Aamu sujui rutiininomaisesti. Suljin kännyn herätyskellon vaistomaisen nopeasti heti kuudelta, kun se pärähti soimaan. Toivon aina, ettei pojat herää siihen, jotta voidaan Helin kanssa juoda aamukahvit rauhassa. Se on hieno hetki varsinkin täällä ”omalla” talolla. On hiljaista. Aurinko on jo alkanut lämmittämään mullan tuoksuista ilmaa, ja on vaikea sanoa, onko lämmin vai viileä. Missään nimessä ei ole kylmä, voin ihan hyvin juoda kahvia kuistilla ihan vain kalsareillani. Mutta aurinko ei ole myöskään lämmittänyt vielä jokaista hiukkasta, joten ilma ei ole paahteinen kuten päivällä. Eli Malawissa se tarkoittaa viileää.
Kahvien jälkeen Heli ja Anna lähtivät töihin. Anna oli selvinnyt kuumeilusta säikähdyksellä ja kertoi voinnin olevan ihan hyvä nyt. Se ei ainakaan ollut malaria ja se on puolestaan samalla helpotus kaikille. Vaikka malaria ei tartukaan ihmiseltä ihmiselle, niin ei olisi kiva seurata tautia näin läheltä. Se tekisi taudista todellisen. Alkaisi hyttysetkin vaan pelottamaan enemmän. Pidämme malarian mieluummin vain uskomuksena taudista, jota ei muka oikeasti ole olemassa, tai ainakaan se ei vaikuta meihin.
Aamupalojen jälkeen lähdimme poikien kanssa jälleen kauppareissulle. Kohde oli lähiostari Sana. Saisimme matkalla vielä ostettua munkitkin siitä samasta kojusta kuin ne ensimmäisetkin. Lisäksi Sanan pihalla on pieni leikkipuisto, jossa pojat tykkäävät kiipeillä ja keinua. Leikkipuisto on todella mallia Malawi. Aidattu pieni alue, jossa kiipeilylinnake, muutama keinuhevonen ja keinut. Liukumäet ovat laskukelvottomia ja osa keinuhevosistakin on kyseenalaisia istua. Keinut toimii ja linnassa voi kuitenkin hyvin kiipeillä.
Leikkipuisto on siis ostoskeskuksen pihalla ja oletettavasti se on tarkoitettu liikkeissä asioiville. Kaiketi siitä syystä siinä on yksi vartija tavallisesti päivystämässä tai ainakin aidan tuntumassa on joka kerta seisoskellut vartijan haalariin pukeutunut nainen, joka on aina tervehtinyt meitä kohteliaasti, kun olemme puistoon astuneet. Tänään tuota vartijaa ei kuitenkaan näkynyt, vaikka en siihen aluksi tosin huomiota kiinnittänytkään.
Puisto on myös aivan ison maantien varrella ja siitä kulkee autojen lisäksi paljon kaiken sorttisia kävelijöitä ohi. Normaalisti kävelijät hidastavat vauhtia ja hyvä etteivät kävele puita ja tolppia päin, kun tuijottelevat poikien keinumisia. Jotkut jopa pysähtyvät hetkeksi katselemaan, ja kieltämättä olen vähän hämilläni siitä. Mitä hemmettiä ne siinä tuijottelee lasten keinumisia, vieläpä minun lasteni keinumisia. Tänään tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että malawilaiset eivät taida osata itse keinua lainkaan, jos heillä on siihen ylipäänsä edes mahdollisuutta. Saimme nimittäin todistaa seuraavaa.
Nojailin puiston aitaan ja satuin juuri katsomaan tien toiselle puolelle, kun sinne ilmestyi kuin tyhjästä viisi rääsyläistä katulasta, iältään ehkä 4 – 10 vuotiaita. He kirjaimellisesti nousivat ojasta ja olivat todella myös sen näköisiä. Vaatteet olivat likaisia ja rikkinäisiä, ja he liikkuivat sujuvasti paljain jaloin. Hiukset… tai päälaella olevat käkkärät muistuttivat enemmän lietealtaassa uitetun lampaan takkuista vatsavillaa. Yhdellä lapsista oli hiuksia vähemmän, ja tilalla oli päälaelta toiseen korvaan asti kasvanut rupi tai luomi, en ottanut tarkempaa selvää. He odottelivat pitkään aidan toisella puolella, katsellen hiljaa kun valkoiset pikkupojat keinuivat. Heistä näki, että he olivat ihmeissään, kun Niila heilui kovalla vauhdilla edestakaisin. Hiljalleen he valuivat kohti aitauksen oviaukkoja, nuorimmat ensimmäisenä. Luulen, että vanhin, joka piti pienintä lasta sylissään, yritti hieman toppuutella innokkaampia mutta lopulta he olivat kaikki keinuhevosissa ja kiipeilemässä. He nauroivat ja vaikutti todella siltä, että olivat puistossa ensimmäistä kertaa, elämässään. He varoivat menemästä liian lähelle meidän poikia, ja jos Noel tuli lähellekään, he tarjosivat keinua Noelille. Heidän nöyryytensä oli käsinkosketeltavaa. Kaksi heistä istui keinuun ja alkoi nostelemaan jalkoja kuten Niila vieressä. Heidän keinunsa ei vain liikkunut mihinkään, joten se oli koomisen näköistä. Ehkä vähän surullistakin jotenkin.
