Päivä 4: Silta tuntemattomaan

Mikä tahansa joki on valtava, jos se on suurin, minkä olet nähnyt. -Titius Lucretius Carus

D4: 22.8.2018

Aavistus osui oikeaan, uni ei tullut yhtä hyvin silmään, ja nukuttiin Helin kanssa selvästi huonommin. Jotenkin tuntui, että olin koko ajan hereillä ja ulkoa kuului ihmeellistä kolinaa ja huutelua läpi yön. Alkuyöstä oli kuuma, osittain siitä syystä, että neljä patteria nukkuu vierekkäin saman peiton alla, mutta aamuyötä kohti alkoi olla viileäkin. Viileys saattoi johtua siitä, että pienin patteri polki unissaan polkupyörällä ja peittoa sai olla vähän väliä hakemassa jalkopäästä. Unettomasta tunteesta huolimatta yö ei ollut tuskallinen, ja aamulla oli ihan pirteä olo. Ja hyvä uutinen oli myös se, että vatsa ei ollut normaalia kummemmin löysällä kenelläkään, vaikka Heli yritti hieman säikytellä edellisenä yönä.

Pirteä olo johtui ehkä auringosta, joka toimi herätyskellona, ja hyvin toimikin. Pimeys vaihtui puolessa tunnissa kirkkaudeksi, jossa ei tuntunut enää luonnolliselta pitää silmiä kiinni. Lupasin siltä istumalta harkita kirkasvalotoimista herätyskelloa Suomeen, varsinkin talvea varten. Nyt kun kirjoittelen tätä päiväkirjaa väsyneenä koneelle huomasin, että harkinta on edelleen kesken…

Vauhtia heti aamusta

Aamupala oli eilisen uusinta. Vaatimaton, mutta maistuva ja täyttävä. Pojat tosin alkoivat nihkeilemään paahtoleipien suhteen, eivät kuulemma syö sitä, koska se on erilaista kuin kotona. Munakas kyllä upposi. Itse olin sitä mieltä, että juuri se munakas oli erilaista kuin kotona, mutta en jaksanut alkaa väittelemään. Pääasia, että söivät jotain, ja munakkaassa on hyvin ruutia.

Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kuin Helin ja Annan piti lähteä koululle selvittelemään harjoitteluun liittyviä asioitaan. Päätimme lähteä tutustumaan ympäristöön, mutta vastakkaiseen suuntaan kuin eilen. Olimme surffailleet hotellin wifissä ja Google-mapissa, ja löytäneet kartalta joitain potentiaalisia paikkoja, mihin voisimme suunnistaa. Nyt suunnistimme paikalliselle torille. Se kuulosti kivalta. Siellä sitten torikahveet ja munkkirinkilät.

Kibokon edusta hotellin parvekkeelta. Haamukin saatiin kuvaan…

Hotellin edusta ei tuntunut enää yhtä jännittävältä, olimme saaneet itsevarmuutta liikkumiseen ja koimme olevamme jo tottuneita Afrikka-matkailijoita. No, itsevarmuus karisi muutaman korttelin päässä, kun saavuimme Lilongwe-joen ylittävälle sillalle. Se oli kohtuullisen iso silta, muutaman sata metriä pitkä ja täynnä ihmisiä ja autoja, kuinkas muuten. Ihmismäärä oli ahdistava. Vaikka silta oli olevinaan iso, sen alta kulkeva joki häpesi itseään, ja miltei toivoi, ettemme olisi nähneet sitä. Emmekä me melkein nähneetkään, koska niin paljon ihmisiä yritti piilotella sitä, vaivaista puroa taakseen. Tai siltä se näytti kunnes huomasimme, että itseasiassa he yrittivät ottaa purosta enemmän irti kuin puro oli valmis antamaan. Siinä pestiin vaatteita, astioita ja osa pesi itseäänkin. Jotkut täyttelivät isoja keltaisia kanistereita, ties mitä tarkoituksia varten. Meinasi tulla oksennus pelkästä ajatuksesta, että joku varmaan myös juo sitä. Sadekaudella tilanne on varmaan toisin, ja joki voi ylpeänä juosta ilman pelkoa kuihtumisesta, mutta ainakin nyt tilanne oli surullinen.

