Kaikki eilen koetut sisäiset itkut enteilivät kammottavaa yötä mutta nukuimme kaikki kohtuullisen hyvin. Minun tarvitsi käydä yöllä vessassa vain kerran ja Noelinkin vain muutaman kerran. Onneksi oli oma vessa, koska tuonne pusikkoon lähteminen fikkarin kanssa ei olisi tuntunut hauskalta, vaikka siellä ei petoja olisikaan. Pimeässä pikku apinatkin vaikuttavat vähintään panttereilta.
Aamuyöllä, joskus ennen auringonnousua, ulkoa alkoi kantautumaan outoa suihkinaa. Samalla herkkä nenäni havaitsi lievää pölyä ilmassa ihan niin paljon, että tuntui hyvältä laittaa lakana kasvoille ja hengittää sen läpi. Ikkunoiden tilalla oli vain hyönteisverkkoa ja jonkinlainen ritilä, joten niitä ei ollut edes mahdollista saada mitenkään kiinni tai tiiviiksi. Nousin istumaan ja katsomaan mikä sitä ääntä tuottaa, mutta alkuun oli niin pimeää, ettei oikein mitään nähnyt. Pieni aavistus minulla oli, mutta se tuntui oudolta ja järjettömältä, joten se voisi Malawissa olla sitten ihan tottakin. Aurinko nousi edelleen nopeasti ja valo hiipi metsän sekaan armottoman tasaisesti. Pimeydellä ei ollut mitään mahdollisuuksia ja kohta näin ukkelin ääriviivat talomme edessä.
Hän oli kumarassa ja kädessä oli metrin mittainen oksista tehty harja tai suti. Kuivuneeksi vihdaksikin sitä voisi kutsua. Ukkeli oli käynyt sillä sudilla melkein koko hiekkaisen alueen läpi ja puhdistanut sen yöllä tippuneista lukemattomista kuivista lehdistä. Olin nähnyt, että sama ukkeli lakaisi alueen myös eilen iltapäivällä. Homma tuntui järjettömältä, sillä vaikka lehtiä oli tietysti melkoisesti, ei se olisi ainakaan näkymää haitannut mitenkään. Toisaalta talon edessä oleva ”piha” tuli selkeämmin näkyviin ja lakaisulla saattoi olla toinenkin merkitys. Ötökät eivät kulje kuumalla hiekalla mutta jos siinä olisi lehtiä, niiden alla ne saattaisivat kulkea lähemmäksi taloa ja luonnollisesti sisäänkin. Se oli vain oletus, mutta se olisi hyvä selitys tuolle muuten järjettömälle touhulle.
Se oli järjetöntä myös siitä syystä, että se piti tehdä metrin mittaisella onnettomalla luudalla selkä kyyryssä. Hieman pidempi varsi ja ehkäpä jonkinlainen leveämpi lana, ja koko piha olisi vedetty puhtaaksi neljä kertaa nopeammin ja varmasti vähemmällä pölyllä. Jos minä jouduin talossa laittamaan lakanan kasvojeni eteen, niin mitäköhän tuo ukkeli sitten hengitteli. Ei kaiken tarvitse olla saksalaisen tehokasta mutta kyllä joitakin asioita voisi tehdä täällä hieman fiksummin. Mies oli kuitenkin varmasti tyytyväinen touhuiluunsa, joten en lähtenyt häntä opastelemaan vaan kiitin kohteliaasti. Hän oli myös sytyttänyt yöllä tulen vedenlämmittimen alle, joka sijaitsi talomme takana. Olin kuullut nekin askeleet ja melkein jo käänsin linkkaristani terän esiin, kunnes haistoin savun hajun ja tajusin mitä tapahtuu. Olin eilen käynyt tutkimassa myös talon takaa kaikki asiat, koska olen luonnostani utelias kaveri. Ja osittain niin on pakko tehdä, ettei pojat tipu kaivoon tai muihin onkaloihin, koska he tutkivat kaikki paikat joka tapauksessa. Samainen ukkeli oli muuten viettänyt koko yön ulkosalla parin sadan metrin päässä talostamme. Kävimme siellä eilen illalla poikien kanssa, kun näin sinne syttyvän nuotion hämärällä. Ukkeli ei osannut sanaakaan englantia, joten keskustelumme jäi torsoksi mutta ymmärsin, että hän oli meidän talonmiehemme. Hänen työsuhdeasuntonsa oli makuualusta puun alla.
