51 päivää takana, 51 edessä. Näin luki päiväkirjassa… Otsikossa on kuitenkin Päivä 53… Olen kai mennyt laskuissa jotenkin sekaisin ja vähän tietysti riippuen siitä, lasketaanko lähtöhetkestä vai ensimmäisestä aamusta, mutta afrikkalaisella laskutaidolla olemme saattaneet Afrikka-reissumme nyt puoleen väliin. Tietynlaisesta merkkipaalusta huolimatta päiväkirjani merkinnät ovat tälle päivälle varsin niukat. Niistä on turha lähteä tarinaa venyttelemään. Siksi ajattelinkin tähän kohtaan hieman kerrata reissumme lähtökohtia, siellä tapahtuneita juonenkäänteitä ja kuvailla myös tämän blogin ideaa. Sillä kertaus on opintojen äiti. Ja lisäksi uskon… tai ainakin toivon, että vielä löytyy myös sellaisia lukijoita, jotka vasta nyt astuvat mukaan kyytiin meidän Afrikan matkalle. Vaikka suosittelenkin heille, että kannattaa lukea kaikki tarinat blogin alusta asti, ymmärrän ettei se tämän päivän hektisessä maailmassa ole useinkaan mahdollista. Itsekin yritin sitä jokin aika sitten, ja huomasin sen olevan melkoinen savotta. Kyllä se mahdollista on, mutta sahan tulee olla terävä ja näkkäriä pitää olla reisitaskussa. Mutta jotta uusien lukijoiden ei tarvitse ahdistua lukemisen määrästä, niin tästä julkaisusta on myös helppo aloittaa. Ja jännittävimmät seikkailuthan ovat vielä edessä…
Kaikki alkoi Helsingin Haagasta. Siellä asui palomies ja terveydenhoitaja sekä heidän kaksi nassikkaa, Noel 5v ja Niila 3v. Terveydenhoitaja Helillä oli jo melkein kymmenen vuoden kokemus sairaalapäivystyksestä, kun haave kätilöksi erikoistumisesta toteutui. Terveydenhoitajan papereilla kätilökoulu kestää noin 1,5 vuotta ja siihen kuuluu joitakin työharjoittelujaksoja. Koulun aikana Helille selvisi, että myös aikuisopintojen aikana on mahdollista lähteä ulkomaille vaihto-oppilaaksi esimerkiksi joidenkin harjoittelujen ajaksi. Heli oli ollut terkkariopintojensa aikana vaihdossa Afrikassa Ugandassa, mutta siitä oli jo reilut kymmenen vuotta aikaa. Se oli kuitenkin ollut mahtava kokemus ja se jätti hänen sisimpäänsä jotain, minkä avulla oli helppo ajatella paluuta noihin rankkoihin oloihin.
Palomies Mikolla, eli minulla, näiden tekstien kirjoittajalla oli myös kymmenen vuoden kokemus ensihoito- ja pelastustehtävistä. Niissä hommissa ei varsinaisesti pääse tylsistymään, mutta aika oli silti otollinen jonkinlaiselle irtiotolle. Minulle ei tarvinnut montaa kertaa asiasta mainita, kun olin jo täyttämässä virkavapaahakemusta ja lukemassa matkaoppaita. Erinäisten vaiheiden jälkeen lopulta varmistui, että olemme koko perhe lähdössä kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi eli 102 päiväksi eteläiseen Afrikkaan Malawin pääkaupunkiin Lilongween, jossa Heli suorittaisi kaksi kuukauden mittaista harjoittelua paikallisessa synnytyssairaalassa ja viimeinen kuukausi olisi varattu kirjallisille töille ja lomailulle. Lähtöpäätöksestä lähtöön oli yli puoli vuotta aikaa, joten meillä oli hyvää aikaa valmistautua henkisesti ja fyysisesti asumiseen yhdessä maailman köyhimmistä maista. Valmistautumisesta ja Malawista, kuten kaikesta muustakin lähtöön liittyvästä voit lukea tarkemmin blogin alusta. Mukana matkassa oli myös Helin opiskelutoveri Anna, joka suorittaisi myös harjoitteluitaan Lilongwessa, ja joka lopulta asui meidän kanssa myös samassa talossa.