Lilongwe-joki… tai puro

Tilanteen esteettisyyttä ei parantanut puron ja puron takana avautuvan laajan pelti- tai olkikattomaiseman väliin jäävä jättömaa. Pienen jalkapallokentän kokoisella alueella makasi yksinäinen siirtolava, ja koko aivokapasiteettini voimalla tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä oli jätesellainen! Mitään muuta järkeä siinä ei voinut olla. Mutta joko lavan jättäjä tai siihen roskiaan heittelevät olivat epäonnistuneet surkeasti, koska roskat lojuivat lavan vieressä ympäriinsä ja lava näytti olevan tyhjä. Sillalle asti leijailevasta eltaantuneesta hajusta pystyi näkemättäkin päättelemään, että epäonnistumista on jatkunut jo jonkun aikaa.

Roskalava vai lavaroska

Pelti- tai olkikattomaisema osoittautui toriksi, jota olimme Google-mapista vakoilleet. Totesimme, että meillä on hieman opittavaa vakoilusta vielä. Kahveet ja munkkirinkilät voitiin unohtaa sillä hetkellä. Se oli iso alue täynnä katettuja kojuja. Jos sitä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin ainoa mikä tulee mieleen, on slummi. Toinen sana voisi olla ruskea. Eikä kaatopaikkakaan ole kaukana. Missään nimessä siellä ei juoda kahvia.

Sillan yli johtavalta kadulta oli alueelle jonkinlainen suuaukko. Suuaukko johti kujalle, jonka molemmilla puolilla oli kojuja, ja niiden edessä seisoi tiiviissä rivissä pieniä malawilaisia miehiä, joilla oli kädessä erilaisia vaatteita myytäväksi. Kaikki vain seisoivat hiljaa ja tuijotti meitä. Molemmista riveistä, ja rivien takaakin, nauliintui meihin kymmeniä valkoisia silmäpareja.

Afrikankulkijan itsevarmuus oli saanut sillalla pienen kolauksen, mutta nyt tajusin, että eihän se itsevarmuus ollut selvinnyt edes koko siltaa meidän mukanamme. Se oli todennäköisesti hypännyt epätoivoisena sieltä sillalta siihen puroon. Seisottiin ilman itsevarmuutta siinä kujan alussa, ja itse mietin, että mihinkäs piruun sitä on nyt tultu?! Eihän me nyt tuonne voida mennä, pelkät silmämunat syö meitä jo nyt, entä kun hukutaan olkikattojen sekaan?

Apina ja gorilla, kävelivät torilla…

Niila, joka istui olkapäilläni, taisi olla eri mieltä ja näytti kaikille peukaloa, ja veikkaan, että veikeän virnistyksen kera. Vastauksena oli hieman isompia ja tummempia peukaloita, hymyjä, jopa naurua ja jotain älämölöä, mikä kyllä vaikutti ihan positiiviselta älämölöltä. Yhtäkkiä silmämunat eivät vaikuttaneet niin nälkäisiltä, ja jalkamme lähtivät liikkeelle. Aivot ei edelleenkään tienneet mitä tapahtui, mutta askel kerrallaan sukelsimme yhä syvemmälle jonnekin. Kuja kävi pienemmäksi ja ne vaatteita myyvät miesrivit katosivat yhtäkkiä kuin… (tähän sopisi eräs fraasi mutta jätän sen sanomatta, koska melkein olemme Saharassa). Kojut tulivat paremmin näkyviin. Kojuissa myytiin kirjaimellisesti kaikkea, hedelmistä ja puisista itsetehdyistä jatkojohdoista matkalaukkuihin ja NHL-lippiksiin. Kyllä, luit oikein, puisia jatkojohtoja! Tai johdot eivät olleet puusta, mutta pistorasia oli kaiverrettu puunpalaseen… Mitä hemmettiä, sano Moilanen!

Kauppakuja tuli risteykseen, jossa toinen kuja pieneni ja katosi katoksien alle ja toinen jatkui avonaisempana toiseen suuntaan. Ei ollut kovin vaikea valinta, ja jatkettiin avonaisempaa mutta yhtä ruskeansävyistä ja masentavaa kauppakujaa pitkin. Kukaan ei edelleenkään tullut iholle, mikä oli positiivista. Kukaan ei edes puhunut meille mitään, mikä sekin oli positiivista. Silti jotenkin tuntui, että olemme vain yllättäneet tämän toriporukan. Ne eivät vain tajunneet, että mitä täällä oikeasti tänään tapahtuu. Heidän edessään kulkee yllättäen kalpeanaamoja, joiden otsassa vilkkuu: RYÖSTÄKÄÄ MEIDÄT, RYÖSTÄKÄÄ MEIDÄT!!!

