Tänään oli vanhimman poikani Emilin syntymäpäivä. Emil ei siis ollut mukanamme Afrikassa, joten olimme tehneet eilen 5 sekunnin onnitteluvideon pikkuveljien kanssa, ja tänään lähettäisimme sen. 5 sekuntia, jossa toivotetaan hyvää syntymäpäivää Emilille mutta sen tekemiseen meni ties kuinka kauan. Istuimme riippukeinussa ja yritimme sanoa onnittelua mutta aina joku alkoi nauramaan. Se oli pieni video mutta siihen nähtiin yllättävän paljon vaivaa. Sitten se meni perille muutamassa sekunnissa vaikka olemme linnuntietä 8000 kilometrin päässä. Aika uskomatonta loppujen lopuksi tämä tiedonvälitys nykyään.
Oli myös Helin ensimmäinen työpäivä muuton jälkeen. Ja arvatkaapa mitä… ei ollut sähköjä. Olimme juuri puhuneet, että sähkökatkoja ei taida täällä uudella alueella tosiaan olla, kuten naapuri Lucykin oli sanonut. Iso sairaala on vieressä, joten sähkön siirto on varmaan turvattu paremmin, ehkä. Mutta eipä ollutkaan. Aamukahvit juotiin kylmänä, joten aamu palautti meidät Madidin tunnelmiin. No turhia tässä valittelen… olimmehan jo kolme päivää nauttineetkin ilman sähkökatkoja.
Sähköt palasivat vasta yhdeksän aikaan, ja talon naiset olivat jo lähteneet hommiin. Miehet jäivät pyörittämään taloutta. Siihen kuuluu monenlaista askaretta. Kun aamupala on nautittu, ensimmäiseksi lakaistaan kämppä ja kuisti. Pölyä ja hiekkaa tulee yllättävän paljon päivän aikana, ihan jalkapohjista ja kengistä mutta myös ovien ja kynnysten välistä, jotka ei todellakaan ole mitään sukellusvenemallia. Ne falskaa tomua sisään ihan solkenaan kun vain sattuu sopivasti tuulemaan. Olen yrittänyt niitä rakoja tilkitä sinitarroilla (joka on täällä tosin valkoista) ja pahvinpalasilla oikeastaan sen vuoksi, ettei torakat juokse sisään mutta päivisin ovet ovat paljon auki, joten sisään tulee väkisin kaikenlaista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että kaupoissa lattioita pestään ihan liikaa, ja juuri niiltä käytäviltä, joilla minä haluaisin kulkea.
Toiseksi päiväaskareeksi tuleekin juuri kaupassa käynti siellä lattianpesijöiden seassa. Madidista kävimme yleensä Gateway-ostoskeskuksessa, mutta se on täältä Kanalasta katsottuna aivan liian kaukana. Joudummekin siis käymään joko keskustassa, jonne on ehkä 3-4 kilometriä tai siihen väliin jäävällä arabiostarilla, jonka nimi oli Sana. Se on iso ja edullinen sekatavarakauppa, josta saa kyllä melkein kaikkea mutta hieman ehkä laadusta tinkimällä. Toisaalta laadusta joutuu tinkimään heti kun astuu Malawiin. Sanaan oli kuitenkin helppo kävellä eikä se ollut niin ahdistava paikka kuin jotkut muut arabikaupat, missä partasuut ja karvaranteet vahtaa minkälaiset vaatteet naisilla on päällä. Sanan pihassa oli myös pieni leikkipuisto, joten Sanassa oli kiva käydä poikienkin takia. Arabikauppoissa on kuitenkin aina yksi huono puoli… sieltä ei saanut alkoholia lainkaan.
Kaupankäynnin yhteydessä huolehdimme yleensä myös roskiksista. Kävin heti ensimmäisenä päivänä kysymässä vartijalta, että minne viemme roskapussimme. Koulun alueella oli jonkinlaiset jätelavat, mutta ne olivat aika kaukana, joten ajattelin, että vartija ehkä tietää jonkun lähemmän pisteen. Aluksi hän ihmetteli, että mistä me oikein edes puhutaan, mutta lopulta hän opasti minut viereisen talon taakse, jossa oli iso ja syvä kuoppa. Se oli helposti 2 kertaa 2 metriä iso ja liki 1,5 metriä syvä. Sinne vaan heittäisin pussini… Jäin tuijottamaan vartijaa, että oikeastiko? Kyllä, kyllä, sinne vaan! Joku puutarhuri kuulemma aina välillä sitten polttaa sieltä kaikki palavat pois. Mietin, että hieman oudolta touhulta kuulostaa mutta ei se minua enää yllättänyt. Meiltä tulisi yksi pussillinen joka toinen päivä, joten en halunnut edes ajatella miltä kuoppa näyttää kahden kuukauden päästä.