Niin, ja olihan mukana matkassa meidän viisi- ja kolmevuotiaat kaksospojat, Noel ja Niila. Tai malawilaiset luulivat heitä jatkuvasti kaksosiksi vaikka Noel oli melkein päätä Niilaa pidempi. Pienten lasten kanssa reissaaminen yhdessä maailman köyhimmistä maista antaa tarinaan pientä lisämaustetta. Varsinkin reilun viikon mittaisen kurataudin aikana kävi mielessä, että eihän tässä ole mitään järkeä… Hyvin veljekset kuitenkin vetivät loppuun asti.
Saavuimme Lilongween ”syksyisenä” maanantaina 20.8.2018. Matka kesti melkein 20 tuntia. Suoria lentoja Euroopasta Malawiin ei ole, joten mekin teimme pari välilaskua. Linnuntietä matkaa kertyi yli 8000 kilometriä päiväntasaajan toiselle puolelle. Meillä oli varattu ensimmäiset kolme yötä kohtuullisen oloisesta hotellista, Kiboko Town Hotelista. Kyllähän se ihan kohtuullinen majoituspaikka olikin, mutta muuten koko Lilongwesta tuli alkuun melko shokeeraava mielikuva. Tiesimme, että tulimme köyhään maahan mutta totuus yllätti silti. Pieniä savupatsaita nousi sieltä täältä kadunkulmista, ihmisiä oli miljoona jokaisessa ilmansuunnassa, roskia lojui tienvarsilla ja kaikki oli karua ja kuivaa ja ruskeansävyistä. Helin kokemukset Ugandasta voitiin nopeasti heittää Lilongwe-jokeen tai sen kuivuneille hiekkapenkoille, joilla rääsyläiset pesivät kuravedessä vaatteitaan. Olimme paljon köyhemmissä olosuhteissa kuin mitä Uganda oli ollut. Joka puolella Afrikkaa on tietysti köyhyyttä tarjolla, mutta pääkaupungit ovat miltei aina kuitenkin vauraita keskittymiä, joissa mäkkärin keltaiset kaaret luovat jalkakäytäville heijastuksia. Lilongwessa ei ollut edes jalkakäytäviä, mäkkäreistä puhumattakaan. Olimme lähteneet hakemaan kontrastia elämäämme kultaisessa Skandinaviassa, ja saimme sitä heti ensimmäisellä taksimatkalla lentokentältä hotellille.
Kolmessa päivässä aloimme kuitenkin tottumaan kaikkiin 50:een ruskean sävyyn. Saimme puhelinliittymät toimimaan, opimme käymään ruokakaupassa ja totuimme myös jatkuvaan tuijotteluun, jota erityisesti pienet vaaleat pojat saivat osakseen. Tai emme tottuneet tuijotteluun mutta emme enää kiinnittäneet siihen huomiota. Opimme jonkin verran kaupunkiakin. Nopeasti kävi selväksi, ettei kaduilla juuri valkoihoisia kulje. Heitä näkyy kyllä muutamia kaupoissa, mutta he kulkevat kaikki hienoilla autoillaan, kadulla heitä ei näkynyt kävelemässä. Köyhät kävelevät, kuten myöhemmin opimme. Mutta me kävelimme mielellämme emmekä oikeastaan koskaan tunteneet oloamme mitenkään turvattomaksi. Emme tosin liikkuneet hämärällä, jolloin viidakon lait astuivat kuulemma voimaan. Emme halunneet selvittää, pitikö se paikkaansa.