Ei uskoisi, mutta peltikattojen alta saisi ostettua varmasti ihan mitä vain

Kauppakuja muuttui vain kujaksi eikä ollut tietoa mihin se johtaa. Uskalsin ottaa puhelimeeni ladattua karttaa sen verran esille, että päätimme vain kääntyä sitten takaisin. Samaa reittiä, samojen tuijotuksien alla, pysähtymättä takaisin sillan ylittävälle kadulle. Melkein samoilla vauhdeilla ylitimme myös sillan, kunnes vastaan tuli ilmielävä Chiquita-nainen. En tiennyt, että niitä on oikeasti olemassa, mutta siinä yksi nyt myi meille pieniä banaaneja päänsä päältä, erittäin maukkaita pieniä banaaneja. Otin samalla kuvan todistusaineistoksi, mutta Chiquita-nainen huomasi sen ja ojensi välittömästi kätensä. Hän ei kuitenkaan halunnut kätellä minua, vaan se tarkoitti, että kuva ei ole ilmainen. Maksoimme banaaneista siten tuplahinnan, mutta päiväbudjetissamme oli sen verran varaa. Ja pojat tykkäsivät.

Chiquita-nainen… malawilainen versio…

Hotellille päästyämme minä otin oluen, kostoksi siitä, etten saanut torikahveeta. Daamit lähtivät koululle selvittelemään asioitaan, ja me jäimme pikkuviikinkien kanssa sisäpihalle leikkimään. Siinä istuskeli myös nuori vaalea kaveri läppäriään näpytellen. Muistin, että kaveri oli aikaisemmin noussut isosta safarijeepistä, ja kun Kiboko Hotel järjestää myös safarimatkoja, päättelin, että hän varmaan on hotellin henkilökuntaa. Knatterton oli tänään ruosteessa, koska ei hän ollut henkilökuntaa vaan tavallinen hotellivieras mutta pienen hämmennyksen jälkeen hän jutteli kanssani kuitenkin hetken.

Hän oli Yhdysvalloista kotoisin, mutta asunut Etelä-Afrikassa ja Malawissa nyt viisi vuotta työn vuoksi. Työ ei selvinnyt, mutta hän osasi kertoa Malawista sen, että maa on hyvin turvallinen liikkua varsinkin lasten kanssa, ihmiset ovat hyvin ystävällisiä. Hänen mukaansa olimme äskeisellä ”torilla” täysin turvassa. Se oli lohduttavaa jatkoa ajatellen, mutta äsken ei siltä tuntunut. Hän kuitenkin totesi, että Lilongwe on kaupunki siinä missä muutkin ja kaupungeissa voi aina käydä kaikenlaista, joten normaali varovaisuus on paikallaan. Ja yöllä tilanne on toisin, viidakon lait astuvat voimaan. No, meillä ei ollut tarvetta lähteä niitä lakeja kokeilemaan.

Veljekset kuin ilvekset

Aurinko oli korkeimmillaan, sää kirkas ja meillä oli poikien kanssa hyvää aikaa. Lähdimme läheiselle Sunbird-hotellille, jonka piikkilanka-aitoihin olimme miltei törmänneet eilen. Siellä oli uima-allas, jota ajattelimme lähteä läiskyttelemään. Sunbird on iso hotelliketju ja kuuluu hienosto-kategoriaan. Huonehinnat alkavat 150 eurosta, joten me tyydymme vain altaaseen, joka sekin maksaa noin 7,5 euroa per naama. Hinta tuntui melko kovalta mutta selvisi, että siihen kuuluu ruoka-annos altaalle. Ranskalaisia perunoita ja paikallinen makkara salaattipedillä. Annos oli kohtuullinen ja täytti vatsan, mutta kyllä hinta vieläkin oli hyvin ilmava paikalliset olot huomioiden.

Sunbird -askel takaisin Euroopaan

Allasalue oli erikseen aidattu ja siellä oli lisäksi vielä jonkinlainen uimavalvoja. Valvojan nimi oli sattumoisin Noel, joka on kuulemma yleinen nimi Malawissa. En ole varma kumpi Noel ui paremmin, joten oli hyvä, että isompi Noel nosti pelastusliivejä altaan reunalle. Meidän Noel ei niitä kyllä tarvitse, ja olisi itseasiassa sujahtanut niistä sukkana läpi, sen verran kookkaita ne olivat. Vesi oli kylmää mutta ilma oli niin kuuma, että kylmä vesi vain virkisti. Ainakin kolmeksi minuutiksi.

