Malawin yöt ovat tarjonneet meille kaikenlaista. On putsailtu oksennuksia, vaihdettu kalsareita, välillä olemme olleet hiestä märkänä ja jonkun kerran ehkä paleltukin. On kuultu koirien ulvontaa, ehkä hyeenoidenkin, sirkkojen armotonta siritystä, apinoiden kirkumisia ja myös ääniä, joille ei löydy selitystä. Kukot alkavat kiekumaan, kun käy yöllä vessassa. Uni on tullut ja välillä ollut tulematta. Yksikään yö ei ole ollut ylitsepääsemätön, aamu on aina jossain vaiheessa koittanut. Viime yöt ovat kuitenkin olleet rauhallisia. Ne ovat olleet jopa tylsiä, niistä ei ole mitään kerrottavaa. Eipä sillä, vaikka jännittävistä asioista riittää enemmän kerrottavaa jälkeenpäin, ei niissä itse tilanteissa välttämättä mitään kivaa ole. Olen ihan tyytyväinen, että yömme ovat olleet rauhallisia ja hyväunisia.
Kello oli taas seitsemän ja Heli ja Anna lähtivät töihin. Me jäimme poikien kanssa vielä syömään aamupalaa. Uunissa lämmitettyä sämpylää, voinokare, cheddar-tyylistä sulatejuustoa, paprikaa ja siihen ripaus aromisuolaa. Joku julkkiskokki tokaisi jossain lööpissä, että aromisuolan voisi poistaa maan päältä mutta en ole lainkaan samaa mieltä. Hifistelkööt omissa hienoissa keittiöissään ja korkeuksissaan, mutta jättäkööt meille aromisuolat tänne maan pinnalle. Se maistui paprikan päällä fantastiselta. Ja siihen päälle kuppi kuumaa kahvinkuvatusta. Juomme edelleen surkuhupaisia pikakahveja vaikka olemme puhuneet, että voisimme ehkä ostaa kahvipannunkin ja keittää ihan vanhaan tyyliin. Emme ole saaneet sitä kuitenkaan ostetuksi. Olemme jo tottuneet pikakahveihin, ne riittäköön.
Ilma oli hieman kolea ja pilvinen. Tai kolea antaa hieman väärän kaiun, koska Malawissa pärjää ilman paitaa myös kolealla säällä. Mutta ei siis ollut paahtavan kuuma, joten oli hyvä sää lähteä kauppareissulle. Olutpulloja oli kertynyt varastoomme, joten ajattelin palauttaa niitä vaihteeksi. Olen palautellut niitä muutaman kerran ja kertaakaan ei palauttaminen ole ollut mikään yksinkertainen juttu, joten hieman jännitti jo etukäteen. Vain tiettyjä pulloja hyväksytään palautukseen ja esimerkiksi tölkit ja muovipullot ovat pelkkää roskaa, ikävä kyllä. Nappasin kangaskassillisen pulloja, joita uskoin pystyväni palauttamaan ja lähdimme reissuun.
Nappasimme tuktukin koulun edestä ja olimme pian keskustan Shopritessä. Siellä menimme Parcels-kyltin alla olevalle luukulle, jonne pullot siis palautetaan, ja aloin nostelemaan pulloja kassista. Luukun takana seisoskeleva neiti sanoi heti, että eräät nostelemani pullot eivät käy, koska niitä ei myydä Shopritessä. Ok, no otin ne takaisin ja ajattelin viedä ne sitten keskustan toiseen isoon ruokakauppaan Chipikuun. Sain Shopritessä kuitin muista pulloista, jotka kaikki olivat Carlsbergiä, joten ilmeisesti vain niistä saa pantin takaisin. En oikeastaan ollut sen pantin perässä vaan halusin saada ne pullot kierrätykseen. Muutoin ne menisivät meidän jätekuoppaamme ja se ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta. Otin pullokassin olalle ja sipsuteltiin poikien kanssa tien toiselle puolelle, jossa rahvaanomaisempi Chipiku sijaitsi. Sielläkään ei hyväksytty niitä pulloja, vaikka ne oli sieltä ostettu, ne eivät olleet pantillisia pulloja. Yritin tarjota niitä kuitenkin, koska en halunnut viedä niitä kotiinkaan, mutta pullomies ei niitä halunnut vaan kehotti viemään ne roskikseen kaupan ulkopuolelle. Ei sekään hyvältä tuntunut, mutta sinne kaupan ulkopuolella olevaan jäteastiaan ne sitten heitin.
