Ahh, kuuma pikakahvi maistui tänä aamuna jopa hyvältä. Se ei varmaan johtunut kahvista vaan lievästä väsymyksen tunteesta. Niila pyöri ja inisi heti puolen yön jälkeen, ja jostain syystä heräsin siihen. Niila kyllä nukahti sikeästi sen jälkeen mutta minä en. Tuntui, että valvoin koko loppuyön ja se on kyllä harvinaista minulle. Mutta jostain syystä uni ei tullut kuin todella rikkonaisesti.
Heli singahti rutiininomaisesti töihin, ja minä jäin toljottamaan kiinni kolahtanutta ulko-ovea. Tuijottelin sitä jonkun minuutin ja mietin mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Vaaniva väsymyksen tunne sai minut jotenkin valpastumaan, silmät suurenivat ja sykekin alkoi kaulalla taas tuntumaan. Jostain aivojeni syvemmistä sopukoista kantautui huuto kotona työpaikalla odottavista kuntotesteistä. Tajusin, että vaikka olen hikoillut kolera-altaallisen verran hikeä, en ole hengästynyt kolmeen viikkoon kertaakaan. Pienen säikähdyksen ja ison kahvikupillisen jälkeen painuin punnertelemaan. Pojat ihmettelivät, että mikäs isille tuli? Siihen pelmahti heidän ja lastenohjelmien väliin lattialle rimpuilemaan.
Nuorempana ei tarvinnut miettiä kuntoiluja. Eli vain elämäänsä, pelasi pallopelejä miltei päivittäin ja pysyi hyvässä kunnossa ilman, että sitä tarvitsi ajatella mitenkään. Ei ollut somea missä kehua omia tuloksiaan. Liikunta oli kuin ruuanlaitto tai sängyn petaaminen, ei niistä tehty numeroa niin kuin nykyään. Niin, ja olin tietysti nuorempi. Parikymppinen pysyy hyvässä kunnossa ihan itsestään, solujen fysiologia pitää siitä huolen, kunhan ei ihan rapistu liiallisten huonojen elämäntapojen tahdittamana.

Sen takia joskus naurattaakin nykyinen some-maailma missä 25-vuotias kuntosalihirmu itkee, jos ei pääse joku päivä salille. Ymmärrän hyvin sen kuntoilun jälkeisen fiiliksen, se tietysti tuntuu kivalta mutta kunnon heikentymistä on turha pelätä. Siinä iässä voi olla vaikka vuoden tekemättä mitään ja sitten pääsee taas kahdessa viikossa hirmukuntoon.
Mutta annas olla, kun vanhenet. Ikämies-sarjoja ei ole turhaan säädetty yli 35-vuotiaille. Siinä tapahtuu jotain selittämätöntä, ja peruuttamatonta. Enää ei voi olla kuukauttakaan tekemättä mitään tai syödä ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan kuten nuorena. Se osuu heti omaan nilkkaan tai johonkin muuhun ruumiinosaan. Kaikki 40-vuotiaat tietävät tämän. Minäkin luulin pitkään, melkein 40 vuotta, että rasva ei tartu minuun, tai että nivelet eivät tule ikinä kipeäksi. Kyllä muuten tarttuu ja kyllä muuten tulevat!