Minun ja Niilan sänky oli juuri talon kurkihirren alla. Yöllä vessassa käydessäni en sitä huomannut mutta aamulla kyllä katselin hetken, että mitäs meidän sängyn vieressä oikein on. Lattia oli täynnä pieniä nuppineulan kokoisia papanoita ja osa oli hyttysverhossakin kiinni. Niitä oli kymmeniä ellei satoja. Ne olivat kurkihirren päällä juoksentelevien hiirien papanoita, ja sen tajuttuani olin tyytyväinen kahdesta asiasta. Ensimmäinen oli se, että olimme kuitenkin virittäneet hyttysverhon sänkymme päälle, vaikka olin melkein jättänyt sen tekemättä. Emme olleet havainneet ainoatakaan hyttystä koko iltana ja koko verhosysteemi ärsytti. Toinen tyytyväisyyttä tuottava asia oli se, ettei niillä hiirillä ollut samaa vatsatautia kuin meillä.
Olimme jo vaihtaneet vaatteet, tai siis laittaneet shortsit ja t-paidan päälle. Heli oli vessassa ehostelemassa jo muutenkin heleää ihoaan, kun minä katselin ikkunasta ulos. Apinoita ja paviaaneja juoksenteli kymmenittäin samaan suuntaan ja se oli metkan näköistä. Sitten siinä seisoi seepra… Täh, SEEPRA meidän pihallamme! Ja toinenkin, ja kolmas! Helin ehostukset loppui siihen paikkaan ja hiivimme kaikki ulos kuistille katsomaan. Siitä ne hitaasti lönköttelivät meidän talomme ohi välillä pysähdellen ja meitä tuijotellen. Ne olivat varmasti nähneet enemmän valkoihoisia kuin tavallinen malawilainen, koska eivät ihan niin tiiviisti meitä tuijotelleet vaan jatkoivat rauhallisesti matkaansa juotuaan kulauksen läheisestä juottoaltaasta. Olihan kerrassaan hieno näky. En muista kertaakaan, että seepra olisi kävellyt Mikkelin mökin ohi, joten tilanne oli ainutlaatuinen meille kaikille.
Pakkailtiin tyytyväisinä rinkat ja auto valmiiksi. Oli tarkoitus mennä respaan aamiaiselle ja jos vointi sallii, voisimme ehkä vuokrata pyörät ja tehdä pieni lenkki alueella ennen lähtöä kohti Malawijärveä. Noelille ei meinannut oikein maistua ja myös juomisen kanssa tuntuu olevan ongelmia mutta kohtuullisen hyvä vointi kuitenkin, ja koska itsekin halusi, niin vuokrattiin halvat pyörät käyttöömme heti aamiaisen jälkeen. Noelille oli sopivan kokoinen pyörä mutta Niila otettiin minun pakkarilleni.
Alue oli pitkälti toistakymmentä kilometriä pitkä ja leveyttäkin taisi olla kymmenen kilometriä. Sen sisällä kulki hiekkateitä ristiin ja useimpia niistä pystyi polkemaan hyvin pyörällä. Ensimmäinen kilometri sujui hienosti mutta sitten kuului pakkarilta Niilan parkaisu. Pakkari oli leveä ja Niilan jalat sojottivat sivuille mutta jotenkin se oli saanut toisen jalkansa pinnojen väliin. Voi hemmetin hemmetti! Noelilla oli käynyt sama juttu parivuotiaana ja jo silloin kirosin omaa tyhmyyttäni luottaessani nassikkaan, joka vakuuttaa, ettei tunge jalkaa sinne missä voi sattua huonosti. Sinnehän ne molemmat ne työnsivät ja syy oli minun, vain minun ja ehkä vähän Helinkin. Onneksi ripakintut ovat ohuita ja joustavia tikkuja, joten selvittiin tälläkin kerralla pintanaarmuilla eikä luita vääntynyt mutta kyllähän säikäytti. Laitettiin seuraavaksi Niilan jalat huivilla sellaiseen asentoon, ettei ne päässyt valahtamaan pinnojen lähelle.