Muu kaupassakäynti sujui ihan tavallisesti. Poikia piti kieltää juoksentelemassa hyllyjen väleissä, eikä ostettu muovisia revolverejä, sotilaskypäriä, lennokkeja eikä mitään muitakaan muovikrääsäleluja, jotka maksavat täällä hunajaa. Pojat ovat oppineet käyttäytymään melko hyvin kaupoissa eikä näistä asioista tarvitse kovin paljoa väitellä. Mutta ihan ilman tuliaisia ei selvitty, koska ostettiin matkalle pari suklaapatukkaa, jotka on havaittu oikein edullisiksi ja maukkaiksi.
Kotona vilkaisin keittiön siihen kaappiin, jossa tyhjiä pulloja säilyttelimme. Niitä kertyy yllättävän paljon, vaikka ei olla edes juhlittu mitään. Sekä minä, Heli että Anna ja Tysonkin pidämme kaikki oluesta ja se on veden ohella hyvä janojuoma täällä ihan päivälläkin. Kun kaikki juovat muutaman oluen päivässä, siitä saattaa yllättäen kertyä kymmenen tyhjää pulloa pelkästään yhdessä päivässä! Kuulostaa hurjalta ja saatoin itsekin vähän säpsähtää mutta totta se on, eikä siinä ole mitään tekemistä humaltumisen kanssa. Kuuma ilma, hikoilu ja jatkuva jano. Niin tai näin ja sen kummemmin selittelemättä, niitä pulloja kuitenkin kertyy paljon ja jonnekin ne täytyisi järkevästi viedä. Vain osan niistä voi palauttaa kauppaan, ja se on havaittu hankalaksi systeemiksi.
En usko, että olisin kirjoittanut pulloista sen kummempia ellei olisi tapahtunut seuraavaa. Stanley kävi meidän ovellamme, tai oikeastaan hän huuteli muutaman metrin päässä talosta ”boss, boss, excuse me!”. Astuin ulos ja ihmettelin mitä hänellä oli asiaa. Hänellä oli pussillinen (kyllä, niitä kuuluisia sinisiä pusseja) maapähkinöitä ja hän antoi ne minulle. Hän sanoi, että maapähkinät (ground nuts) olivat tyypillinen halpa malawilainen ruoka. Tavallisesti he paahtavat niitä mutta syövät myös sellaisenaan. Hän halusi antaa ne minulle, jotta oppisimme mitä tavalliset malawilaiset syövät. Kiitin häntä kovasti, ja olin jo menossa niitä paahtamaan, mutta sitten ajattelin kysyä häneltä, mitä voisimme tehdä pulloille. Hän sanoi, että Lilongwessakin löytyy paljon paikallisia kotipanimoita, jotka ottavat niitä vastaan ja maksavatkin niistä vähän, kunhan ne ovat lasisia. Kerroin, että meillä on ja tulee olemaan paljon pulloja, mutta emme tee niillä mitään. Voisinko antaa ne kenties hänelle, hän saa tehdä niillä mitä haluaa? Kun kerroin, että niitä tulee olemaan kymmeniä, hän oli aivan ihmeissään ja kertoi ottavansa ne mielellään. Annoimme kahden kuukauden aikana Stanleylle kaksi isoa säkillistä pulloja, joista hän sai pari tuhatta kwachaa itselleen. Kahden päivän vartijanpalkka pelkästään meidän vanhoista pulloista! Ja me melkein heitimme niitä jo jorpakkoon.
