Päivä 47: Torstai on toivoa täynnä

Jos myötätuntosi ei kata itseäsi, se on epätäydellistä. -Buddha

D47: Tapahtunut 4.10.2018

Rutiiniaamu jälleen. Ei mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa sen enempää. Paitsi, että sain kuulla kunniani, kun edellisen päivän päiväkirjatekstissä ei ollut mainittu Helin osuutta pyykkien pesemisessä. Heli lukee aina kirjoittamani tekstin ennen julkaisua, jotta siihen ei tulisi asiavirheitä. Nyt ei lukenut ja heti osui nilkkaan. Olin kyllä puolustanut NAISTEN asemaa hienosti, mutta olin kuulemma antanut sen kuvan, että vain minä pesisin pyykkiä ja hän ei lainkaan. Yritin kuumeisesti miettiä mikä aika kuukaudesta olisi, jotta osaisin vastata nyt oikein tähän asiaan. Itse asiallahan ei ole sinänsä enää väliä vaan sillä, miten nyt vastaan. En ollut kuun ajasta täysin varma, joten on parasta olla vain rehellinen ja katsoa mitä siitä seuraa. Täytyy myöntää, että Heli saattoi pestä lopulta pyykkiä hieman enemmän. Tai ehkä vähän enemmän kuin hieman enemmän. Tai varmaan aika paljonkin enemmän…

Myönnän… kyllä tuolta oli välillä vaikea nousta. Sinne jotenkin uppoaa.

Metsästäjän muistikapasiteetti on rajallinen ja muutaman kerran on tosiaan käynyt niin, että Helin tultua Bwailasta kotiin, pyykkivuori on vielä odottanut makuuhuoneen kulmassa. Tilannetta ei hirveästi paranna se, että otan töistä palaavan Helin vastaan riippukeinussani, toisessa kädessä ristisanatehtävät ja toisessa olut. Ja pyykkinaru huutaa yksinäisyyttään, vaikka aamulla oli tosiaan puhe, että pyykit pitäisi pestä. ”Ai niin…”, on tutun kuuloinen toteamukseni riippukeinusta, kun Heli astuu ulos talosta 15 minuuttia myöhemmin pyykkisanko kainalossa. Pelkkä mulkaisu riippukeinulle päin riittää. Yritän hädissäni ja kömpelösti nousta riippukeinun syvyyksistä todellisuuden pinnalle ja juoksen kompuroiden auttamaan pyykkien ripustamisessa. Olin luullut, että Heli meni suihkuun töiden jälkeen, kun talon ulkopuolelle juokseva viemäri alkoi lorisemaan mutta hitto vie, siellähän olikin pyykinpesukarkelot.

Kyllähän Malawin naisilla oli melkoisia kantamuksia

Helillä on hyvin vähän ärsyttäviä piirteitä, mutta yksi sellainen on hänen pedanttinen tapa hoitaa häntä häiritsevät asiat heti pois päiväjärjestyksestä sillä sekunnin murto-osalla, ja joskus aavistuksen marttyyrimaisesti. Se marttyyrimaisuus on siis se ärsyttävä osuus. Minulla ei ole edes mahdollisuuksia tunnustaa virhettäni ja korjata tilannetta, kuten tässä tapauksessa pyytää Heliä riippukeinuun siksi aikaa, kun itse menen pesemään pyykit, jotka päivän aikana olivat inhimillisen erehdyksen ja uskomattoman unohduksen kautta jääneet makuuhuoneen nurkkaan. Minulla on hyvä muisti joissain asioissa, mutta äärimmäisen huono joissain toisissa. Pyykeissä se on melkein järkyttävän huono. No onneksi Helin mulkaisussa on pienen pieni pilke mukana, ja uskallan taas hengittää.

Kantamukset olivat aivan uskomattomia toisinaan

Nyt kun tosiasiat on kautta rantain tunnustettu, on aika siirtyä lokakuiseen torstai-päivään Malawissa. On edelleen hyvin kuivaa, edellisestä sateesta on useita viikkoja ja lämpötila kohoaa päivisin helposti jopa kolmeenkymmeneen asteeseen varjossakin. Kuivuuden näkee ruskean sävytteisessä maastossa ja kuulee sandaalien alla, kun kuivat ja rapeat lehdet ja muut kasvien osat rätisee rikkoutuessaan. Myös hienon hieno pöly, jota leijailee lähes kaikkialla, kertoo ettei kosteutta ole kuin selkäpiissäni, selkäreppuni alla. Jos yksi hikipisara sattuisi tipahtamaan, se kerkeisi haihtumaan ennen maahan osumista. Siltä kuumuus ja kuivuus välillä tuntui.

