Yöstä ei raportoitavaa. Olimme nukkuneet vähintäänkin kohtuullisesti eikä jännitys ollut vienyt yöunta, vaikka ainakin itse odotin juuri tätä safarireissua varmasti eniten meistä kaikista. Pojat taisivat olla vielä hiukan nuoria eikä käsittäneet, että ollaan menossa ihan villeimpään luontoon, ja metsässä saattaa tulla vastaan isompia otuksia kuin mitä Mikkelin metsissä on koskaan nähty. Voisin väittää, että edes Pohjanmaalla ei ole nähty niin isoja nelijalkaisia kuin mitä Afrikassa on olemassa. Kaksijalkaisista en ole enää niin varma. Joka tapauksessa meillä oli jännittävä reissu edessä.
Safarien yhteydessä puhutaan usein viidestä suuresta, The Big Five. Sanonta tarkoittaa viittä suurta Afrikan eläintä: norsu, sarvikuono, kafferipuhveli, leopardi ja leijona. Afrikassa on toki muitakin isoja eläimiä, mutta nämä viisi olivat aikoinaan hankalimpia ja vaarallisimpia metsästää, ja niistä sai sen vuoksi myös parhaimman hinnan. Vaikka sitä edelleen ikävä kyllä tapahtuu, salassa ja salatta, on turhamainen metsästäminen onneksi hieman kuitenkin vähentynyt. Sanonta elää silti yhä safarikävijöiden keskuudessa, ja juuri näitä viittä yritetään safareilla siis bongata. Malawissa on kaksi luonnonpuistoa, joissa The Big Five on mahdollista nähdä. Majete Wildlife Reserve hieman etelämpänä ja myös tämä Liwonden luonnonsuojelualue, johon me olimme matkalla, joskin siihen tarvitaan melkoista tuuria silti. Molemmissa puistoissa on useita eri tasoisia safaritoimijoita, mutta me olimme matkalla uudehkoon Kuchire Lodgeen.
Päästäksemme reissuun, vuokra-auto oli haettava Madidista, joten hyppäsimme poikien kanssa tuktukiin. Olimme hotellin respassa vähän ennen kello yhdeksää kuten oli sovittu, mutta sehän on aivan liian aikaisin. Eihän se auto nyt yhdeksältä valmis ole kuten on sovittu, vaan kellonaika on vain sivuseikka. Respaneiti rupesi soittamaan jollekin vastaavalle henkilölle, mutta ei tietenkään saanut tätä kiinni, joten hän pyysi meitä istumaan odottelemaan ja mitäs muutakaan me olisimme voineet tehdä. Menimme tutun altaan reunalle istumaan ja leikkimään hippaa. Pian paikan esimies, joka oli myös tuttu mies, tuli paikalle ja sanoi, että mies, joka auton vuokraa on juuri matkalla hotellille. Hän tulisi sitten hakemaan meidät. Kiitin tiedosta, mutta hieman särähti korvaan ”mies, joka auton vuokraa”… Eli autoa ei vuokraakaan Madidi vaan he vain välittivät vuokran. Täytyy vain toivoa, että homma hoituu kuitenkin yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla.
Kun olimme puoli tuntia leikkineet hippaa, aloin jo vähän kyllästymään. Hippa oli kyllä ihan kivaa 35 vuoden tauon jälkeen mutta aloin jo pelätä aikataulumme puolesta. Meillä oli vielä helposti neljän tunnin ajomatka edessä, ja pitihän auto vielä pakatakin. Meillä menisi vähintään tunti, että päästään ylipäänsä matkaan, eikä miestä näy missään. Ja juuri sillä hetkellä punainen maasturi kurvasi pihaan ja luoksemme käveli siististi pukeutunut nuori mies. Hän oli jälleen selvästi jostain muusta maasta, ehkä Etelä-Afrikasta. Paikallinen hän ei ainakaan ollut. Hän esittäytyi hyvällä englannilla ja pahoitteli, että oli myöhässä, mutta auto olisi nyt pihassa, ja papereiden kirjoitusta vaille valmis. Katsottiin auto läpi ja kirjoitettiin paperit, ja kaikki sujui hyvin. Mies pyysi vielä päästä kyydissä muutaman korttelin ja kuinka olisin voinut kieltäytyä, vaikka alkoikin taas jännittämään tuo oikealla puolella oleva ratti. Pelkäsin, että pistän taas pyyhkijät päälle ja käännyn ensimmäisestä risteyksestä väärälle kaistalle, ja koko reissu kuivuu umpeen, kun mies ei enää uskalla vuokrata meille koko autoa. Ajo sujui kuitenkin ihan hyvin ja mies kiitti kohteliaasti hypätessään kyydin jälkeen pois. Huokaisin samalla kun pyyhkäisin otsaani ja jatkoimme kohti kanalaa, missä Heli ja Eve jo kuumeisesti odottelivat, että ”mihin me oikein olemme jääneet???” Hitto, käykööt itse hakemassa auton afrikkalaisesta autovuokraamosta seuraavalla kerralla!