Stanley oli muutama päivä sitten tuonut meille cassavaa eli maniokkia. Statukseltaan se vastaa tavallaan perunaa suomalaisille, mutta on ehkä hieman monikäyttöisempi. Perunaa on toki Malawissakin mutta maniokki on paljon yleisempää, koska varmaankin sopii kasvuominaisuuksiltaan tänne päin maailmaa paremmin. Stanley antoi minulle vinkkejä, kuinka sitä valmistetaan ja kertoi, että he saattavat syödä sitä ihan raakanakin. Mekin maistelimme sitä siltä istumalta poikien kanssa ja Niila otti ihan kunnon palasenkin, kun mukamas tykkäsi siitä. Maniokkihan on mukulakasvi, perunamaisella kuorella mutta pitkulainen, jopa kymmeniä senttejä pitkä toisinaan, ja paljon kiinteämpi raakana. Olin tietysti kuullut maniokista mutta en tiennyt sen ominaisuuksista sen enempää, joten otin Stanleyn mentyä googlen esiin. En kirjoita tähän täydellistä maniokkikuvausta, sen voi jokainen katsoa itse wikipediasta, mutta se osoittautui melkoiseksi ravintopommiksi. Sillä on vaikka minkälaisia terveysvaikutuksia, ja oikeasti ihmettelin, että siitä on niin vähän puhuttu Suomessa. Vaikka se on tietysti mahtava kasvi kehitysmaissa ja sen suuri hiilihydraattipitoisuus antaa energia ja pitää nälän loitolla, sen huono puoli on vähäinen proteiinipitoisuus, josta ihmiset köyhissä oloissa nimenomaan kärsivät. Sen toinen huono puoli on jopa vaarallinen. Sitä ei saisi syödä raakana sen sisältämän sinihapon vuoksi… Voi saakelin saakeli, ja Niila just vetäisi euron kolikon kokoisen palan raakana. Ei auttanut kuin seurata tuleeko siitä mitään oireita. Niilan syömä määrä ei sinänsä ollut paljon, mutta Niila on kolme vuotta ja 15 kiloa, hänelle se saattaa olla paljon. Kaikeksi onneksi siitä ei kuitenkaan tullut mitään oireita, ei ainakaan havaittu mitään. Päätimme jättää maniokit toistaiseksi omaan arvoonsa, vaikka hienolta raaka-aineelta vaikuttikin.
Stanley ei varmasti tarkoittanut pienintäkään pahaa. He ovat tottuneita erilaisiin asioihin ja heidän koulutuspohjansa ja tietomääränsä on rajoittunut heidän omia tarpeitaan vastaavaksi. Kouluissa, jos heillä on varaa sinne mennä, he oppivat hädin tuskin lukemaan ja kirjoittamaan. Stanleylläkin on kännykkä ja internet käytössä, mutta sen käyttö on kallista eikä internetistä haeta mitään ylimääräistä. Hänellä ei ollut pienintäkään tietoa mistään sinihaposta eli vetysyanidin vesiliuoksesta. Hän ei tiennyt, että vetysyanidin molekyylikaava oli HCN ja moolimassa 27,03 g/mol. Hän ei myöskään tiennyt sitä, että se salpaa soluhengitystä ja aiheuttaa suurina annoksina kuoleman ihmisille ja muille eliöille. Hän tiesi vain, että joskus maha saattaa olla kipeä, jos on liikaa syönyt raakaa maniokkia. Kerroin hänelle, että ei kannata syödä sitä enää raakana, mutta en puhunut moolimassoista mitään.
Paahdoin osan maapähkinöistä pannulla öljyn kera ja keittiöön levisi tuttu tuoksu. Palokunnassa sitä tuoksua kutsutaan nimellä ”nakit ja muussi”. Kun se tuoksu tulee porraskäytävässä vastaan, niin tietää heti, että ei ole oikeaa tulipaloa vaan jossain on ruoka kärähtänyt. Syytän kyllä halpaa pannua, joka kuumenee liian nopeasti. Sain kuitenkin suurimman osan pähkinöistä pelastettua ja sanoisin, että niistä tuli ihan hyviä. Pojat tykkäsivät myös, ja Stanleykin sanoi, että ihan hyvältä näyttävät. Huomasin tosin hänen ilmeestään, että paremminkin olisi voinut mennä.
Kello tikitti kolmea ja Heli pisti viestin, että nähtäisiin keskustassa. Pistimme pillit pussiin ja ovet säppiin ja hypättiin tuktukkiin. Se hurautti meidät keskustaan, missä olimme sopineet treffit kaupungin ainoalle terassille, jonka olemme löytäneet. En tiedä ravintolan nimeä mutta se sijaitsee sen keskustan ison sillan kupeessa, jossa ensimmäisenä päivänä jännityksestä jäykkänä seikkailimme. Nyt ei enää jännitä pätkän vertaa vaan kuljemme oikeasti hyvin tottuneesti, kunhan ei tarvitse sinne linja-autoaseman alueelle mennä. Siellä on sekavaa porukkaa mutta kaikkialla muualla ihmiset vain tuijottelevat ja se jää siihen, saamme kulkea täysin rauhassa.