Kolmen yön jälkeen meillä oli varattuna Airbnb:n kautta huoneisto kahdeksi viikoksi. Emme uskaltaneet varata ja maksaa enempää Suomesta käsin, koska emme tienneet missä joutuisimme asumaan. Koululla oli toki asuntola, mutta se ei ollut tarkoitettu perheille vaan siellä oli ainoastaan soluyksiöitä nuorille opiskelijoille. Itseasiassa Heli ja Anna olivat ensimmäiset aikuisopiskelijat koko koulussa, joten perheitäkään ei ole aikaisemmin näissä merkeissä ollut. Annalla oli huone asuntolassa mutta meidän perheellemme piti varata asumus etukäteen Suomesta käsin, ja halusimme tehdä sen itse. Löytämämme Airbnb-huoneisto osoittautui lopulta Madidi Lodge -hotelliin kuuluvaksi asunnoksi, jota hotelli vuokrasi pitkäaikaismajoituksena juuri Airbnb:n kautta. Vaikka lodgessa oli afrikkalaista kuluneisuutta ja patinaa, se oli uima-altaineen meille hieno paikka. Viihdyimme siellä lopulta kolme viikkoa, vaikka päivät kuluivatkin sähkökatkoja ja vesikatkoja ihmetellessä. Kolmen viikon aikana meille myös selvisi, että saisimme Kamuzu College of Nursingilta eli Helin ja Annan koululta talon vuokralle. Talo oli tarkoitettu vieraileville opettajille ja muille ”tärkeämmille” vieraille eikä opiskelijoille, mutta meidät laskettiin perheenä ”tärkeämmiksi” vieraiksi. Talo oli meille hyvin edullinen ja mahtava mahdollisuus elää elämäämme hieman kodinomaisemmin ja ennen kaikkea malawilaisemmin. Tai jälkeenpäin pitää sanoa, että elimme keskitasoa selvästi paremmin vaikka se vaatimatonta olikin suomalaisen mittapuun mukaan. Saimme olla siinä loppuun saakka eli reilut kaksi kuukautta ja se oli mahtava kokemus.
Kolmen ja puolen kuukauden aikana Heli teki töitä kahden kuukauden ajan arkipäivisin ja viimeinen kuukausi meillä oli oikeastaan täysin vapaata. Annalla oli silloin vielä kolmas harjoittelu, jonka Heli oli tehnyt jo Suomessa. Helin ja Annan ollessa töissä minä olin poikien kanssa koti-isänä ja yritin parhaani mukaan muuttua metsästäjästä keräilijäksi. Ei ole muuten ihan helppo juttu! Tuon kolmen kuukauden aikana teimme myös neljä reissua ympäri Malawia pääosin mahtavalle Malawijärven alueelle, osan vuokra-autoilla ja osan linja-autoilla ja osui reissullemme myös legendaarinen Ilala-höyrylaivakin. Ihan tulee kylmät väreet edelleenkin siitä reissusta, mutta sen tarinan aika tulee vasta myöhemmin. Reissut Malawissa oli parasta ja pahinta koko aikana, niihin liittyi paljon jännittäviä ja ikäviäkin hetkiä mutta myös ikimuistoisen kauniita paikkoja.
Iso osa meidän reissua oli myös Helin ja Annan harjoittelut, vaikka tämä blogi käsitteleekin enemmän asioita meidän perheen näkökulmasta. Heli ja Anna tekivät rankat työharjoittelut Bwaila Maternity Hospitalissa eli käytännössä kunnallisessa synnytyssairaalassa. Sairaalassa syntyi noin 50-60 pienokaista päivittäin. Resurssit ja olot ylipäänsä sairaalassa olivat pöyristyttävät eikä niitä pysty vertaamaan millään tavalla siihen mihin me olemme Suomessa tottuneet. Muutamat pienokaiset olivat päivittäin liian heikkoja aloittamaan maallista taivallustaan, ja useilla se taivallus alkoi valtavilla ponnistuksilla. Mahtoiko ne ponnistukset kantaa heitä köyhiin kyliin asti, joista heidän äitinsä ja sukulaisensa olivat tulleet synnyttämään, sitä ei tarina kerro. Mutta jos he selviävät ensimmäiset elinvuotensa hengissä, heillä on silti monenlaisia ongelmia selätettävänä. Helin ja Annan työpäivien raakuutta on vaikea meidän käsittää. He näkivät ikäviä kohtaloita päivittäin ja samalla he tiesivät, että Suomessa tuo kohtalo olisi onnellisempi. Nyt ei ollut mitään tehtävissä, koska resursseja ei yksinkertaisesti ole. On helppo saivarrella Suomesta käsin maailman ylikansoittumisella ja että ehkä on parempi, että luonto sääntelee syntyvyyttä jotenkin, mutta on eri asia olla katsomassa sitä henkilökohtaisesti. Se on musertavaa ja hiljentäisi pahimmatkin saivartelijat, jos he olisivat paikan päällä. Näistä asioista voisi kirjoittaa enemmänkin, niistä varmasti pitäisikin kirjoittaa… Mutta päiväkirjassani keskityin kuitenkin perheeseemme enemmän. Suotakoon se minulle.