Lopulta olimme hieman kymmenen jälkeen matkalla etelään. Auto oli Nissan X-Trail katumaasturi. Tilava ja iso kuin mikä, varsinkin sen jälkeen, kun olimme kaksi reissua tehneet maailman pienimmillä kirppuhenkilöautoilla. Auto myös kulki kuin juna eikä pienet kuopat tuntuneet missään, ja melkein luulin, että tiet oli asfaltoitu uudestaan. Oli ilo ajella ja vaikka emme olleet vielä ajaneet edes hiekkateitä, niin ymmärsin miksi maastoauto olisi ainoa oikea vaihtoehto näissä maisemissa.
Matka sujui kuin siivillä ja olimme pian puolessa matkassa. Taivaalle oli muodostunut tummimpia pilviä tähän asti, mutta oli silti vaikea uskoa, että ne myös antoivat vettä. Kyllä, se oli ensimmäinen sateemme Afrikassa. Vauhtia oli hiljennettävä, koska pisarat löivät niin lujaa tuulilasiin, että näkyvyys hävisi. Sade ei kestänyt kovinkaan kauan ja pian oli taas kirkasta, mutta tunnelma oli jäänyt oudoksi. Vettä ei ollut tullut taivaaltamme seitsemään viikkoon, tai reippaasti vielä pidempään aikaan jos Suomen hieno kesä lasketaan mukaan, joten olimme jo aivan unohtaneet mitä sade on. Pojatkin hokivat ihmeissään, että ”satoiko todella äsken, ei voi olla totta!” Varsinainen sadekausi pitäisi alkaa vasta marras-joulukuun vaihteessa mutta saatoimme olla myös sellaisella alueella, jossa sateet ovat mahdollisia myös muina aikoina, koska jotenkin luonto vaikutti hieman vihreämmältä.
Hetken päästä vettä ei enää tullut mutta taivas synkkeni entisestään. Tai oikeastaan taivasta ei edes näkynyt vaan ilma muuttui täyteläisen ruskeaksi ja pelottavaksi. Tiellä kulkevat ihmiset vetivät huiveja kireämmälle ja joutuivat tuulen pakottamana kävelemään kyyryssä. Emme ole koskaan kokeneet vastaavaa ja vaikka auton sisällä ei tuuli ja pöly tuntunutkaan, se todella tuntui pelottavalta, kun ei ollut hajuakaan mitä oli tapahtumassa. Tien oikealla puolella näytti muodostuvan iso pyörre, joka nosti kaiken mahdollisen pölyn ilmaan ja maalasi maiseman vielä ruskeammaksi ja pimeämmäksi kuin mitä se oli ollut. Trombimainen, ison kerrostalon kokoinen mutta ei mitenkään selväpiirteinen pyörre kiilasi nopeasti tiellemme ja heilautti autoamme tuntuvasti ennen kuin kerkesin kissaa sanoa. Minulla ei ollut vaikeuksia ohjata tukevaa autoa ja matkamme jatkui, ja pyörre kuten kaikki muukin jäi taaksemme. Olimme pitkässä alamäessä ja laskeutuessamme ilma selkeni ja oli lopulta aivan kirkas, aivan kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olimme varmaankin ohittaneet jonkinlaisen hiekkamyrskyn, siihen käsitykseen lopulta jäimme.