Eikä miesten pään päillä näitä pyykkikoreja nähty. Ei ainoatakaan kertaa…

Kuiva kasvillisuus ritisi allamme, kun kävelimme poikien kanssa alueelle, jossa oli kartan mukaan muutamia autovuokraamoja. Ne olivat Euroopassakin tunnettuja isoja vuokraamoja, joten odotukset eivät olleet korkealla muuten kuin hintansa osalta. Mutta tarvitsemme auton ja oli hyvä käydä ne kuitenkin katsomassa, ja oli alueella muutama paikallinenkin vuokraamo.

Nämä naiset kulkivat päivittäin talomme ohitse

Alue, jonne kävelimme, oli lähellä lähintä ostariamme, Sanaa. Sinne ei siis ollut linnuntietä pitkä matka mutta muurien vuoksi sinne joutui tekemään pienen kävelylenkin. Alue koostui muutamasta korttelista ja sillä oli selvä yrityshenkinen teema. Autovuokraamoja, huonekaluliikkeitä, mahdollisesti jotain remonttiliikkeitä ja erilaisia liikkeitä, jotka oli selvästi tarkoitettu kuitenkin Malawin varakkaammalle väestölle. Savimajassa asuvalle ei ollut tällä alueella muuta tarjottavaa kuin ehkä rikkinäisiä lastauslevyjä tai muuta käyttökelpoista kierrätystavaraa.

Vaikka kyllähän me tietysti osataan…

Kävimme neljässä eri autovuokraamossa, joissa kaikissa meidät otettiin avosylin vastaan ja istutettiin ison pöydän taakse keskustelemaan aivan kuin olisi ollut isompikin laina tai kauppa kyseessä. Olimme tehneet kaksi reissua pikkuisilla kirppuautoilla ja molemmilla reissuilla oli jossain vaiheessa käynyt mielessä, että isompi auto olisi kyllä mukavampi Malawin teille, joten kysyin tarjouksia vain maastoautoista. Jokaisessa vuokraamossa hykerreltiin käsiä ja hinta oli aika samanlainen, 200-300 euroa viikonlopusta + bensat. Sehän on ihan eurooppalainen hinta, ei siinä mitään. Mutta kun astuu vuokraamosta ulos ja katsoo, kun kylän naiset kantaa polttopuita päänsä päällä, niin hinta muuttuu pöyristyttäväksi. Se on yhden naisen vuoden palkka tai enemmänkin. Se pysäyttää minut aina hetkeksi, mutta sitten jatkan taas eteenpäin. Niinhän nallet ja hjalliksetkin tekevät, vaikka he ovat suhteessa minuun vielä rikkaampia kuin minä näihin naisiin, maailman superikkaista puhumattakaan. Heistä, rikkaista tuntuu varmasti yhtä pahalta, kun he katsovat minuun. Se helpottaa oloani hieman.

Ja vaikka sisiliskon metsästyksessä ei ole paljoa vaatteita päällä…

Suuntavaistoni kertoi minulle, että pääsemme alueelta toistakin kautta ulos ja lähelle Sana-ostaria. Mutta suuntavaisto ei kertonut kuinka kauan siihen menee. Lopulta kuitenkin parilla ojan ylityksellä ja kujanjuoksulla selvisimme labyrintistä ja olimme Sanan pihalla. Kävimme ostamassa vettä ja Fantaa, ja kävelimme kotiin. Söimme jääkaapista ruuanjämiä ja menimme pihalle telmimään ja loikoilemaan. Ensin varmistin, ettei pyykkiä ole missään nurkassa.

…niin kyllä sitä pölyä joka paikassa silti on!

Kello löi kolmea ja me lähdimme taas kaupungille Heliä ja Annaa vastaan. Paikkana toimi jälleen se samainen terassi, jossa olemme jo monesti olleet. Muita terasseja ei ole löytynyt, ja paikka on oikein rauhallinen ja viehättävä vaikka onkin keskellä vilkasta keskustaa. Kiboko-hotellin sisäpiha toimii myös ja tietysti apinapuisto, mutta tähän on meillä kaikilla helppo tulla. Aitaus ei tukahduta kaupungin melua ja huutoja mutta olemme turvassa tuijotteluilta. Siellä on rentoa purkaa päivää virvokkeiden äärellä. Heli ja Anna olivat käyneet Bwailan lähellä olevalla markettialueella, josta olivat ostaneet pinon erilaisia afrikkalaisia kankaita. Olivat melkein ilmaisia ja valinnanvaraa värien suhteen oli pilvin pimein. Niistä voi kuulemma tehdä verhoja ja ihania mekkoja ja vaikka mitä. Minä nyökkäsin ja otin kulauksen oluestani.