Tein paniikissa muutamia punnerruksia ja vatsalihasliikkeitä, ja painuin suihkuun. Sillä hetkellä tajusin, että olin ajatellut hetki sitten valheellisesti. Olenhan minä hengästynyt, joka ikinen kerta, kun menen suihkuun, koska sieltä tulee vain kylmää vettä. Se saa ainakin tuntumaan olon hengästyneeltä. Mutta kyllä se virkistääkin. Madidissa on hyvä suihku, ainakin paineen osalta. Ensimmäisessä hotellissa, Kibokossa piti heilutella suihkuputkea, että sieltä saisi jotain irti. Nyt oli kuitenkin hyvä fiilis. Lihakset saivat tietää olevansa jotenkuten elossa, ja minä olin suihkunraikkaana valmiina päivään. Valmiina ratkaisemaan poikien konfilikteja, elämää suurempia sellaisia.
Kauppareissu oli tietenkin päivän agendalla. Siinä ei ollut muuten normaalista poikkeavaa, mutta matkalla nähtiin jälleen outoja jättiläispörriäisiä. Ne olivat helposti luumun kokoisia ja mustavalkoisia. Värien puolesta Heli voisi niistä tykätäkin, mutta muuten ei! Ne olivat kuin jättiläiskimalaisia ja pörräilivät kömpelön näköisesti pellon päällä. En saanut niistä kuvaa, kun olivat sen verran kaukana mutta pojat näkivät ja kuulivat ne hyvin. Niila varsinkin oli erityisen kiinnostunut. Hetkinen…. Panda-karhun väritys ja jättiläiskimalaisen vartalo…. Ähh, ei se voi olla mahdollista. Eihän täällä ole pandoja.

Ei olla vielä nähty apinaa kummallisempia eläimiä mutta erilaisia ötököitä on tullut vastaan sitäkin enemmän. Niila etsii niitä joka puolelta eikä aristele yhtään ottaa niitä käteenkin. Äiti ei oikein välitä öttiäisistä, eikä Niila ole niitä sisälle kantanutkaan. Madidin henkilökunta suorittaa varmasti myös jonkinlaista myrkyttelyä, luulisin. Sisätiloissa ollaankin saatu olla yllättävän rauhassa, vaikka muutaman torakan olen Madidissa vessasta pyydystänyt ja heittänyt pönttöön. En ole voinut sitä aikaisemmin päiväkirjaan kirjoittaa, koska Heli lukee aina seuraavana päivänä kirjoitukseni. Uskokaa pois, on mukavampi antaa Helin uskoa elävänsä torakattomassa maailmassa. Nyt on enää vain muutama päivä jäljellä ennen siirtymistä uuteen asuntoon, joten uskalsin asiasta kirjoittaa. Uusi asunto on sen verran enemmän paikallista tasoa, että siellä öttiäisiä tavataan varmasti, sen lupaan. Ja tietysti haluan nähdä ilmeen ja kuulla reaktion, kun hän tämän lukee. Hihihi….
Kauppareissu tuli tehtyä, mutta isoja viiden litran vesikanistereita ei ollut. Tonic-vettäkään ei ole ollut kaupoissa moneen päivään. Täällä ei todellakaan pysty luottamaan, että hyvästäkään kaupasta saisi juuri sitä mitä lähtee hakemaan. Jos jotain tiettyä on kaupassa, sitä kannattaa melkein ostaa sitten varalle myös. Saatiin kuitenkin lounasainekset ja sähköäkin oli, joten paistettiin perunoita ja kanaa.

Heli tuli töistä ja ”yllätti” meidät altaalta. Jäätiin siihen istuskelemaan iltapäiväauringon ihanaan lämpöön ja Heli kertoi työpäivästä. Päivällä oli sattunut rankka tilanne, jossa osastolla ollut tuore äiti oli tullut kertomaan kätilöille, että hänen vauvansa ei taida hengittää. Ohjaava kätilö käskytti Helin tutkimaan vauvan eikä vauva tosiaan hengittänyt. Valitettavasti elvytystoimia ei ollut mielekästä edes aloittaa. Omaiset ja äiti odottivat tilanteessa sivummalla, ja ohjaaja käski nyt Helin mennä kertomaan äidille mitä on tapahtunut. Heli kummasteli tilannetta, miksi hänen pitäisi tällaista kertoa mutta totteli kiltisti. Äiti osasi hädin tuskin englantia mutta Heli kertoi ja purskahti samalla itse itkuun. Äiti ymmärsi mitä oli tapahtunut, ja purskahti itkuun. Anna seurasi tilannetta vieressä ja purskahti itkuun. Huone täyttyi itkusta.
Tämä oli ohjaavan kätilön mielestä ilmeisesti koulutusta, ja heillehän tämä onkin miltei jokapäiväistä työtä. Lääkäreitä ei juurikaan ole, joten kätilöt joutuvat kertomaan myös huonot uutiset. Paikallisen opiskelijan suhteen tilanne olisi varmaankin täyttänyt järkevän koulutustilanteen kriteerit, mutta Heli ja Anna tulevat kehittyneestä maasta, jossa tällaista tilannetta ei olisi oikeastaan päässyt edes käymään. Kuoleman ensinnäkin toteaa lääkäri. Ja vakavan uutisenkin olisi kertonut lääkäri tai ehkä kätilökin mutta ei missään nimessä opiskelija. Nyt Heli joutui vielä kielimuurin takaa ilmoittamaan äidille ehkä surullisimman uutisen minkä äiti voi kokea, kun hänen kaksi päivää vanha pieni pörröpää oli nyt matkalla taivaaseen. Tilanne on varmasti surullinen kaikille mutta Helille ja Annalle kokemus oli musertava, eikä Helikään ymmärtänyt sitä siinä tilanteessa ennen kuin ensimmäinen kyynel teki kirkkaan juovan poskelle. Silloin oli jo liian myöhäistä peruuttaa.

