Torstai valkeni ja toivottavasti se oli toivoa täynnä. Ainakin suun rakkulat tarvitsevat toivoa, sillä vaikka ne olivat aavistuksen paremman tuntuisia, niitä kirveli edelleen. Muita flunssaoireita ei kuitenkaan ollut, joten olin siltä osin tyytyväinen. Pojat ja Heli olivat myös terveitä, joten safarille lähtöön ei näyttänyt olevan esteitä. Se varmistuisi tosin vasta huomenna, kun olemme autossa tien päällä, mutta nyt näytti hyvältä. Pikku-Eve olisi lähdössä meidän kyytiimme, ja myös hän oli eilen potenut flunssaoireita, joten tämän torstain toivolle riittää kohteita.
Aamu sujui normaalien rutiinien muodossa. Heli ja Anna lähtivät töihin ja me jäimme jälleen kerran poikien kanssa kotipihalle puuhastelemaan. Käärmetarinan jälkeen epäilytti päästää poikia kauemmaksi talosta vaikka mitä se miksikään muuttaisi. Maasto on sellaista, että käärmeitä voi olla ihan missä vain ja jos ne ovat purrakseen, niin en minä pysty sitä estämään. Todella huonoa tuuriahan se on, jos kohdalle sattuu niin kuuro käärme, ettei se kerkeä poikien tömistelyjä pakoon. Ja että se olisi vielä myrkyllinen. Mutta väkisin sitä alkoi aristamaan, joten pojille piti keksiä muuta puuhaa kuin vaeltaminen kauas pellolle.
Käärmetarina herätti myös toisen inhottavan ajatuksen. Talomme takana kylpyhuoneen kohdalla on seinässä melkein maarajassa iso reikä, musta aukko. Se on kooltaan 20 senttimetriä kertaa 20 senttimetriä, joten käärmeitä ajatellen se on valtavan kokoinen. Siinä on ollut puinen luukku, ja sen takana hämärässä siintää kylpyhuoneessa olevan ammeen viemäriputket, muutoin siellä on vaan hiekkaa ja kuivunutta puusälettä ja muuta roskaa. Jotenkin luukku liittyy viemäröintiin ja sen huoltamiseen, kai… en oikein keksinyt järkevää syytä sille.
Aukkoa suojaava puuluukku oli sen sijaan lahonnut täysin, ja oikeastaan siinä oli vain saranat jäljellä. Eli siitä on selvä avoin kulkuyhteys kylpyhuoneeseen ammeen alle. Ja mahdollisesti talon muihin rakenteisiin. Jos uskaltaisin ojentaa käteni tuohon mustaan aukkoon ja joku olisi samaan aikaan kylpyhuoneessa, voisimme kätellä kylpyammeen vieressä olevasta aukosta, niin iso väylä siinä oli.
Olin tukkinut sen väylän heti ensimmäisenä päivänä levyllä, ja tilkinnyt kaikki raot paperimassalla, joten päivä ei sieltä paista eikä siitä koppakuoriaiset, torakat eikä sisiliskotkaan tule läpi mutta esimerkiksi rotalle se ei olisi este, se olisi sille vain ovi.
Amme on myös ruostunut hieman puhki ja vaikka se on paikattu sisältä päin ilmastointiteipillä, niin ei sekään hirveästi pidättele, jos siitä joku luikertelija haluaa välttämättä tulla sisään. Kieltämättä aukko hieman arvelutti minua heti ensimmäisenä päivänä, mutta kun aamuisin ei ole ollut ketään kylppärissä vastassa, Heliä lukuun ottamatta, niin se on sitten jotenkin unohtunut. Ja eihän ovetkaan täysin tiiviitä ole, keittiössä olevan oven raoista mahtuisi pieni käärme helposti, jos en olisi laittanut pahvisuikaletta tukkeeksi. Gekkoja tai mitä lie sisiliskojahan löytyy keittiöstä joka päivä, mutta käärmeitä tai rottia ei ole kuitenkaan näkynyt, joten ne ovat väistyneet myös ajatuksista aukon ohella.