Vein sinne kai lauantaina ensimmäisen roskapussimme, keltaisen Shoprite-muovikassin. Sisältönä oli jogurtti- ja maitopurkkeja, elintarvikkeiden muovikääreitä ja mitä nyt keittiöstä tulee. Olin heittänyt sen kassin sinne kuoppaan kuten olin ymmärtänyt, että pitäisi tehdä. No, tänään maanantaina vein kuopalle toisen roskapussin ja ihmettelin, että mihinkäs ensimmäinen pussi oli hävinnyt. Kaikki tai osa sen sisällöstä oli levitelty kuopan pohjalle, mutta pussia ei ollut missään. Lisäksi viiden litran vesikanisterit, joita olin sinne myös muutaman vienyt, olivat hävinneet. Roskapussin olisi saattanut viedä jokin eläin jonnekin mutta tuskin sentään vesipulloja. En oikein tiennyt mitä ajatella, mutta jätin tämän päivän pussin sitten kuopan reunalle siltä varalta, että sekin tongittaisiin ja leviteltäisiin kuoppaan salaperäisesti myöhemmin.
Kun tulimme kaupasta, vein vartijallemme taas Fanta-tölkin. Samalla oli hyvä kysäistä roskakuoppamysteeristä hieman lisää. Vartija, jonka nimi oli Stanley, kertoi, että naapurimme Lucyn puutarhuri oli käynyt levittelemässä roskat kuoppaan ja hakenut tyhjät vesipullot. He voivat kuulemma hyödyntää puhtaita tyhjiä vesikanistereita omissa puuhissaan, ja ilmeisesti he voivat myös myydä niitä eteenpäin. Paikallisethan juovat vettä mistä lätäköstä tahansa, heidän ei tarvitse ostaa vettä kuten meidän. Siksi tyhjät isot vesikanisterit, joihin vain rikkailla on varaa, ovat miltei arvotavaraa. En ollut osannut ajatellakaan sellaista asiaa, saati sitä, että myös muovikassit ovat haluttuja ja tarpeellisia. Hän oli siis ottanut sen meidän muovipussimme ja pessyt sen omaan käyttöönsä. Katsoin jälleen Stanleytä hetken ja kysyin ”Really?”. Ja olin kysymykseni kanssa aidosti hämmästynyt!
Siirryin riippukeinuuni kirjoittelemaan päiväkirjaa ja samalla miettimään, että meidän täytyy alkaa keräämään biojätettä erikseen. Sen takia, että se on tietysti järkevää mutta myös sen takia että puutarhurilla ja Stanleyllä olisi helpompi pestä meidän roskapussimme. Olin hetken jotenkin tyrmistynyt… ajatus roskapussien pesusta tuntui naurettavalta, mutta heille se tuntui olevan ihan tavallinen askare. Me heittelemme kaikkea turhaa roskiin ja he keräävät sieltä kaiken mitä voivat vielä käyttää. Tapahtuuhan roskisdyykkausta kotisuomessakin mutta jotenkin olen mieltänyt sen omaksi valinnaksi, eihän Suomessa kenenkään tarvitse oikeasti roskiksia penkoa, jos vain on tarpeeksi omaa tahtoa elää niin kuin meidän yhteiskunnassa oletetaan elävän. Mutta täällä länsimaiset roskikset saattavat parantaa jonkun elintasoa oikeasti. En oikein tiennyt miten suhtautua siihen nyt kun olen itse täällä köyhyyden ytimessä ja joku oikeasti kerää minun jätteeni omaan käyttöönsä minun takapihaltani.
Pojat juoksentelivat kanojen perässä ja leikkivät puukeppien kanssa olevansa sotilaita. Heidän inspiraationsa lähde oli selvästi meidän porttivahti Stanley, joka vartijan puvussaan ja koppalakissaan näytti pojista ihan sotilaalta. Stanley oli hyvin iloinen ja energinen tapaus ja antoi pojille paljon huomiota, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Juoksi välillä poikien mukanakin. Kanat olivat kuulemma pahiksia. Kuuntelin heidän touhujaan riippukeinun syvyyksistä ja se kuulosti jo sellaiselta, että oli pakko nousta huutamaan, etteivät oikeasti rupeaisi pahiksia kepeillä hakkaamaan. Samalla näin pihamme jälkeisellä pellolla miehen kuokan kanssa. Hän oli siellä kuokkinut jokaisena päivänä, alusta asti. Hattu päässä, ilman paitaa ja likaiset löysät housut jalassa. En nähnyt, mutta uskon hänen olevan paljain jaloin. Kuokka oli valtava, varmaan Niilan kokoinen. Näystä tuli väistämättä Väinö Linna mieleen, ja vaikka suo olikin nyt kuiva pelto, nimesin miehen silti Jussiksi.
