Huh huh. Yö oli kuumin koskaan. Vasta joskus neljän jälkeen alkoi viilenemään sen verran, että hiki alkoi jäämään kehon sisään. Ja sitten alkoikin aurinko nousemaan, joten yö oli unellisesti kehno. Noustiin toista kertaa peräkkäin koko porukka jo viiden jälkeen. Suihkuteltiin yön hiet pois ja istuskeltiin vielä viimeiset istumiset parvekkeella ja katseltiin upeaa auringonnousua upeassa maisemassa. Puitteet olivat tosiaan hienot mutta oli jo ikävä kotiin kanalaan ja omaan vessaan. Oli outoa, että kanala tuntui todella kodilta nyt. Oli mukava ajatella, että kohta lähtisimme ajelemaan sitä kohti.
Olimme pakanneet rinkkamme ja tappaneet aikaa, että voisimme mennä aamiaiselle seitsemän aikaan. Odotukset aamiaisen tasosta olivat eilisten mehujen perusteella hieman korkeammalla, mutta ei näillä malawilaisilla aamiaisilla pääse kyllä hurraamaan. Ne kuvastavat hyvin maan köyhyyttä. Leikkeleitä tai juustoja ei ole, joten paahtoleivät jäävät oikeastaan voin ja hillojen varaan. Munakkaita riittää mutta ne alkavat tulla korvista kun niitä syö joka aamu. On tietysti täysin ymmärrettävää, ettei valinnan varaa ole hirveästi. Kaupoissa ei yksinkertaisesti ole kaikkea ja vaikka olisikin, esimerkiksi leikkeleiden säilyminen olisi ongelma. Oikeastaan kaikki mitä aamiaispöydästä löytyy, säilyy kuivassa useita päiviä. Eli niukkuus ei ole viikinkien kiusaamista vaan oikeastaan vain järkevää.
Aamiainen oli nautittu, tai pikemminkin vain nielaistu ja olimme valmiita kotimatkalle. Kävin vielä maksamassa yöpymisemme ja ruokailumme. Hinta oli 150 € ja maksaessani ajattelin sitä maisemaa mikä parvekkeelta avautui. Se oli ehdottomasti hintansa väärti. Muutoin hinta oli kyllä olosuhteet huomioiden kallis. Hinta yhdeltä yöltä vastaa portinvartijan puolen vuoden palkkaa, joten suhteellisuus on vaikeasti käsitettävissä. Suhteettomuus korostui ajettuamme portista ulos, kun paimenpojat löivät risuilla laihoja lehmiä ja yrittivät ohjata niitä jonnekin. Risulla lyöminen unohtui, kun paimenien katseet nauliintuivat meidän pieneen Toyotaan ja sieltä takaisin tuijotteleviin lippalakkeihin. Kaksi eri maailmaa kohtaa kaikkialla missä kuljemme.
Olimme jo pitkään ihastelleet käsityökojuja, joita tien varsilla olimme nähneet jo ensimmäisestä Monkey Bayn reissusta saakka. Niitä löytyy tienvarsista lähes jokaisen asutuskeskittymän läheisyydestä ja niissä on toinen toistaan kauniimpia ja mielenkiintoisempia esineitä. Senga Bayn laidalla oli myös rivi kojuja tien varressa ja ajattelimme, että nyt olisi hyvä pysähtyä ja katsella esineitä tarkemmin. Kojut ovat yksinkertaisia olkikatoksia, joiden lattia on täynnä pääsääntöisesti puusta tehtyjä veistoksia mutta myös nahkasta ja kankaista tehtyjä rumpuja, laukkuja ja vaatteitakin. Nämä kojut ovat selvästi erikoistuneet koristeisiin, eikä varsinaisia käyttötavaroita näkynyt niin kuin monilla toreilla missä olimme käyneet. Olin nähnyt Lilongwen toreilla myytävän ihan mitä vain: työkaluja, hienoja kenkiä, koiranpantoja, jopa puusta veistettyjä jatkojohtopistokkeita, ihan laidasta laitaan ihan kaikkea, niin turhia kuin tärkeitäkin asioita. Mutta nämä Senga Bayn kojut olivat siinä mittakaavassa hienoja butiikkeja. Esineet olivat hyvin koristeellisia ja ne olivat hienosti esillä. Käsitöiden taidokkuus oli huikaisevaa ja sieltä olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä. Ne olivat myös hyvin edullisia, oikeastaan pilkkahintaisia niiden taidokkuuteen nähden. Meillä oli kuitenkin vielä kaksi kuukautta matkustelua jäljellä, joten kerkeämme ostella niitä vielä myöhemminkin. Siitä huolimatta meidän keräilijämme löysi sieltä kassillisen purkkeja ja eläinpatsaita.
