Wuhuu, jippii, poikien aamukakka oli vääkylöitynyt. Yli seitsemän päivän kuratautipiina* oli poikien kohdalla ohi. Mitä ilmeisemmin antibiootti oli tehonnut koska itse suolsin vielä oranssia vettä täydellä teholla. Minähän en ollut antibioottia vielä ottanut mutta nyt aloitin kuurin heti ensimmäisen vessakäynnin jälkeen. Vaikka tauti ei aiheuttanut varsinaista pahaa oloa ja pystyin syömäänkin miltei normaalisti, alkoi yli viikon kestävä jatkuva vessassa hyppääminen ärsyttää ihan toden teolla. Pelkästä vessapaperin näkemisestäkin tuli kylmät väreet. Voin vain kuvitella köyhiä kyliä tai leirejä, joihin täällä iskee ripuliepidemia. Olosuhteet ovat maailman surkeimmat, ei ole vessoja, ei ole paperia, ei ole vettä, ei edes sadetta ja yli kolmekymmentä astetta lämmintä koko ajan… Aivan karmea ajatus, mutta täyttä todellisuutta täälläpäin maailmaa.
(* Viitaten lukuun 37, epäilin kähtäväläisten sairastavan ripulia lainkaan koska en ollut kuullut sille minkäänlaista kähtäväläistä termiä, toisin kuin sen kiinteälle vastakohdalle eli vääkylälle. Sain sittemmin kuulla, että myös ripulille on kähtäväläinen termi, kuratauti. Kiitos Liisa-tädille tästä tiedosta!)
Olimme eilen saaneet Helin kanssa tekstiviestin puhelimiimme, että meidän malawilaiset puhelinliittymämme tulee rekisteröidä kolmen päivän kuluessa tai ne lakkaavat toimimasta. Outoa touhua! Olimmeko taas ymmärtäneet jotain väärin vai mikä ihme juttu tämäkin on? Ei auttanut kuin lähteä aamupalan jälkeen selvittelemään asiaa keskustan Airtelin punaiseen liikkeeseen, johon en olisi halunnut enää yhtään mennä jonottelemaan. Ja mitäs meillä perillä odottikaan, vielä pidemmät jonot kuin tavallisesti. Ei käynyt pienessä mielessäkään jäädä jonon hännille, joten kysäisin missä olisi muita mahdollisia pisteitä. Lähin olisi lähellä Bwailaa, Helin työpaikkaa. Ei sekään houkutellut mutta se oli hieman syrjemmässä ja sinne oli kohtuullinen kävelymatka, joten suunnattiin sinne. Ja aivan turhaan! Olisi pitänyt tajuta, että varmaan kaikki ovat saaneet saman tekstiviestin ja ovat nyt rekisteröimässä liittymiään. Se on varmasti keino poistaa ylimääräiset ja turhat liittymät käytöstä. Jonot olivat siksi Bwailassakin melkoiset ja odotushuone oli ilmastoimaton ahdas koppi, jossa 200 haisevaa malawilaista. En sano sitä pahalla, eivät he meitä kiusatakseen haise, eivätkä varmaan edes ymmärrä haisevansa, mutta deodoranttiin tottuneelle länsimaalaiselle tilanne on melko etova. Pelkän hajun olisi vielä kestänytkin mutta kun jonotuskulttuuriin kuuluu, että seisotaan aivan kiinni toisissaan, se tekee jonottamisesta… jos ei epämiellyttävää niin vähintäänkin outoa. Viikinki on tottunut sellaiseen henkilökohtaiseen tilaan, että saa vetäistyä miekkansa huotrastaan. Ahtaan tunnelman päälle vielä kaikki 200 muuta mustaa jonottajaa tuijottaa hiljaa pelkästään meitä. Tunnelma oli lievästi sanottuna ahdistava. Päätimme hoitaa asian iltapäivällä tai sitten huomenna heti aamusta aikaisin.