Mutta nyt puutarhassa on todistettavasti ollut käärme, joten seinässä oleva musta aukko muuttui yhtäkkiä paljon isommaksi ja paljon inhottavammaksi, ja samalla siitä tuli mielessäni valtaväylä kaikille inhoille otuksille. Ja vaikka ne eivät tulisi kylppäriin, niin niillä olisi tosiaan pääsy talon alle ja muihin rakenteisiin. Puhuin asiasta Stanleyllekin, joka oli samaa mieltä, että se pitäisi kyllä korjata. Hän kertoi ilmoittavansa asiasta koulun henkilökunnalle, koska koulun omaisuuttahan tämä talo on. Ehkä se sitten tulee korjatuksi joskus… ensi vuosikymmenellä. Sillä välin pidin huolta, että ilmastointiteipit ja pahvinpalaset pysyvät paikoillaan.
Koska poikien tutkimusmatkat olivat nyt siirretty kiellettyjen tekojen listalle, piti tietysti keksiä jotain muuta tilalle. Olin jo aikaisemmin ajatellut, että pojat voisivat tehdä pihapuun alle rummut isoista vesikanistereista. Pihapuun juurella oli mahtava leikkipaikka. Puu ei ollut kovinkaan korkea, mutta sen tiheät oksastot levittäytyivät laajalle luoden mukavan varjoisan ja ison leikkialueen puunrungon vierelle. Oksasto oli sellaisella korkeudella, että minä jouduin kumartumaan päästäkseni sen alle, mutta pojille se oli täydellinen. Se oli heidän luolansa, ja he olivat sinne kuskailleet ympäristöstä löytyneitä murenevia tiiliä ja rakennelleet muuria tai seinää. Niiden avulla rakensimme hienot rummut, ja vaikka en ole täysin varma poikien musikaalisesta suuntautumisesta, rummut olivat kuitenkin kovassa käytössä.
Emme jaksaneet soittaa rumpuja koko päivää, eikä myöskään kuunnella, joten lähdimme hyvissä ajoin apinapuistoon odottelemaan Heliä ja Annaa. Olimme sopineet vaihteeksi treffit sinne, jotta pojatkin pääsevät vähän puistoilemaan. Ja edelleen, se on mukava paikka istua viidakonomaisissa tunnelmissa ja nauttia virvokkeita samalla, kun pojat tosiaan juoksentelee viereisellä leikkikentällä, johon terassilta on hyvä näköyhteys. Heli ja Anna saapuivat myös lopulta ja jaoimme taas päivän kuulumisia, jotka eivät enää olleet meille niin ihmeellisiä. Nopeasti asioihin tottuu ja ne muuttuvat arkipäiväiseksi, vaikka ne kotioloihin verrattuna olivat täysin poikkeuksellisia. Tosin sairaalan vauvatragedioihin ei voi tottua, eikä niihin pidäkään! Istuimme tarinoidemme keskellä hyvän tovin ja kävelimme takaisin kotitalollemme ”kanalaan”. Anna johdatti meidät uutta reittiä kotiin sairaalan alueen läpi. Hän oli Tysonin kanssa oppinut sen kulkiessaan Tysonin kampukselle, joka sijaitsi meidän taloltamme katsottuna sairaalan takana. Ei se varsinainen oikotie ollut, mutta paljon mielenkiintoisempi kuin tavallinen tien varsi. Kyseessä oli Malawin ”ykkössairaala” mutta ei se kovin houkutteleva paikka ollut, jos nyt ei sairaalat koskaan ole. Anna lupasi, että Tyson voi joku päivä kierrättää meitä paremmin ihan osastoillakin. Se olisi mielenkiintoista, ja paljon mukavampaa vieraana kuin potilaana. Ja on siellä hyvä käydä siitäkin syystä, että tietää sitten jatkossa, kannattaako lähteä juoksemaan karkuun jos on joutumassa malawilaiseen sairaalaan jostain oikeasta syystä.