Vihdoin pääsimme kotimatkalle. Olimme käyneet pöntöllä lähtiessämme ja jotenkin uskoin, että selviytyisimme kunnialla Lilongween asti, tai ainakin ilman vessapysähtymisiä. Eihän matka ole kuin 150 kilometriä ja siis noin kaksi tuntia. Olin taas väärässä. Lähdettiin kojuilta ajelemaan, joten kotimatkasta oli kuljettu ensimmäiset kolme kilometriä, kun Noel ilmoitti, että on päästävä vessaan. Voi hemmetin hemmetti… mistä hitosta me nyt vessaksi muututaan. Kun ajetaan Afrikassa, ja melkein keskellä savanneja, voisi kuvitella, että voi pysähtyä mihin vain ja pistää huoletta ripuliksi. Mutta ei se mene niin! Asfaltoitujen teiden ympäristössä on taloja ja ihmisiä jatkuvasti. Koko 150 kilometrin matkalla Lilongwesta Senga Bayhin ei ollut hetkeäkään, ettei autosta näkisi savimajoja tai tien varrella käveleviä ihmisiä, ei hetkeäkään. Yritä siinä sitten pysähtyä johonkin ”rauhalliseen” paikkaan ja ripuloida rauhassa. Se ”rauhallinen” paikka on kuitenkin jonkun takapiha eikä tunnu lainkaan sopivalta, että neljä hienosti pukeutunutta valkonaamaa tulee siihen kyykkimään.
Ihmisiä ja asutusta riitti yli 70 kilometriä. Sitä ennen ei ollut ainoatakaan sellaista paikkaa mihin olisi voinut kuvitellakaan pysähtyvänsä. En olisi yksinkertaisesti kehdannut. Noel maksoi siitä tietysti kovan hinnan ja se näkyi naamasta. Niilakin alkoi lopulta valittamaan kakkahätää, joten matkasta oli tulossa täydellinen farssi ja katastrofi. Näin mielessäni tilanteen, että meidän on pakko pysäyttää auto ja paskantaa ihmisjoukon katsellessa ja ihmetellessä. Se alkoi todella tuntua väistämättömältä koska emme me nyt autoonkaan voi paskoa ja tilanne alkoi kirjaimellisesti valumaan käsistä, tai oikeastaan kalsareista. Itkin taas sisäisesti, suorastaan ulvoin ja lupasin itselleni, etten koskaan enää lähde Afrikkaan. Lopulta löysimme kuitenkin pusikkoisen kohdan, johon pystyimme pysähtymään ja Heli juoksi Noelin kanssa pusikkoon. Niilan kakkahätä häipyi samalla kun auto pysähtyi ja vaikka kuinka yritin suostutella kakkaamaan nyt kun kerta oli tuhannen taalan paikka, niin ei, ei tietenkään. Saakeli, Niila alkaa varmasti itkemään kakkahätää kun päästään liikkeelle mutta minkäs teet. Ei toista voi pakottaa kakkaamaan. Ehkä se oli vain veljellistä sympatiahätää Noelia kohtaan, niin ainakin toivoin.
Noel sai helpotuksen ja Niilakin vaikutti rauhalliselta, joten matka jatkui. Olimme melkoisessa pinteessä tunnin verran mutta nyt pystyimme hieman huokaisemaan. Minä pystyin pidättelemään, olin jo kuuden päivän ajan harjoitellut, mutta poikien hädät on luonnollisesti hankalampia. Ja juuri kun ajattelin, että loppumatkasta varmaan selvitään hienosti, bensavalo syttyi. Voi saakelin saakelin saakeli, meidän piti tankata lähtiessämme Senga Baysta mutta unohdimme siinä kakkahätätiimellyksessä sen ihan täysin. Meillä olisi reilu 60 kilometriä jäljellä. Yleensä autoilla pääsee valon syttyessä 50–100 kilometriä helposti, mutta nyt alla oli pikkuinen kottero, joten varatankkikin on varmaan melko pieni ja lisäksi maasto on hyvin mäkistä, pitkiä ja bensaa kuluttavia nousuja tuhka tiheään. Lähin bensa-asema on siellä 60 kilometrin päässä perillä. Sisäinen itku muuttui nauruksi, eihän tämä voi olla totta!