Teimme ruokaostokset samalla reissulla ja palasimme kotiin. Jatkoimme kuitenkin samoilla vauhdeilla apinapuistoon, Wild Life Centerin mukavaan kahvilaan, Fusioniin. Olimme olleet kantapaikasta jo viikon poissa ja olimme ikävöineet sen hyviä ruokia ja mukavaa tunnelmaa. Ja pojat tietysti pääsivät puistoon juoksentelemaan ja kiipeilemään. Omistajakin tuntee jo meidät ja tulee aina tervehtimään kädestä ja kyselemään kuulumisia. Hän voisi olla malawilainenkin mutta puhuu todella hyvää englantia ja on hieman rotevampi mies, ei siis vain hyvin syönyt vaan treenannutkin, joten epäilen hänen olevan jostain kehittyneemmästä maasta. Hän on ihmetellyt, miten minä voin olla niin usein yksin poikien kanssa, jo monen viikon aikana? On kuulemma harvinaista, että Malawissa isät viettävät lapsien kanssa niin paljon aikaa. Se on varmasti totta, miehet ovat tyypillisesti töissä tai muuten vain jossain luuraamassa, ja naiset hoitavat lapset. Niinhän on ollut kautta aikojen ja kaikkialla. Oikeastaan vasta viime vuosikymmenten aikana tilanne on kehittyneimmissä maissa muuttunut ja miesten kotiin jäämisestä on tehty melkeinpä muotia. Naiset luovat uraa eikä ole aikaa tehdä vauvoja, ja Suomessa kehotetaan jopa synnytystalkoisiin nykyään! Kultaisen keskitien löytäminen tuntuu olevan todella hankalaa. Onneksi olen itse löytänyt oman kultaisen tieni, lapsia on siunaantunut, ja olen saanut olla sekä töissä että lapsien kanssa. Olisin huomattavasti köyhempi ilman jompaa kumpaa! Uskoakseni Heli ajattelee asiasta samoin omalla kohdallaan.
Lopettelin hyväksi havaitun jacket potato with chicken-annoksen, joka sisältää uuniperunaa ja jonkinlaista kanakastiketta. Se ei ollut jauhelihaa vaan jonkinlaista kanamursketta, pieniä grillimaustettuja kanasuikaleita. Ne olivat varmaan kananpalasia, jotka oli tarttuneet grilliparilaan tai jotain muuta hyötykäyttöön otettuja riekaleita mutta olihan vaan hyviä. Olin syönyt annoksen monta kertaa ja olin aina yhtä tyytyväinen. Se maistui myös pojille. Sitä siinä sulatellessani selailin netistä Airtelin sivuilta mahdollisia uutisia tuohon rekisteröitymiseen liittyen. Huomasin, että ihan tässä Wild Lifen lähellä, uuden kaupungin suuntaan on myös Airtelin piste, ja meillä olisi siihen vain muutama marakatinkusema, jos sitäkään. Päätimme suunnata sinne seuraavaksi.
Kävelymatka ei ollut pitkä, ehkä puoli kilometriä mutta se on lievään ylämäkeen ja aurinko paahtoi suoraan ylhäältä varmaan yli 40 asteen lämmöllä, joten hikinen se reissu oli. Airtelin liike oli kuitenkin Lilongwen uudella puolella, joten se oli luonnollisesti ilmastoitu ja asiakkaatkin olivat selvästi enemmän sen näköisiä, että ovat tottuneet sekä ilmastointiin että deodoranttiin. Tavallaan tuntui pahalta, että se tuntui nyt hyvältä! Mutta sopeuduimme kuitenkin tähän joukkoon paremmin, se on yksinkertainen fakta, ja jonokaan ei ollut oikeastaan edes jono. Saimme heti paperit täytettäväksi ja pääsimme ne täytettyämme pian kassallekin. Kassamies halusi nähdä passimme, jotka olimme tällä kertaa ottaneet kopioiden sijaan mukaan. Olimme edellisellä kerralla oppineet, että tarkat värivalokopiot eivät ole riittäviä Malawissa. Kassamies pyysi meitä lähettelemään viestejä jonnekin ja vastausviestistä saimme jonkun koodin ja kaikki oli yhtäkkiä ok. Ei mitään käsitystä mitä me juuri teimme mutta nyt liittymämme on kuulemma rekisteröity ja kaikki toimii. Outoja juttuja!