Entäs tämä blogi sitten? Lukion jälkeen en ole juurikaan mitään kirjoitellut, mutta jostain syystä päätin kirjoittaa päiväkirjaa tästä meidän Afrikan reissusta. Päiväkirja oli nahkakantinen ruutuvihko, johon päätin kirjoittaa kuulakärkikynällä jokaisesta päivästä tapahtumia. Tarkoitus oli kirjoittaa asioita muistiin lähinnä mammoja ja pappoja varten, ja myös poikia varten, jotta he voivat sitten jälkeenpäin lukea seikkailujamme, joita he eivät varmastikaan kaikkia muista. Mistään blogista ei ollut aluksi pienintäkään ajatusta. Tarinaa alkoi kuitenkin kehkeytyä päivä päivältä enemmän, ja lopulta jouduin ostamaan uuden ison vihkonkin. Kaiken kaikkiaan tekstiä tuli yli 300 A4-kokoista sivua. Jossain puolen välin tienoissa, eli juurikin nyt 51 päivän kohdalla, minulla alkoi käydä mielessä, että olisikohan tätä mahdollista kirjoitella jälkeenpäin blogiksi, josta sitten kaikki halukkaat voivat lukea kokemuksistamme. Kun aikaa kului, ja varsinkin, kun köyhyydestä johtuva kontrasti Suomeen ja Eurooppaan verrattuna alkoi melkein jopa ahdistamaan, mielessäni kyti yhä useammin, että tästä täytyy kertoa blogin muodossa niin monelle kuin mahdollista. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että pysyin päätöksessäni kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä, koska tätä on nyt meidän paluumme jälkeen ollut todella hauskaa kirjoitella koneelle uudestaan. Se on työläämpää kuin luulin, mutta hauskaa.
Valokuvista on kerrottava jotain. Koska blogi-ajatus tuli vasta myöhemmin, ja varmistui oikeastaan vasta paluun jälkeen, minulla on ollut vaikea löytää tarinoihin osuvia kuvia. Meillä oli oikeastaan vain kännykät, joilla kuvia otettiin eikä niitä aina voinut pitää esillä. Kuvia otettiin toki paljon, mutta niitä ei räpsitty myöskään blogia tai tekstejä ajatellen. Ja joistakin asioista, kuten todella köyhistä ihmisistä ja heidän normaalista elämästään oli vaikea ottaa kuvia vain huvin vuoksi. Halusin kunnioittaa heidän vaihtoehdotonta elämäänsä, se ei kuulu kuvien muodossa kenellekään. Tärkeintä on tietää, että käsittämätöntä köyhyyttä ja eriarvoista (epäonnista!) elämää on olemassa! Vaikka meidän some-keskeinen maailmamme yrittää sen kovasti sivuuttaa ja unohtaa. Toivon kuitenkin, että blogin kuvat toisivat lisää autenttisuutta tarinaan.
En myöskään halua, että tekstini ymmärretään väärin. Minusta, tai meistä ei ole tullut aktivisteja rankan reissumme johdosta. Emme sido itseämme puuhun puolustaaksemme oikeasti vähäosaisia emmekä todellakaan ala tuputtamalla kannustamaan ihmisiä antamaan ropojaan hyväntekeväisyysjärjestöille. Pikemminkin tuntuu, ettei hyväntekeväisyysjärjestöillä ole mitään tekemistä oikean auttamisen kanssa. Mutta olimme merta edempänä kalassa ja opimme konkreettisesti ymmärtämään, kuinka onnekkaita me Suomessa kuitenkin olemme, ja oikeastaan vain siitä syystä, että olemme tänne sattuneet syntymään. Pienistä asioista ei pitäisi valittaa. Oikeastaan mistään ei pitäisi valittaa. Ja pieniä asioita pitäisi tehdä enemmän.
Mutta, kuten todettua, olemme nyt puolessa välissä ja hurjimmat seikkailut ovat vielä edessä. Lukemista riittää tällä tahdilla vielä jouluun saakka, pääosin maanantaisin ja perjantaisin ilmestyvin julkaisujen muodossa. Kiitos tässä vaiheessa kaikille lukijoille ja palautteen antajille. Erityisesti siitä syystä, että miljoonat rutiköyhät ja surkeat ihmiset ankeissa oloissaan ansaitsevat tulla meidän kaikkien tietoisuuteen, edes ajatuksien muodossa.