Värikkäitä kankaita Afrikassa riittää

Noel oli jo pitkään puhunut hampurilaisista ja vaikka täällä ei mäkkäreitä olekaan, on joissakin ravintoloissa myös hampurilaisia tarjolla. Itsellenikin se maistuisi pitkästä aikaa, joten päätimme mennä Noelin kanssa hamppareille ja Niila menisi naisten kanssa kauppaan ja kotiin. Teki myös ihan hyvää erottaa pojat välillä toisistaan. He ovat yhdessä joskus varsinaisia riiviöitä, mutta yksin he käyttäytyvät tavallisesti kuin enkelit. Niin nytkin, Noelin kanssa oli kiva jutella miesten kesken.

Hampurilainen maistui hampurilaiselta. Ei säväyttänyt, mutta ajoi hyvin asiansa, nälkä lähti ja Noel oli tyytyväinen. Niila ei sen sijaan ollut, kun kotiin päästiin. Kun selvisi, että Noel olikin päässyt hampurilaiselle ja hän oli joutunut huijatuksi ja vain kauppaan, niin sehän on elämää isompi asia kolmevuotiaalle, ja hän näytti sen myös. Vasta jonkinlainen suklainen lahjontayritys sai vauvaviikingin tunteenpurkauksen laantumaan ja loppuilta sujuikin sitten ihan rauhallisissa merkeissä. Olen lahjontaa vastaan, mutta… Niin, mitä sitä selittelemään. Ei sitä kiukkua vaan aina jaksa. Uskon, että kaikki lapselliset ihmiset ovat kanssani samaa mieltä. Ja olimmehan vähän huijanneetkin, nyt kun tarkemmin mietin.

Miina ja Manu olivat jälleen uskomattoman tehokkaita ja pojat vetelivät pian sikeitä. Me mietimme vielä Helin kanssa viikon päästä alkavaa safarireissuamme, tai oikeastaan kuljetusvaihtoehtoja. Eve, jota sattuneesta syystä aloimme kutsumaan Pikku-Eveksi, oli halukas osallistumaan reissuumme, joten hän osallistuisi myös vuokrauskustannuksiin. Silti 200 euroa tuntui paljolta, joten halusimme vielä käydä kysymässä Madidista. Siellä vuokraus oli toiminut hyvin ja heillä olisi myös maastureita, joten mieluummin sieltä, vaikka maksaisikin saman verran.

Katopas… onhan rouvaankin väriä jäänyt

Olimme kysyneet myös naapuri Lucylta, josko hänellä olisi tuttuja, joilta voisi maasturia vuokrata, mutta häneltä emme olleet saaneet oikein vastausta. Muutenkin Lucyn käytös oli viime aikoina jotenkin muuttunut viileämmäksi. Ihmettelimme mistä se johtuu, ja ainoaksi syyksi keksimme vain sen, että kaveeraamme portinvartijoiden ja puutarhurin kanssa liikaa. He ovat kuitenkin täkäläisessä kastissa alempiarvoisia kuin hän. Stanley oli siitä myös maininnut, että Lucy on joskus arvaamaton. Saattaa huutaa heille ihan mitättömistä asioista, eikä todellakaan ole koskaan antanut ainoatakaan Fantaa tai mitään muutakaan. Olen myös itse nähnyt, kun Lucy kävelee portille ja jos vartija ei satu olemaan ihan lähistöllä, hän jää siihen seisomaan ja odottamaan, että vartija juoksee jostain paikalle ja portti avataan. Sen saa ihan helposti itsekin auki, mutta ilmeisesti Lucy ei voi siihen itse koskea. Aika outoa käytöstä.

Makuuhuoneessamme kuului jo tasainen tuhina joka suunnalta, kun minä vielä mietin elämää Malawissa. Rakastan sen lämpöä ja kuumuutta. Olen aina pitänyt kuumuudesta. Tästä voisi keksiä hyvän aasinsillan ammattiini, mutta tarkoitan kyllä ihan ilmastoa. Minua ei haittaa hiki vaikka en voi kieltää, etteikö välillä kaipaisi viileää tuulenvirettä etenkin, jos yöt ovat tuskallisen kuumia. Auringon valon määrä päivisin ja yhtä pitkien pimeiden öiden luoma kontrasti ovat luoneet rytmin, jonka tahdissa on ilo tanssia. Siihen ne hyvät asiat sitten jäävätkin. Köyhyys ja eriarvoisuus on musertavaa, ja tuntuu, ettei sille voi kuin ummistaa silmänsä ja toivoa parempaa, olihan torstaita vielä jäljellä. Niin tein nytkin, ja nukahdin.

D48: Tapahtunut 5.10.2018

Päivä 48: Muurahaista mä metsästän

Hieman myöhässä juhannuskiireiden vuoksi, mutta oli metsästyshommia…