Heidän iloaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin. Ostoskeskukselta päin juoksi vartija, joka huusi jotain jo kymmenien metrien päästä. Kun käänsin katseeni vartijasta takaisin puistoon, viisi rääsyläistä olivat jo kaikki aitauksen ulkopuolella ja ripeällä tahdilla etääntymässä. Vartija huusi vielä jotain heidän peräänsä ja jäi istuksimaan tutulle paikalleen, pisti lipan silmilleen ja aivan kuin hän olisi nukahtanut samalla sekunnilla. Katselimme poikien kanssa toisiamme ja Niila kysyi, että miksi nuo lapset juoksivat pois. Yritin miettiä sitä itsekin, miksi eivät lapset saaneet leikkiä puistossa, vaikka tiesinkin, että noilla katulapsilla ei ole tässä maailmassa mitään muitakaan oikeuksia. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sisäinen kukkahattutätini olisi nostanut päätään. Se, mitä juuri todistimme, tuntui pahalta ja ennen kaikkea väärältä, mutta sinne hävisivät ojaan takaisin, viisi likaista rääsyläistä.
Ostettiin kassillinen ruokaa ja pöntöllinen vettä, eli perussetti niin sanotusti. Matkalla piipahdettiin munkkikojulla, ja ostettiin reteästi kymmenen munkkia. Siniset pussit ovat sen verran pieniä, että ne piti änkeä kahteen pussiin. Myyjäpojat olivat ihmeissään, kun taidettiin ostaa päivän myynti yhdellä kerralla. Syötiin heti matkalla toinen pussi melkein tyhjäksi.
Kotona kanalassa minä uppouduin riippukeinuun ja Helin päättötyöhön. Lueskelin sitä läpi ja tarkastelin oikeinkirjoitusta. Hienoa, että se oli hyvällä mallilla, koska se tietäisi meille hieman rennompaa viimeistä kuukautta. Heli ja Anna ovat tietysti joutuneet tekemään sitä nyt iltaisin ja vapaa-ajalla, mutta toisaalta se on ollut mielenkiintoista. Lapsikuolleisuus on aiheena tietysti raju, mutta se on todellisuutta täällä ja jos sen hyväksi voi tehdä jotain, niin olen siinä mielelläni mukana. Heli ja Anna esittelevät lopullisen työnsä paikallisille opiskelijoille ja kätilöille, joten siitä voi olla konkreettista hyötyä. Työssä käydään läpi asioita, jotka vaikuttavat lapsikuolleisuuteen, ja joihin kätilöillä voisi olla mahdollisuuksia vaikuttaa. Ehkä joku heistä edes ymmärtää, että heidän maassaan ovat asiat aika huonolla mallilla ja vaikka tehtävä on käytännössä melkein mahdoton, sille voi sentään yrittää tehdä jotain.
Ongelman ydinhän on jossain kauempana kuin siinä hetkessä, kun pienokainen ei jaksa enää vaeltaa maallista taivallustaan. Se on siellä missä pienokaiset saavat alkunsa ilman minkäänlaista tietoa ehkäisystä, sairauksista, lapsen selviytymismahdollisuuksista, perhesuunnittelusta jne. eli ihan perustietojen puutteissa. Vaikka hallituksella onkin suuri vastuu koulutuksesta, se ei tunnu sitä vastuuta täysin kantavan, ainakaan perille asti. Jonkun sitä vastuuta on kuitenkin yritettävä kantaa, ja vaikka se oikeasti onkin tekemätön paikka, kätilöille se kuuluu enemmän kuin muille! Kätilöillä on oikea mahdollisuus kertoa asioista eteenpäin tavallisille kylän ihmisille. Todella toivon, että Helin ja Annan työllä voisi olla joku osuus tässä mahdottomassa tehtävässä.