Hiekkatie oli osittain melko pehmeää ja päivä rupesi olemaan todella kuuma. Olimme ajaneet muutaman kilometrin ja olimme keskellä savannia. Siellä konkretisoitui selvästi veden merkitys. Emme muuten selviäisi siellä montaakaan tuntia, jos olisimme ilman vettä ja kävellen. Olimme ehkä jopa yliarvioineet kykymme pyörilläkin sillä vatsatauti oli heikentänyt ainakin Noelia vaikka sitä ei ehkä päällepäin heti havainnut. Noel on ollut aina kova polkemaan kotonakin ja tehnyt jopa 30 kilometrin lenkkejä. Siitä oli varmasti nyt hyötyä koska urheasti hän painoi menemään vaikka selvästi alkoi väsymään. Terveenä olisimme voineet mennä hieman pidemmälle mutta nyt oli parempi kääntyä takaisin, tämä muutama kilometri raskaassa ympäristössä riittäisi tällä kertaa. Olimme lyhyen lenkkimme aikana nähneet antilooppi-, seepra- ja puhvelilaumoja savannilla, joten olimme tyytyväisiä.
Palautimme pyörät ja menimme vessaan. Nyt myös Niilan vääkylät olivat nesteytyneet, vaikka hän ei mitenkään sitä valittanut. Heli oli siis ainoa, jonka ei tarvinnut käydä vessassa normaalia enemmän. Olimme siten miltei varmoja, että syyllinen oli malawilaiset munkit, mangozit tai mitä ne nyt sitten olivatkaan, ja jotka olimme vastustuskyvystämme itsevarmoina katukiskasta ostaneet. Asia varmistui, kun kysyin Noelilta, että tekeekö mieli munkkia? Ilmeestä pystyi päättelemään kaiken. Niin tai näin, olimme miehissä nyt ripulitaudin armoilla. Keskellä köyhintä Afrikkaa.
Hyvästelimme Kuti Wildlife Reserven. Se oli hieno paikka ja siitä jäi todella hyvä mieli. Jos koskaan tulisimme Malawiin uudestaan, täällä voisi hyvin käydä myös. Paluumatka päätielle oli yhtä hankala ja kuoppainen kun tullessammekin. Matkan varrella ylitetään rautatie ja se ei ollut todellakaan mikään suomalainen tasoristeys. Tullessamme pieni Toyotamme kolahti pohjasta raiteisiin niin kovaa, että luulin jäävämme siihen kiikkumaan. Teki todella pahaa ajatella, että joudumme sen kerran vielä ylittämään. Selvisimme siitä tällä kertaa kuitenkin ilman kolahdusta, joten olin tyytyväinen. Olisi ihan mukava palauttaa auto ehjänä.
Kutista oli vain parikymmentä kilometriä rannikolle Senga Bayhin. Pyöräily oli selvästi verottanut Noelia rajusti, koska nukahti tällä pienellä matkalla. Urhea pieni poika mutta jos ripuloi litratolkulla nestettä päivässä, se vaatii veronsa. Niilan löysä vatsa alkoi vasta tänään, joten meno oli vielä sen mukaista, väsymyksestä ei ollut merkkejä. Hieman jännitti mitä tuleman pitää, mutta jatkoimme urheasti eteenpäin. Urheus ja typeryys käyvät joskus käsikädessä, mutta niin kauan, kun kuume ei nouse, ollaan urheuden puolella enkä ole vakavasti huolestunut.