Ilmeisesti Jussin tavoite oli kyntää koko pelto. Näin sanottuna se ei ollut ihmeellinen tavoite. Mutta… Pelto oli jalkapallokentän kokoinen. Savinen maa oli auringon kuivattamana ja polttamana kovaa kuin Arabian astiat. Pellolla ei luonnollisesti ollut lainkaan varjoa ja auringossa saattoi olla reippaasti yli 40 astetta lämmintä. Työkaluna itsetehty raskaan näköinen kuokka. Työntekijänä yksi mies, Jussi. Tulee nestehukka pelkästään tätä kirjoittaessa, mutta siellä se Jussi heilui päivästä toiseen, tuntitolkulla. Hakkasi maata noin puoli minuuttia ja lepäsi kuokkaansa nojaten toisen mokoman. Siinä jäisi töölöläiset crossfittaajat ja hienostosaliaddiktit kirkkaasti toiseksi, paitsi ehkä varpaanvälien hajuissa. Ja Malawin Jussi tekee tätä perheensä elättämiseksi, ilman proteiinisheikkereitä ja varmaankin ilman proteiinia myös. Ihan niin kuin Suomen Jussikin 100 vuotta sitten. Nykyään ei Suomessa taida enää olla Jusseja, tai ei ainakaan Somessa.
Heli ja Anna tulivat töistä kolmen pintaan. Saimme poikien kanssa torut huonosti suoritetun kauppareissun takia. Emme kuulemma ole osanneet ostaa tarpeeksi oikeanlaista ruokaa ja Heli kuolisi nyt nälkään. Kerroin, että puutarhuri pesee meidän roskapussimme ja vie ne kotiin mennessään, samoin kuin kaiken muunkin minkä kokee hyödylliseksi meidän roskien joukosta, esimerkiksi voirasiat. Muovikassilla voi paikata vaikka katon, ettei sadekaudella tule pisarat sisään. Ehkä meidänkin pitäisi pystyä pysymään hengissä pari päivää ilman kaupassa käyntiä. Tai ainakin yksi ilta, koska en millään jaksanut enää lähteä mihinkään. No, löysimme jotain syötävää ja Heli pysyi kuin pysyikin hengissä. Huh.
Olimme jo oppineet käynnistämään vedenlämmityksen sopivaan aikaan eli se piti laittaa päälle tuntia ennen pesuja. Silloin vesi olisi kylpemiseen sopivaa. Nyt oli kyse vain muistamisesta, myös lämmityksen katkaisun suhteen, jottei vesi ala kattilassa holtittomasti kiehumaan. Tänään onnistuimme siinä hienosti ja pojat pääsivät ihan kylpyynkin. Kuumaa vettä riittää yhdellä lämmityksellä oikein kivasti. Ihan hirveästi se ei kuluta sähköäkään mutta veden kulutuksesta ja hinnasta ei ole vielä tietoa, joten yritetään olla sitä tuhlaamatta. Niin vesilaskun takia mutta tietysti muutenkin. Oli rajua ajatella, että muurin toisella puolella vesi ei välttämättä juossut taloon sisään niin kuin meillä.
Olimme ihan valmiita nukkumaan heti pesujen jälkeen. Pitkä ja kuuma päivä oli takana, ja olihan herätyskin ollut hieman aikaisemmin kuin viikonloppuna. Huomenna olisi samanlainen päivä kuin tänäänkin. Oppisinkohan jotain uutta malawilaisesta jätehuollosta. Oli edelleen vaikea käsittää, että joku pesee meidän roskapussimme omaan käyttöönsä. Kieltämättä Shopriten keltaiset pussit olivat hyviä pusseja, kestäviä kuin mitkä. Eivät varmaankaan mitään ympäristöystävällisiä, koska olivat niin kestäviä. Eli tavallaan hyvä että niitä käytetään johonkin muuhun kuin maahan upotukseen tai polttamiseen. Jussilla on sitten joskus mukavampi kuokkia peltoa, kun ei keltaiset pussit tartu työkaluun. Ei hemmetti… Käännyin kyljelleni, huokaisin ja vaivuin jonnekin. Otin kuokan käteen ja menin Jussin viereen maata hakkaamaan.