Kotipihalla päästyämme tunnelmat olivat odottavat. Olimme huomenna lähdössä safarille ja oli pakko tunnustaa, että se oli ollut ainakin henkilökohtaisena kohokohtana jo alusta asti. Viidakkoon katselemaan villieläimiä. Jos sitä ei tekisi ollessaan kerran elämässä Afrikassa, niin eihän koko touhussa olisi mitään järkeä. Malawin safarit eivät tiettävästi olleet niin tunnettuja eikä ehkä niin luksusta tarjoavia kuin mitä internetistä voi lukea muissa tunnetuimmissa maissa olevan, mutta emme kaivanneetkaan luksusta. Halusimme nähdä norsun luonnossa ja kaikki muu olisi plussaa. Käymme huomenna hakemassa Madidista vuokra-auton aamulla ja sitten nokka kohti Liwonden kansallispuistoa, joka sijaitsee eteläisessä Malawissa. Ajomatkaa tulisi balttiarallaa 200 kilometriä ja se olisi myös mielenkiintoista. Uudella oudolla alueella on aina hauska ajella ja katsoa maisemia. Kunhan poliisit tai rosvot eivät häiritse, ja auto pysyisi ehjänä. Huomenna nähdään kuinka käy.
Iltapalaksi söimme pitkästä aikaa salaattia. Kotona syömme erilaisia Helin salaatteja harva se päivä, mutta täällä ne ovat unohtuneet täysin. Ja nyrkkisääntöhän kuuluu, ettei salaatteja tai mitään kuumentamattomia tai valmiiksi kuorittuja elintarvikkeita saisi syödä. Erityisesti salaateissa ja vihanneksissa saattaa olla kaiken maailman mikrobeja ja ameeboja, ihan etanoista ja maaperästä lähtöisin mutta myös kerääjien likaisista käsistä. Ajatus kuulostaa oksettavalta eikä salaatteja äkkiseltään tee tosiaan mieli syödä, mutta nyt meillä oli ihan kaupasta ostettuja puhtaalta ”vaikuttavia” ja huuhdeltuja raaka-aineita, joten ei kun ääntä kohti. Ja olemme myös syöneet ravintoloissakin kaikenlaista. Kuulumme Helin kanssa kivennuolijoiden lahkoon emmekä osaa oikein pelätä tällaisia asioita, vaikka kyllähän ne nyrkkisäännöt jonkinlaisiin tosiasioihin perustuvat. Mutta rohkea rokan syö ja viikinki loput. Salaattikulhoa ei tosin ollut, mutta isosta vesikanisterista sai sellaisen helposti veisteltyä.
Vointi oli ollut hyvä koko päivän, ei flunssaoireita lainkaan. Myös Eve laittoi viestin, että vointi oli ollut ok. Ei siis esteitä huomiselle reissulle, mikä oli lievä helpotus. Rakkulat olivat vielä ilkeitä suun limakalvoilla, mutta ei ne estä ajamista ja olemista. Ja onneksi niitä ei ollut muilla. Painuimme pesujen jälkeen sänkyyn katsomaan jotain animaatiota, joka tietysti piti pojat hereillä loppuun asti. Alkuperäinen tarkoitukseni oli skipata Miina ja Manu sen animaation avulla, mutta nyt jouduin kärsimään sekä animaation että Miinan ja Manun, jotka jälleen kerran, varmaan tuhannennen kerran selvisivät sairaalasta säikähdyksellä, heillä olikin vain tavallinen flunssa. Pojat nukahtivat nopeasti iltasadun jälkeen, ja Helikin vaikutti nukkuvan. Tuuletin hurisi hiljalleen pimeässä huoneessa ja heilutti aavemaisesti hentoja hyttysverhoja. Yritin pitää huuliani visusti kiinni ja puhaltaa hieman siten, että poskeni pullistuivat kuten ilmapalloa puhaltaessa. Se tuntui typerältä mutta auttoi pitämään rakkuloita irti hampaista ja siten kirvelyn myös poissa. Miinalla ja Manulla, pannahisilla kateilla ei tainnut olla rakkuloita, kun selvisivät sairaalasta niin nopeasti. Pistin silmäni kiinni ja näin itseni kävelemässä Lilongwen keskussairaalan karuilla käytävillä. Ihmiset makasivat pitkin ja poikin lattialla enkä tiennyt olivatko he potilaita vai heidän omaisiansa. Kirvely hävisi poskistani heidät nähtyäni. Nappasin liaanista kiinni ja hyppäsin sairaalan ikkunasta viidakkoon kuin Tarzan… Kerkesin moikata vesipuhvelia, ja sitten vain hävisin jonnekin.