Heli ja Anna odottelivat meitä jo. Juotiin oluet ja limut ja juteltiin päivän tapahtumista. Heli ja Anna olivat joutuneet saattamaan ambulanssilla huonokuntoisen vauvan Lilongwen keskussairaalaan, joka siis sijaitsee ihan meidän talon naapurissa. Kyyti oli ollut kuulemma hurjaa, kuski oli ajellut kuin Räikkönen ja matka oli ollut suorastaan pelottava. Vauva oli sylissä, ja muut potilaat keikkuivat penkeillään. Toisekseen, ambulanssilla oli Bwailasta lähtiessä sama periaate kuin pikkubusseilla kaupungilla, auto lähtee vasta kun se on täynnä kyyditettäviä. Sinänsä taloudellinen periaate, mutta vauvan oli odoteltava huonon hengityksen kanssa, kunnes auto täyttyi. Hän sai toki odottaa osastolla Helin ja Annan kanssa, mutta silti tuntui aika käsittämättömältä. Vauva oli onneksi päässyt perille, mutta jatkosta ei ole valitettavasti tietoa. Minä kerroin, että meilläkin oli ollut jännittävä päivä. Pähkinät olivat kärynneet pannulla ja pullojen palautuskin oli ollut hankalaa. Mutta olin myös onnistunut ratkaisemaan tyhjien pullojen ongelman Stanleyn avulla. Meidän päivämme hävisi jännittävyyskilpailun.
Oli sattumoisin tiistai ja kun kävelimme Game-kompleksille päin etsimään tuktukia, näimme mainoksen ”kaksi pitsaa yhden hinnalla”… Eiiihh, jälleen kerran sorruimme helppoon ja halpaan vaihtoehtoon. Jälkeenpäin harmittelimme laiskuuttamme, sillä pitsat eivät taaskaan maistuneet oikein miltään. Olimme jo kahteen kertaan päättäneet, että niitä pitsoja ei enää osteta ja taas ostettiin. Tyhmä pää niin kärsii koko ruumis. Ne ovat kerta toisensa jälkeen pullamössöisiä ja mauttomia, ja vaikka niistä nälkä lähtee, niin ei siitä nauti. Nyt sai luvan olla viimeinen kerta. Ainakin siitä ravintolasta!
Anna jätti illan tullen tietokoneensa meille, ja häipyi Tysonin kanssa jonnekin. Me käytimme sen hyväksi ja hyppäsimme kaikki sänkyyn hyttysverkkojen alle jo heti kahdeksan jälkeen. Tänään oli vuorossa elokuva nimeltä Green Mile. Sen eli suomeksi Vihreän mailin vankilamaailmaan sijoittuva juoni piti Noeliakin hereillä yllättävän pitkään, mutta lopulta molemmat pojat nukkuivat jo reippaasti ennen elokuvan puolta väliä. Me olimme Helin kanssa jo nähneet elokuvan, mutta se oli silti katsottava loppuun asti. Se on hieno elokuva ja sopi osaltaan siihen ympäristöön, jossa nyt olimme. Ei siis vankilan vuoksi vaan rotuajattelun ja eriarvoisuuden osalta.
Mietin Stanleytä ja hänen antamaa maniokkia ja pähkinäpussia. Ne ovat tietysti halpoja raaka-aineita mutta hän on varmaan antanut ne minulle kiitollisuuden velassa Fanta-tölkkien vastineeksi. Voi hemmetti, täytyy sanoa hänelle, ettei tuhlaa vähäisiä rahojaan minuun lainkaan. Vai yrittääkö hän sanoa, että Fantassa on karmeasti huonoa sokeria ja väriaineita? Että pitäisi siirtyä terveellisempiin ruoka-aineisiin kuten maniokkiin ja maapähkinöihin? Hän on varmaan saanut vatsansa oudosta Fantasta kipeäksi, ja antoi kostoksi meille maniokkia raakana? No ei vaineskaan, minä en tunne ihmisiä lainkaan, jos Stanley on vilpillinen. Vilpittömyys ja nöyryys kumpuaa hänen käytöksestään, eleistä ja katseesta. Aivan samalla tavalla kuin Vihreän mailin jättiläiskokoisella vangilla, John Coffeylla. Se on yhä harvinaisempaa, ja olen iloinen kohdatessani sitä myös oikeassa elämässä, vaikka pitikin tulla ihan Afrikkaan asti. Käänsin kylkeä ja pistin silmäni kiinni. Ja pistin maniokit kiehumaan, heti siihen pannulla paahtuvien maapähkinöiden viereen… Ja ripaus aromisuolaa!