Se oli pisin 60 kilometriä mitä olen koskaan ajanut. Yritin päästä mäkien päälle niin vähällä kaasulla kuin suinkin ja alamäet ajettiin vaihde vapaalla niin pitkälle kuin mahdollista. Onneksi Malawin liikenne on rauhallista eikä taakse ilmestyvien isojen maastureiden tarvinnut kauaa körötellä takanamme vaan pääsivät nopeasti ohi. On mahdotonta sanoa, auttoiko taloudellinen ajotapani vai ei mutta selvisimme Lilongwen rajalle ja pääsimme tankkaamaan. Se oli helpotus mutta ihan kuin joku korkeampi voima yrittäisi lyödä hanskalla poskelleni aina kun pääsen huokaisemaan helpotuksesta. Tankkaaja, joka huolehtii auton tankkauksesta ilman, että tarvitsee itse nousta autosta, sanoi, että etupyörämme taitaa olla tyhjä. Voi %&/&%¤%%&¤… (näitä tähän kuuluvia sanoja ei voi kirjoittaa näkyviin!)! Nousin ylös ja totta, vasen eturengas näytti tyhjältä. Se ei ollut aivan lintassa mutta kyllä se oli tyhjempi kuin muut. Olin jossain matkan varrella joutunut ajamaan jonkinlaisen tiellä olevan ison roskan päältä ja vaikka silloin en vaurioita huomannut, rengas oli ehkä silloin saanut kuitenkin kriittisen osuman. Muutenkin tiet ovat täynnä asfalttirikkoja ja kun niihin rysäyttää 80 kilometriä tunnissa, niin renkaat ovat kovilla.
Vaikka olimme bensa-asemalla, niin yllättäen siellä ei ollut ilmaa tarjolla. Ei tietystikään, sehän oli bensa-asema eikä mikään ilma-asema. Tunsin itseni tyhmäksi, kunnes muistin, että olimme Malawissa. Ilmaa renkaisiin saisi kuulemma autokorjaamoilta, ja kyllähän tankkaaja jotkut ajo-ohjeet antoi mutta en tehnyt niillä mitään. Ajoimme kaupan kautta suoraan kotiin kanalaan. Niin monta takapakkia on nähty, etten kuitenkaan uskaltanut huokaista enää helpotuksesta, vaikka olinkin onnellinen kun porttimme kolahti kiinni ja me olimme turvallisesti muurien sisäpuolella.
Anna oli tehnyt meille munakoisokesäkurpitsapaistosta, päälle vähän tomaattia, linssejä ja mozzarellaa. Se maistui hyvälle ja sitä oli ihana syödä kotona. Kukkojen kiekunatkin tuntuivat niin tuttavallisilta, että melkein moikkailin takaisin, vaikka olin meinannut tehdä niistä paistia pari viikkoa takaperin. Pojille ei taas meinannut ruoka maistua ja kun vatsa oli edelleen, nyt kuudetta päivää ripulilla, päätimme aloittaa pojille Tysonin määräämän antibiootin. Se olisi tarkoitettu juuri tämänkaltaiseen pitkittyneeseen ripuliin, ja samoilla oireilla. Minä jätin sen vielä ottamatta, koska itseluottamukseni oli sen verran korkealla ja minulle maistui ruoka melkein normaalisti. Mutta pojat piti saada nyt terveeksi ja keinot olivat melko vähissä.
Ilta otettiin rauhallisesti kotosalla. Heli pesi reissupyykkiä ja pistettiin pojatkin kylpyyn. Taisivat olla reissun jäljiltä väsyneitä, koska en kerennyt lukea Miinaa ja Manua edes loppuun, kun molemmat veti sikeitä. Mekin olimme väsyneitä, mutta jätettiin pojat nukkumaan ja mentiin istumaan kuistille vielä iltaa. Kerrottiin Annalle kuulumisia meidän paskareissultamme, vaikka olihan hän niitä jo kuullut whatsupin kauttakin. Meillä oli ollut mielenkiintoinen reissu ja Malawijärvi on huikea mutta olimme kahlanneet aikamoisissa ongelmissa myös vatsataudin jäljiltä. Oli todella helpottavaa olla nyt takaisin Lilongwessa, omassa rauhassa varsinkin kun vatsat olivat edelleen sekaisin. Seuraava reissu olisi safari mutta sen enempää ei edes haluttu miettiä sitä nyt.
Heli jäi vielä istumaan Annan kanssa mutta minä painuin nukkumaan. En edes muistanut, että Lilongwen yöt ovat paljon viileämpiä kuin Malawijärven rannalla. Lilongwe sijaitsee merenpinnan suhteen huomattavasti korkeammalla, ja sillä on iso vaikutus juuri öihin. Ei lämpötila silloinkaan kovin paljon alle 20 astetta laske mutta se on selvästi vähemmän kuin edellisenä yönä Senga Bayssa, jolloin oli varmaan 30 astetta myös yöllä. Ihan tulee hiki miettiessäkin sitä yötä. Nyt saa laittaa vähän lakanaakin kananlihalla olevan ihon päälle. Voi että, se tuntuu niin mukavalle. Pistin silmät kiinni ja hymyilin nukahtaessani. Olimme selvinneet paskareissusta!