Kaikesta haikeudesta huolimatta meille tuli altaalla taas nälkä ja ajatukset siirtyivät ruuanlaittoon. Se ei nyt jaksanut innostaa, ja siihen saattoi vaikuttaa tiistai-päivä. Taas. Silloin oli Crossroadsilla kaksi pitsaa yhden hinnalla. Muutamme kahden päivän päästä, joten päätimme, että haetaan pitsat nyt viimeisen kerran. Se oli todella huono tekosyy, mutta sen varaan me nyt kuitenkin jäimme. Lähdin Niilan kanssa kahdestaan pitsanhakureissulle ja Noel jäi pelaamaan Helin kanssa Afrikan Tähteä… Afrikassa.
Pitsasta tuli masut ja mahat täyteen, ja siirryttiin kaikkien iltarutiinien jälkeen jälleen aikaisin sänkyihin. Helin kertomus veti minut edelleen hiljaiseksi, vaikka en ollut iltasadun ja hyvän yön toivotuksien jälkeen mitään muutenkaan puhunut. Olin käynyt sairaalassa, aistin vieläkin sen masentavan tunnelman, joka siellä vallitsi. Hajuineen kaikkineen. Vaikka tilat ovat yhtä masentavat kuin nämä surulliset tapahtumatkin, se on täyttä totta ja arkipäivää täällä. On vaikea ymmärtää, että ollaan niin todella erilaisessa maailmassa nyt.

Vauvansa menettänyt äiti matkusti todennäköisesti rähjäisen kuorma-auton lavalla 30 muun kirjavaan kankaaseen kiedotun naisen kanssa kotikyläänsä johonkin Lilongwen ulkopuolelle. Lavalla myös todennäköisesti kuului rummunsoittoa ja sen rytmin mukaista laulua. Olimme nähneet jo useita sellaisia kuorma-autoja, ja aina sieltä kuului rytmikästä soittoa ja iloista laulua. Ei koskaan surullista. Siitä tuli ohikulkijatkin iloiseksi, me erityisesti koska se oli niin erilaista kuin Mannerheimintiellä, ratikkojen kolinan seassa.
Ei täällä taida surullista musiikkia ollakaan, en ole ainakaan kuullut. Elämä on jo tarpeeksi kovaa ja surullista, miksi musiikinkin pitäisi olla. Se on varmasti keino selviytyä ja jatkaa vaikeuksista huolimatta eteenpäin, iloinen musiikki. Onneksi niin, koska jos sieltä lavalta kuuluisi suomalaista masennus-rappia tai muuta surullista ”musiikkia”, niin alkaisin varmasti itkemään minäkin. Mietin kuitenkin itsekseni, mahtoiko tarinan äiti laulaa tänään mukana? Huokaisin syvään, suljin silmäni ja nukahdin.