Kävelimme kotiin ja jäimme istumaan ulos iltapäivää. Heli ja Noel lähtivät vielä käymään lähiostari Sanassa, hakivat sieltä meille vielä pitsan illaksi. Emme olleet päässeet tavasta eroon täälläkään, toisin kuin luulin lähdettyämme Madidista. Uuden talon keittiössä on hyvät mahdollisuudet tehdä ruokaa ja olemme sitä paljon tehneetkin mutta onko se kuuma ilmanala vai paikallisista laahustelijoista tarttuva rentous ja löysä elämäntyyli, joka tekee meidätkin hieman laiskaksi. On helppoa välillä vain hakea pitsa ja muuten löysäillä vain riippukeinussa. Ja tuo vallitseva rentous muuten tarttuu oikeasti. Meidän kävelytyylimmekin on kuukauden aikana muuttunut laahustavaksi ja löntystäväksi. Se on kuin hidastetusta elokuvasta verrattuna siihen ripeyteen mitä se kotosuomessa on, kun kävellään vaikka Aleksanterinkadulla, missä tuntuu kuin pitäisi kävellä kaikkia nopeammin, että varmasti ehtii jonnekin.
Anna oli päivällä lähtenyt Tysonin luokse ja ilmoitti, että tulee vasta huomenna. Meillä oli siis ilta perheen kesken omassa rauhassa. Se oli rentoa löysäilyä, pitsan syöntiä ja saatoin juoda muutaman oluenkin. Afrikan tähteä piti pelata tietysti joka päivä. Kuravedentäyteinen lomaviikkomme oli hiljalleen viety päätökseensä, vaikka viikonloppu olikin vielä jäljellä. Ei ollut suunnitelmia viikonlopuksi, joten vietettäisiin se yhtä rennosti kuin nämä pari edeltävääkin päivää. Heli tekisi päättötyötään ja me metsästäisimme poikien kanssa rosvoja, kanoja, gekkoja ja mitä nyt eteen sattuisi.
Päivä oli hiipumassa illaksi ja oli iltarutiinien vuoro. Pojat juoksentelevat paljain jaloin ja pelkillä shortseilla, tonkii maita ja mantuja koko päivän, joten illalla ne on niin likaisia kuin vain voi olla. Ihan naurettavan likaisia. Ei ole mitenkään mahdollista mennä lakanoihin ilman koko kehon saippuapesua kuten kotona. Ja joka ilta sama juttu. Siihen päälle iltapalamurot. Mutta ennen sänkyyn menoa on vielä yksi rutiini. Muurahaiskarkelot! Pienet mustat muurahaiset yrittävät vallata taloamme oikeastaan ympäri vuorokauden mutta varsinkin illalla niitä alkaa näkyä tietyissä paikoissa. Olemme jo oppineet ne paikat aika hyvin, mutta ne kyllä löytävät myös koko ajan uusia. Suolaa ja etikkaa on levitelty sinne tänne ja ne toimivat aika hyvin mutta niitä pitää levitellä koko ajan uudestaan, jotta ne toimivat tehokkaasti. Varsinkin etikka on hyvä aine mutta se haihtuu aika nopeasti. Meillä on ihan suihkupullo sitä varten ja yöksi pitää suihkutella aina tietyt paikat, ettei aamulla ole miljoona mustaa pientä kuusijalkaista vilistämässä. Poikien kanssa tämä muurahaisshow ei kamalasti hetkauta, emme pelkää niitä lainkaan koska ne ovat niin pieniä mutta Helillä asia menee tunteisiin ja syvälle. Välillä ihmettelen oikeasti, että miten Heli voi olla jo toista kertaa pitkällä reissulla Afrikassa! Ötököiden luvatussa maanosassa!
Pojat nukkuivat ja mekin hiivuimme aikaisin verkkojen alle. Tuuletin hurisi hiljalleen ja peitti jälleen koirien iltahaukut alleen. Ei tainnut olla yötä, jolloin koirat eivät olisi haukkuneet ja se oli melko kovaa ulinaa varsinkin jos meni ulos sitä kuuntelemaan. Nukahdan tavallisesti hyvin helposti, mutta silloin tällöin, kun pieni sähkökatko katkaisi tuulettimen hurinan hetkeksi, huomasin etten voisi siinä ulinassa kovin helposti nukahtaa, niin kovaa ja epäsäännöllistä se oli. Kyllä, sähkökatkoja oli edelleen mutta paljon harvemmin, ja ne kestivät vain muutaman minuutin. Niistä ei oikeastaan ollut haittaa lainkaan. Tänä iltana ei ollut sähkökatkoja ja tuuletin sai minut pian hypnotisoitua ihan koko yöksi.