Olimme varanneet pari yötä paikasta nimeltä Murfasa Lodge. Se löytyi myös Google Mapista mutta perille löysimme vain kylttien ansiosta. Senga Bay oli siis pieni kalastajakylä mutta ensivaikutelma oli paljon slummimaisempi ja sekavampi kuin Monkey Bay, jossa olimme käyneet pari viikkoa sitten, Malawijärven rannalla sekin. Ajoimme niin pientä kujaa pitkin kohti rantaa, että meinasi usko loppua varsinkin, kun pari lehmää käveli vastaan, mutta lopulta Murfasan Lodgen parkkipaikka löytyi. Respa löytyi heti nurkan takaa ja siitä oli hieno näkymä aallokkoiselle siniselle järvelle ja yli 8 kilometriä pitkälle hiekkarannalle. Tuijotin näkymää hetken ja kerkesin melkein unohtaa tämän lodgen ensivaikutelman, joka ei houkutellut meitä lainkaan jäämään. Tiskin takana seisovan rastafarin hitaat liikkeet ja seisovat silmät kertoivat, että oli otettu jotain muutakin kuin alkoholia. Teki mieli morjestaa ja kääntyä kannoillani, mutta sanoin kuitenkin, että meillä oli täältä huone varattuna, olisiko mahdollista nähdä se. Rastafari katsoi vihkoaan, mikä taisi olla kyllä ihan tyhjä, mutta sanoi silti nopeasti, että he ovat aivan täynnä. Hän taisi huomata, että perheemme ei ole ehkä ihan oikea kohderyhmä tähän motelliin. Se ei haitannut minua lainkaan vaan kysyin heti, että mitä paikkoja hän suosittelisi meille. Lähellä on kuulemma muutamakin paikka mutta hänen kaverinsa voi tulla opastamaan meidät lähimpään paikkaan.
Auto jäi parkkipaikalle, koska en halunnut ottaa rastafarin kaveria kyytiin. Ihan kohtelias ja iloisen näköinen pieni sälli mutta en halunnut liata naapurimme autoa eikä meillä ollut ilmanraikastintakaan mukana. Kävelimme siis pari korttelia ja lietealtaassa uinut sälli kertoi kaikenlaista siinä matkalla. Hän jäi Cool Runnings Lodgen porteille odottamaan, vaikka sanoin että löydämme kyllä itse takaisin. Arvasin, että hän taitaa olla rahan perässä, joten annoin hänen odottaa. Cool Runnings oli huomattavasti vihreämpi, raikkaampi ja turvallisemmankin oloinen paikka. Olisimme helposti voineet yöpyä siellä pelkän pihan perusteella mutta paikka oli täynnä. Olisi ollut joku telttamajoitus jäljellä mutta vatsani kurahti heti vastalauseen, joten kiitimme jälleen ja jatkoimme matkaamme. Ystävällinen pikkusälli kuikuili portin raosta ja tarjosi empatiaansa, kun kuuli, että emme löytäneet huonetta sieltäkään. Seuraava paikka olisi Lake Side Lodge mutta sinne pitäisi mennä autolla, joten palasimme parkkipaikalle. Annoin sällille pari dollaria, koska olin siinä uskossa, että ne käyvät täällä hyvin. Ilmeisesti dollarit alkavat kuitenkin olla vanhanaikaista valuuttaa myös täällä, sillä hänen ilmeestänsä näin ettei ne ollut oikein mieleisiä. Hän kertoi, ettei oikein pysty vaihtamaan pieniä dollarin seteleitä missään. Pahoittelin tilannetta mutta muutakaan ei ollut, ellei Visa-kortti kelpaa, joten sälli pisti taalat taskuun ja katosi takavasemmalle.