Helin ja Annan tultua töistä kotiin, viimeisteltiin päättötyö, tehtiin ruokaa ja nautittiin olosta ulkona kuistilla. Naapuri, Lucy tuli myös töistä kotiin ja nähtyään meidät kuistilla, hän liittyi hetkeksi seuraamme. Hän kertoi taustastaan, joka olikin yllättävän eurooppalainen. Hän oli siis syntyjään malawilainen mutta ilmeisesti koko perhe on opiskellut ja työskennellyt Euroopassa ja lähinnä Britteinsaarilla. Hänkin oli opiskellut Skotlannissa ja viettänyt vuosia Malawin ulkopuolella mutta nyt hän on rauhoittunut rauhalliseen ja kiireettömään Malawiin. Suurin osa hänen läheisistään on edelleen Euroopassa, joten ei taida olla kyse ihan köyhimmästä malawilaisesta. Hän oli samaa mieltä kuin mekin, että ihmiset ovat täällä rennompia ja pikkuasioille on enemmän aikaa. Sen vuoksi stressiperäisiä sairauksia on hänen mielestään huomattavasti vähemmän Malawissa kuin mitä hän havaitsi Briteissä. Omia epäkohtia Malawista tietysti löytyy paljonkin mutta pääsääntöisesti asiat ovat onnellisemmin kuin hektisessä ja päättömään tehokkuuteen pyrkivässä länsimaailmassa. Hän on varmasti oikeassa. Ehkä meidänkin pitäisi alkaa miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.
Puhe siirtyi meidän huomiseen reissuumme. Kysyin olisiko hänellä luotettavaa taksikuskia meille, mutta hänellä oli parempi idea. Hän voisi lainata oman autonsa meille. Olin jälleen hieman ällikällä lyöty. Olemme tavanneet kaksi kertaa ja hän on muitta mutkitta valmis lainaamaan meille omaa autoaan miltei viikoksi. Hän ei kuulemma itse sitä käyttäisi, joten miksi ei. Sehän oli aivan fantastinen idea, mutta jouduin kahteen kertaan kysymään, oliko hän tosissaan. Menimme siltä istumalta katsomaan pihalla nököttävää pientä Toyotaa. Se oli varmasti pienin Toyota mitä on koskaan tehty, mutta siinä oli automaattivaihteisto ja se oli meille täydellinen. Hän antoi meille avaimet kouraan, toivotti hyvää matkaa ja samalla hyvää yötä.
Olimme pakanneet Helin kanssa ja pojatkin jo nukkuivat. Anna oli luonnollisesti lähtenyt riiaamaan Tysonin kanssa. Yleensä painumme nukkumaan heti kun pojatkin nukahtavat mutta nyt jäimme harvinaisesti kahdestaan istumaan kuistille ja nautimme punaviiniä. Ihmettelimme elämää. Olimme 8000 kilometrin päässä turvallisesta kotisohvasta, pojat nukkuvat hyttysverhojen alla ja lähtölaskenta huomiselle reissulle oli alkanut, naapurin Toyotalla kohti tuntemattomia seikkailuja. Mietimme miten voisimme korvata tämän Lucylle ja päädyimme lahjakorttiin Madidin Spahan. Hän ei pyytänyt muuta kuin, että itse maksamme polttoaineen mutta haluamme kyllä muistaa häntä jotenkin. Hemmottelulahjakortti tuntui hyvältä ajatukselta.
Joimme yhteisen lasimme tyhjäksi, ja painuimme iltapesuille. Avasin makuuhuoneen oven ja melkein säikähdin, kun Noel oli istumassa sängyllä. Yleensä ne vingahtavat vasta kun on itse juuri laittamassa silmiä kiinni. Nyt Noel valitti vatsaansa. Voihan pylly… Kauan odotettu reissu oli alkamassa huomenna ja nyt sitten Noel itkee vatsaa. Aloin melkein itkemään itsekin mutta juotuaan kulauksen vettä Noel kuitenkin nukahti nopeasti. Ehkä pieru oli vain hetkellisesti hukassa, niin toivoin. Laitoimme kaikki päät tyynyyn ja aloimme nukkumaan. Tai minä odotin hetken, että kaikki varmasti nukkuu. Kun ei hetkeen mitään kuulunut ja kaikki lepäsivät paikoillaan, huokaisin ja suljin silmäni minäkin.