Saimme olla altaalla rauhassa aika pitkään, minä kirjoittelin päiväkirjaa ja pojat uiskentelivat. Niila sukelteli lastenosiossa ja Noel meni edestakaisin matalalta syvälle. Sitten paikalle tuli, kielestä ja habituksestakin päätellen etelä-afrikkalaisia hotellivieraita. Täällä he ovat pääsääntöisesti rikkaita ja heidän käytöksestään valitettavasti huokuu jonkinlainen ylimielisyys tai ainakin välinpitämättömyys.

Katsoin vanhempia tervehtiäkseni, mutta heillä ei ollut aikomustakaan ottaa minuun tai poikiin kontaktia, joten jäi tervehtimättä. Heidän poikansa, jotka muistuttivat Tweedledumia ja Tweedledeetä, juoksivat huutaen lasten altaalle. Huuto vaihtui kiljumiseksi, kun heidän varpaansa koskettivat kylmää vettä. Kymmenessä minuutissa he olivat kahlanneet jo melkein napaan asti. Ääni oli tässä vaiheessa huutoa ja kiljumista. Kyllä meidänkin pojat osaavat huutaa ja juostakin, mutta nyt meno oli sellaista, että pikkuviikingit vain katselivat etelä-afrikkalaista showta hiljaa paikallaan. Vanhemmat olivat varmaan jo nukahtaneet päivävarjojensa alle.

Niila, meidän vauvaviikinki kyllästyi katselemaan pelleilyä. Kädet menivät nyrkkiin ja hieman selän taakse, rinta nousi rottingille ja hampaat pureutui yhteen siten, että ilme olisi säikäyttänyt ison lauman… esimerkiksi hamstereita. Kävely muistutti robocopin tai terminaattorin askellusta, suoraan altaaseen ja terävä hyppy pinnan alle. Sukellus saattoi olla ennätys, liki puolitoista metriä. Juuri ja juuri napansa kastelleet veljekset loksauttivat leuat auki, ja hetken oli hiljaistakin. ”He can swim, he can swim”, he toistelivat ihmeissään. Vauvaviikinki haukkoi happea, oli saattanut hieman nielaista vettäkin, koska sukellus oli niin pitkä. Ohitti kuitenkin päätä pidemmät veljekset näyttämättä hengitysvaikeuttaan, ja kipitti syliini pyyhkeen alle. Pienen vartalon tärinä tuntui pyyhkeen läpi, ja mietin, johtuiko se kylmyydestä vai adrenaliinista. Olin ylpeä pojistani.

Vauvaviikinki

Kävelimme takaisin hotellille, ja Heli ja Annakin tulivat samoja aikoja. Heli oli yrittänyt soittaa, mutta eihän se uusi liittymä tietysti toiminut. Minä pystyin soittamaan hänelle mutta hän ei minulle, eli huomenna punaiseen liikkeeseen jonottamaan.

Anna oli jo kirjautunut hotellista ulos ja oli siirtymässä uuteen huoneistoonsa koulun campukselle. Niinpä lähdettiin kaikki yhdessä Game-kompleksille, me haimme sieltä illaksi pitsaa ja Anna tuktukin, jolla päräytti campukselleen. Päivä oli ollut ruskeasta slummitorista huolimatta värikäs ja mukava, mutta aurinko oli jälleen painumassa mailleen. Menimme huoneeseemme syömään pullamössöpitsaa ja jatkoimme tavallisilla iltatouhuilla. Alamme jo tottumaan tuohon suihkuunkin, josta tulee ehkä desilitra minuutissa, joskus kaksikin. Huomenna olisi siirtyminen uuteen majoitukseen, toivottavasti ainakin suihku olisi parempi.

Kysyin iltasadun jälkeen Noelilta, jännittikö sitä kävellä siellä torilla? Ei kuulemma yhtään, miten niin? Niin… ei minuakaan. No aletaan sitten nukkumaan!

D5: 23.8.2018

Päivä 5: Madidi Lodge

Mennään eteenpäin, sano Jutila. Malawissa siirrytään hotellista uuteen asumukseen.