Aloimme lähestyä kohdettamme ja jännitys alkoi tiivistymään. Emme olleet saaneet kunnollisia ajo-ohjeita ja paikka, johon olimme matkalla eli Kuchire Lodge oli sen verran uusi, että se ei ollut päivittynyt Google mapsiinkään. Sovellus opasti meidät keskelle Liwonden kansallispuistoa, joka on yli 500 neliökilometrin laajuinen alue ja siis hiukan liian iso summittaiselle etsimiselle. Olimme sen varassa, että läheisestä Liwonden kaupungista olisi kylttiopastus perille, ja tietysti tarvittaessa on sitten kysyttävä paikallisilta. Jännitys lieveni nopeasti, kun ensimmäinen Kuchire-kyltti tuli vastaan. Käännyimme asfaltilta kuoppaiselle hiekkatielle, jota ajelimme paikoin kävelyvauhtia melkein kolmen vartin verran. Välille sattuvat satunnaiset savimajat puhkesivat pienistä rääsyläisistä, jotka lähtivät juoksemaan auton rinnalla. Emme päässeet pakoonkaan, kun tie oli sen verran kuoppainen, että vauhti oli pidettävä hiljaisena. Olimme valtavalla kuivalla tasangolla, jonka sävy oli tällä kertaa mustanpuhuva. Hiekkamaa oli tummaa, ja valtakasvina oli jonkinlaiset pensaat ja baobap-puut. Pensaita oli ehkä lukumääräisesti enemmän mutta isot ja ylväät baobap-puut hallitsivat näkymää tasaisen harvasti lähes kaikkialla. Aivan kun ne vartioisivat, ettei muita puita tule lähelle lainkaan. Ja olivat siinä hyvin onnistuneet. Joku näistä baobapeista on saattanut seistä paikoillaan yli tuhat vuotta! Se jos mikä vetää nelikymppisen hiljaiseksi. 1000 vuotta!
Tasangon joka puolella horisontissa oli näkyvissä vuoristoa. Osa vuorista oli aika lähelläkin ja melkein saattoi erottaa niiden rinteellä kasvavat puut toisistaan. En tiedä miten vuori oikeasti määritellään, mutta paikalliset kutsuvat näitä vuoriksi, vaikka ne ovat korkeimmillaan ehkä Ruka-tunturin korkuisia. Näyttäviä ne ovat joka tapauksessa, ja laaja tasainen tasanko vain korostaa niiden massiivisuutta. Vaikka olimme ajaneet yhtä vuorta kohti jo hyvän tovin, emme silti päässeet sen juurelle ennen kuin jonkinlainen metsä tuli vastaan. Metsää ennen oli jykevä, varmasti 3–4 metriä korkea sähköistetty aita. Kyltit opastivat meidät ajamaan hetken aidan vierustaa, kunnes yhtäkkiä edessämme oli portti. Olimme perillä.
Ajoimme auton parkkiin ja meitä oli heti herttainen vanha mies vastassa. Hän esitteli kyllä itsensä, mutta nimeä en valitettavasti päiväkirjastani löytänyt enkä millään muista sitä enää, joten olkoon hän nyt Charles. Charles puhui hyvää englantia ja esitteli meille lodge-alueen ja kertoi aikatauluista ja säännöistä. Hän toimisi oppaana safareillamme, jotka alkaisivat vasta huomenna. Tänään vain asettuisimme paikoillemme ja rentoutuisimme vaikka lodgen katselutasanteella, josta voi myös nähdä satunnaisia eläimiä. Olimme siis valtavan suuren aidatun luonnonsuojelualueen sisällä, jossa eläimet kulkivat täysin vapaasti. Charles kertoi, että norsut kulkevat harva se päivä myös tämän lodgealueen läpi ja siitä oli sadat harmailta kookospähkinöiltä näyttävät norsujen kakkapökäleet todisteena. Onneksi ne eivät haisseet… Siitä syystä, että olemme tosiaan villissä luonnossa, oli lodge-alueella tietyt säännöt ja esimerkiksi pimeän tullen ei saanut kulkea ilman opasta ulkosalla, ja lapsien tuli kulkea vain vanhempien kanssa myös päivällä. Joillekin safarilodgeille ei edes oteta lapsia osittain siitä syystä, että he metelöivät ja häiritsevät ihmisiä ja eläimiä, mutta myös syystä, että he ovat potentiaalisia saaliita tietyille kissapedoille, joskin se on hyvin epätodennäköistä. Pelottava ajatus silti!
Mökit, tai chaletit sijaitsivat yksinään rauhallisilla paikoilla muutaman sadan metrin sisällä lodgen niin sanotusta ytimestä ja ravintolasta. Ne olivat siistejä yhden ison huoneen mökkejä, joissa oli hieno suihkuhuone vessoineen. Harjakattojen kurkihirsi nousi aina kuuteen metriin asti ja siellä oli olkikaton alla hyvä hiirten ja gekkojen juoksennella. Isot ikkunat olivat avoimia, tai niissä oli ainoastaan ötökkäverkkoa, joten tuuli heilutteli sänkyjen päällä roikkuvia hyttysverhoja kuin haamuja konsanaan. Kuchiresta tuli heti portilta asti hyvä vaikutelma ja se vain parani koko ajan. No, Heli tietysti löysi muurahaisia vessasta. Ei raukka vieläkään ymmärrä, että ollaan Afrikassa. Alkaa pikkuhiljaa epäilyttää, että onko se todella ollut siellä Ugandassa ollenkaan!