Palasimme autolla päätielle ja ajelimme muutaman kerran edestakaisin sekavia pikkuteitä ja huomasimme, että paikan täytyy olla selvästi enemmän turistien ja rikkaamman väestön pilaamaa, vaikka turisteja ei missään tosin näkynyt. Mutta pikkulapset juoksentelivat automme perässä ja huusivat ”money, money”, joten jostain he ovat sen oppineet. Siitä tuli todella ärsyttävä fiilis, vaikka sympatiani olikin köyhien rääsyläisten puolella. Se oli ristiriitaista. Ärsytti, että turistit ovat heitelleet rahojaan ja varmasti kokeneet auttavansa tilannetta, ehkä jopa saaneen synninpäästöjä, kun jakelevat rahojaan. Rahan jakaminen on kuitenkin vain hetkellinen apu ja aiheuttaa lopulta vain ongelmia tällaisessa ympäristössä. Avun antaminen pitäisi tapahtua jotenkin muuten: koulutuksen tukemisena, tuoteapuina isommille yhteisöille jne. Olin lukenut siitä, että rahan antamista ei suositella mutta nyt se konkretisoitui. Oli vastenmielistä, että lapset huusivat rahaa ennen ainoatakaan tervehdystä tai muuta kontaktia. Ajoimme rauhallisesti heidän ohitseen ja vilkuttelimme heille tyhjiä käsiä.
Lopulta löysimme perille Lake Siden portille. Auton nokka oli hädin tuskin kerennyt pysähtyä portin eteen kuin samannäköinen vartija kuin omalla pihallammekin juoksi avaamaan sen. Ajoimme sisään parkkipaikalle ja respa olikin heti edessämme. Se oli valkoinen ja siisti huone, ja tiskin takaa tervehti pirteästi ja kohteliaasti nuori malawilaisen näköinen nainen. Ensimmäistä kertaa Malawissa vaikutelma oli eurooppalaisella tasolla. Neiti kertoi, että yksi perhehuone on vapaa. Se maksaisi 110 $, mikä oli hiukan yli budjettimme. Pyysimme, että saisimme nähdä sen ja neiti lähti auliisti opastamaan meitä rannan suuntaan. Lodgesta tuli todella siisti vaikutelma heti alkuun ja perhehuoneen kuistilta oli vielä näkymä järvelle. Itse huone oli myös siisti ja siellä oli vessa… teki mieli mennä sinne heti, alkoi jo hieman pakottamaan mutta pinnistelin. Hinta oli korkea verrattuna alueen muihin paikkoihin mutta paikka oli todella hieno, joten ehkä se oli jopa sen arvoista. Lisääntyvä paine alavatsalla vaikutti myös siihen, että ilman vessaa ei ollut mahdollista lähteä etsimään muita paikkoja. Lisäksi paikalle sattunut paikan omistaja tiputti hinnan sataan dollariin, joten päätimme jäädä ainakin yhdeksi yöksi. Voisimme sitten rauhassa käydä katsomassa muita paikkoja, kun ei tarvitse huolehtia yösijasta.
Jostain syystä meille selvisi nopeasti, ettei lodgen ravintolasta saa alkoholia. Paikan omistaja vaikutti ehkä intialaiselta ja hän puhui täydellistä englantia. Myöskään mistään uskonnosta ei ollut viitteitä, joten hieman ihmettelin alkoholin puuttumista mutta se nyt kuitenkin puuttui. Murfasa Lodgesta ei olisi varmaan puuttunut mitään päihteitä ja nyt puuttuu kaikki. Itse olen mieltynyt kultaiseen keskitiehen, joten vessakäyntien jälkeen lähdimme Niilan kanssa pääkadun varrelle etsimään kauppaa, niin oluen kuin vedenkin vuoksi. Katu oli kuin villin lännen elokuvista mataline rakennuksineen enkä voi kieltää, etteikö jännittänyt pysähtyä kadun varteen kun kaupantapaisen huomasimme. Onneksi Niila oli taas mukana. Valkoinen vauvaviikinki vei kaiken huomion eikä kukaan halunnut ryöstää minua vaikka tuijotuksen alla olimmekin. No, ei siitä oikeasti tainnut olla mitään pelkoa, kovin ystävällisiä olivat kaikki, jotka uskalsivat jotain meille puhua.
Kauppa oli hyvin vaatimaton. Kuin merikontti, jossa kuitenkin kylmäkaapissa juotavia ja vettä. Otin sixpäkin olutta, olevinaan, ja ison kanisterin vettä. Ne eivät maksaneet oikeastaan mitään, joten kontrasti lodgen hintaan on järkyttävä. 100 dollarilla voisi käydä vuoden kaupassa, mutta kuitenkin vain asua ainoastaan yhden yön lodgessa. Toisaalta, tällä kertaa voisin maksaa satasen pelkästä vessasta.
