluet tulevat nimittäin Lilongwessa sijaitsevasta panimosta.
No, toinen olut ei ollut ensimmäistä parempi, mutta kyllä se janoon meni yhtä hyvin silti. Se upposi oikeastaan kyllä ihan huomaamatta, koska Heli ja Anna kertoivat samalla työpäivästään uudella osastolla. Se on siis suomalaista lasten tehoa vastaava mutta oikeastaan vain nimeltään. Osastolla on huonokuntoisia 1-3 kiloisia vauvoja makailemassa ja odottamassa mitä luoja heille suo. Kovin paljoa eivät kätilöt pysty tekemään, koska välineitä ei ole eikä välttämättä kunnollista osaamistakaan, lääkityksestä puhumattakaan. Heli kertoi myös, että suonensisäinen nesteytys tuntuu olevan hankala aloittaa, vaikka se olisi usein lapselle elintärkeää. Varsinkin kun ruokkiminen oli täysin äidin rintamaidon varassa. Korvikkeita ei ole käytössä. Äidit tulivat kahden tunnin välein imettämään, mutta aina se ei tietysti onnistunut, ja silloin lapsi jäi huutamaan seuraavaksi kahdeksi tunniksi, koska äidit ajettiin osastolta pois. Siellä sai olla vain syötön ajan. Kätilöt eivät myöskään juuri puuttuneet syöttöihin ellei äiti osannut tai uskaltanut pyytää apua, joten syöttö saattoi jäädä vajaaksi pelkästä väärinkäsityksestä. Jostain syystä nestehoito kuitenkin viivästyy niissä tapauksissa missä syötöt eivät onnistuneet ja vauva oli selvästi huonossa kunnossa. Samoin esimerkiksi paracetamolia ei anneta kuumeisille vauvoille, koska se kuulemma on vaarallista maksalle. Se pitää tietysti paikkaansa mutta nyt vauva makaa 40 asteen kuumeessa, eikä sekään ole kovin hyvä asia.
Helille ja Annalle tuottaa vaikeuksia sen tiedostaminen, että Suomessa suurin osa näistä huonokuntoisista vauvoista voitaisiin pelastaa, mutta vallitsevissa olosuhteissa se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. He voivat vain katsoa, kun pienokaiset hengittävät raskaasti, pienien enkeleiden odottaessa sängyn laidalla. Se on melko raaka tilanne. Samaan aikaan paikalliset kätilöt eivät pysty käsittämään, että Heli ja Anna ovat jo ammattilaisia ja tietävät asioista enemmän kuin tavanomaiset opiskelijat, sillä täällä harvoin jos koskaan on ollut aikuisopiskelijoita. He itseasiassa tietävät enemmän kuin paikalliset kätilöt, vaikka tietysti kulttuuriin liittyvät seikat ovat uusia. Paikalliset ovat tottuneet meidän silmissämme raakaan tilanteeseen, koska he eivät tiedä muusta. He saattavat jopa ihmetellä, miksi Heli ja Anna ovat niin herkkiä, kun tippa tulee linssiin työasioissa. He eivät ole kuulleet sanonnasta tieto lisää tuskaa! Heli ja Anna ovat kuulleet, mutta vasta nyt he ymmärtävät konkreettisesti mitä se voi tarkoittaa.
Siinä istuskellessa ja poikien leikkiessä puiston puolella tuli hieman nälkäkin, joten otettiin vielä vähän palasta kuvun alle ennen kuin siirryttiin kotiin. Ilta oli hieman viileämpi kuin mihin oli jo totuttu. Ei ollut missään nimessä kylmä, eikä Suomessa taida näin lämmintä iltaa olla edes kuumimmillaan mutta jotenkin se täällä nyt tuntui viileämmältä. Se tuntui itseasiassa yllättävän raikkaalta, ja sai ehkä salaa minut kaipaamaan pientä Itämereltä puhaltavaa viimaa kasvoilleni. Ehkä minussa pieni viikinki sitten kuitenkin asustelee. No, en tunnusta, että pitäisin siitä viimasta mutta kyllä koti on koti, vaikka se olisi Grönlannissa. Sen johtopäätöksen siitä tunteesta vedin.
Viikko oli taas saatu aluilleen ja sen ensimmäinen päivä päätökseen. Makoilin sängyssäni ja taistelin mielessäni Helin työpäiväkertomuksia vastaan. Yritin saada ne mielestäni, koska ei tosiasioiden kauhistelusta ole pienintäkään hyötyä nukkumaan alkaessa. Vietän yöni mieluummin Senga Bayn järvimaisemissa kuin Lilongwen synnytyssairaalassa. Jostain syystä en kuitenkaan meinannut päästä järvelle koko yönä. Nukuin pitkästä aikaa huonosti. Se ei ole tapaistani…