Saimme rinkkamme ja tavaramme paikoilleen. Evellä oli oma chalet ja myös hän oli asettunut, joten olimme valmiit siirtymään muutamaksi tunniksi lodgen katselutasanteelle. Se oli puurakennelma, jonka päällä oli katettu terassi. Sieltä avautui vanha ja kuivunut joenuoma, joka toimi tavallaan vallihautana lodgealueelle. Sen takana oli metsikköä, ja jos olisi sadekausi ja kaikki kasvillisuus kukoistaisi, emme näkisi kuin joenpenkan takana kasvavan vihreän seinän. Mutta nyt kuivalla kaudella näimme pitkälle metsään, joskin piti katsoa tarkkaan, että sieltä jotain erotti. Ja siellä ne sitten olivat. Lauma norsuja eteni hiljalleen kaukana metsässä. Niistä ei kuitenkaan näkynyt kuin siluetteja aina sopivassa metsän aukossa, joten emme laskeneet sitä vielä oikeaksi bongaukseksi. Ties vaikka olisi joku huijaus, kylän lapset kantamassa norsukuvia keppien varassa, ja turistit hurratkoot. No, en uskonut siihen kuitenkaan, kyllä ne olivat oikeita. Ja vaikkei olisi ollutkaan, tasanteella oli rentoa istuskella ja nauttia virvokkeita, vaikka pojat tietysti yrittivätkin pilata välillä tunnelmaa.
Illallinen tarjoiltiin ulkona, kun pimeys oli jo laskeutunut. Olimme ainoat illastajat, vaikka emme olleet ainoat vieraat. Ranskalainen trio oli saapunut myös mutta he eivät tainneet välittää malawilaisesta keittiöstä yhtä paljon kuin omastaan. Ymmärrän sen kyllä hyvin, mutta nyt he vetivät kyllä vesiperän, sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan ruoka oli mahtavaa. Perunamuussia, jauhelihakastiketta ja salaattia! Ei sen kotoisampaa ruokaa olisi voinut enää olla, ja se oli todella maukasta. Kaikki söivät hyvin ja olimme pian valmiita suihkuihin ja nukkumaan. Huomenna olisi aikainen herätys, jo puoli kuusi, koska safarille oli lähdettävä heti aamusta, jos mielii nähdä eläimiä ylipäänsä.
Opas vei meidät ison taskulampun kanssa ensin Even chaletille ja sitten meidän vastaavalle. Eve nukkui rohkeasti yksin omassa isossa chaletissaan, ja kun chalet jäi ypöyksin nököttämään yön pimeyteen ja metsän siimekseen, mietin hiljaa itsekseni, että olisikohan Heli pystynyt siihen enää. Ugandassa varmaan oli tehnyt yksin vaikka mitä, mutta veikkaanpa, että nyt ei olisi jäänyt yksin pimeään mökkiin. Meinasin sitä kysyäkin, mutta muutin mieleni, kun kuulin kylpyhuoneesta kiroilua. Muurahaiset tekivät kysymykseni tarpeettomaksi. Avasin vielä oluen ja menin naureskellen kuistille katsomaan viidakon pimeään ja loputtomaan kitaan. Se kutsui ja pelotti samaan aikaan. Tehokkaan taskulampun valokeilaan osuvat elefantin jätökset eivät ainakaan vähentäneet jännitystä…
Suihkussa ei ollut painetta, mutta se virkisti kyllä kummasti. Aina siihen asti, kun pääsin lakanoihin asti. Sitten oli taas hiostavan kuuma. Samoin kuin kahdella edellisellä reissulla Malawijärven ympäristöön, täälläkin oli ilmeisesti tuskaisen kuumat yöt. Ikkunat olivat isot ja avoimet mutta kun ilma seisoo paikoillaan, niin sillä ei ole väliä onko ikkunoita lainkaan. Miinan ja Manun jälkeen, ja siis poikien jo nukahdettua makasin hiestä märkänä lakanan päällä. Ulkoa kuuluvat viidakon äänet eivät häirinneet, ne rentouttivat, mutta kuumuus oli tuskallista. Satunnainen tuulenvire lupaili välillä hyvää mutta petti sitten lupauksensa monta kertaa. Kuumuus piti unta pitkään loitolla mutta silti siinä oli rentoa ja mukavaa maata paikoillaan ja kuunnella luonnon omaa tarinaa. Tarinaa, joka on tuhansia ja tuhansia vuosia vanhaa. Tarinaa, jota se kertoo, kuuntelin minä tai en. Mutta minä kuuntelin. Kuuntelin, ja nautin.