Palattuamme lodgelle huomasin, että olin ottanut oluen sijaan siideriä. Olutihmisinä se hieman harmitti mutta olihan se raikas janojuoma, kun lähdimme kuumalle rannalle kävelemään. Ajateltiin mennä rantaa pitkin seuraavaan lodgeen kyselemään hintoja mutta siitä reissusta tuli farssi. Noel oli niin väsynyt, että halusi olkapäille. Se on äärimmäisen harvinaista, Noel osaa kiukutella mutta on ahkera kävelijä ja liikkuja ylipäänsä eikä yleensä valita kävelemisestä. Selvästi oli vatsatauti ottamassa osaansa nyt ja hieman se huolestutti. Mutta enemmän ärsytti se, että Niila pisti kohtauksen pystyyn, kun hänen paikkansa minun olkapäilläni vietiin. Hän ei kuitenkaan ollut oikeastaan väsynyt vaan kiukuttelu johtui vain periaatteesta. Kävely kuumalla rannalla kahden kiukuttelevan vinkuintiaanin kanssa sai pikaisen lopun varsinkin, kun kaikki kolme sataa paikallista malawilaista tuijotteli. Olemme sietäneet niin paljon tuota tuijottelua, että tällaisessa tilanteessa se pisti melkein vihaksi. Oli aika lähellä, etten huutanut, että ”hittojako tuijottelette!” mutta kävelin Noel olkapäillä nopeasti takaisin. Niila roikkui Helin kädestä ja koko show oli varmaan paikallisista aika outoa touhua. Emme ole kertaakaan nähneet paikallisten lapsien kiukuttelevan, ei ainoatakaan itkua, jos Bwailan synnytysosastoa ei oteta lukuun. Monilla ei tietysti ole vanhempiakaan keille kiukutella…
Ajattelimme, että mennään lodgen pihalle uima-altaalle suojaan katseilta mutta sekin oli kloorauksessa eikä altaaseen ollut asiaa ennen iltaa. Joskus vain ei mikään onnistu ja nyt tuntui ehdottomasti siltä. Silloin ei auta hermostua vaan luovuttaa ja ottaa iisisti. Käytiin vuorotellen vähän ripuloimassa ja harmiteltiin, että oli vaan yksi vessapaperirulla. Sehän loppuisi ennen auringonlaskua, joten oli pakko käydä kysymässä sitä lisää yötä varten. Siivooja ihmetteli hieman mutta antoi rullan enempää kyselemättä.
Puettiin uikkarit päälle ja mentiin suoraan lodgen eteen rannalle ja järveen pulikoimaan. Vesi oli yhtä lämmintä ja pehmeää kuin Monkey Bayssa, siinä oli kerrassaan nautinnollista uida. Ranta oli pitkälle matala ja aaltojen kanssa oli hauska leikkiä. Noel sai jostain ihan uutta virtaa eikä ripulitaudista ollut uinnin aikana hajuakaan. Ranta oli tosiaan 8 kilometriä pitkä, joten se oli vaikuttavan näköinen. Ihmisiä mahtui sille matkalle varmasti tuhansia. Useat naiset keräsivät jotain vesirajasta ja kasasivat pieniä kasoja vähän kauemmas rannalle. Ihmettelimme mitä he touhuavat mutta silloin se jäi arvoitukseksi. Meidän uintiamme tuli myös seuraamaan kymmeniä rääsyläisiä ja jotkut tulivat uimaankin. Kaupustelijoita oli jonkin verran mutta heistä ei ollut vaivaa, he tyytyivät katselemaan varovasti ja varmaan toivoivat, että me lähestyisimme heitä.
Auringon alkaessa hiipumaan olimme jo huoneessamme odottamassa ruokaa. Olimme tilanneet ravintolasta intialaista ja malawilaista ruokaa, mutta halusimme syödä huoneessa. Noel oli aika loppu ja vatsa alkoi jo kramppailemaankin koska valitus muuttui osittain itkuksi. Uinnin aikana näytti, että eihän vatsaongelmaa olekaan mutta nyt taas vaikutti pahemmalta. Noelilla oli väkinäistä syödä mutta vielä pahempaa oli, että juominenkin oli vaikeaa, vaikka kuinka yritettiin selittää asian tärkeyttä. Kuumetta ei onneksi ollut. Niila sen sijaan juo ja syö hyvin vaikka paskookin ihan samalla tavalla kuin mekin.
Ruoka saapui ja se oli tulista, joten poikien syöminen oli entistä hankalampaa. Great! Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan… Olin tilannut mietoa, joten mitäköhän tulisena tilattu sitten olisi? No, saatiin syötyä jotenkin mutta Noelin krampit jatkuivat. Kun juominenkaan ei onnistunut, niin meidän oli pakko turvautua nestetiputukseen. Me olimme varautuneet tippaseteillä ja asianmukaisilla tarvikkeilla. Olimme lukeneet aikaisempia vaihto-oppilaiden raportteja ja tietoisia, että sairaaloita ja klinikoita ei juuri ole kaupunkien ulkopuolella missä nyt olemme. Laitoin Noelille kämmenselkään kanyylin ja tiputtelimme keittosuolaliuosta muutaman desin. Ei kuulosta ihan tavalliselta lomailulta, ja tiedoksi niille, jotka eivät tunne taustaamme. Meillä on Helin kanssa molemmilla yli 10 vuoden päivystys- ja ensihoitotausta ja tiedämme mitä teemme. Näitä asioita ei missään nimessä saa koittaa itse, jos ei tiedä mitä tekee! Ja olemme nyt alueella, jossa lähin sairaala on yli 100 kilometrin päässä eikä senkään tasoon voi täysin luottaa.
Katselimme muutaman tunnin telkkua, pitkästä aikaa, sillä kotona kanalassa ei ole televisiota ollut. Tajusimme sen vasta nyt, että ilman televisiotakin pärjää! Noelin vointi koheni silmissä nesteytyksen jälkeen, ja vatsakaan ei enää kramppaillut eikä itkettänyt lainkaan. Kakalla käytiin kuitenkin ihan yhtä ahkerasti ja pönttö pysyi oranssina, vääkylöistä ei ollut tietoakaan, ei minulla, ei Noelilla eikä Niilalla. Helillä ei sen sijaan edelleenkään ollut ongelmia.
Huoneessa oli ilmastointi ja kattotuuletinkin, joten sängyillä oli mahtava loikoilla viileässä. Ensimmäinen kerta kuukauteen, että iho meni vähän kananlihalle viileän ilman vuoksi. Se oli ihana tunne. Kaiken lisäksi täällä ei ollut hyttysverhoja sänkyjen päällä lainkaan, mikä hieman tuntui oudolta mutta toisaalta vapauttavalta. Toivottiin ettei hyttysiäkään olisi, ja toistaiseksi näytti hyvältä.
Päivä oli ollut huisin pitkä. Pyöräretki, ajomatka, yöpaikan etsiminen, uinti, syönti, tippatouhut ja lukuisat vessakäynnit. Pojat nukkuivat ja mekin melkein. Paluu Malawijärvelle oli ollut hieman erilainen kuin olin alun perin ajatellut. Rentoa löhöilyä ja uiskentelua, ne antoivat vielä odottaa itseään. Mutta me olemme sitkeitä sissejä, kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu. Pahemmaksi ei tavallaan voi hirveästi mennä, tai sitten olemme todella pulassa. Huomenna on sitä paitsi minun syntymäpäiväni. Laitoin silmät kiinni ja näin 42 kynttilää valtavan kakun päällä. Uskokaa tai älkää, puhalsin ne kaikki kerralla sammuksiin. Otin ison lusikallisen kinuskin sekaista kermavaahtoa ja taisin nauttia siitä aina seuraavaan kakkahätään asti. Onneksi hain sen toisen vessapaperin yöksi… Saakeli!
