Päivä 56: Safaripäivä

Miten erilaisilta asiat näyttävätkään kaukaa kuin tutkiskellessamme niitä lähietäisyydeltä. -Euripides

D56: Tapahtunut 13.10.2018

Herätys kello puoli kuusi. Aikaisin herätys tähän mennessä, ja harvinainen ylipäänsä minulle moneen viikkoon, joten se tuntui oudolta, ellei jopa hankalalta. Tajusin kuitenkin nopeasti, että heräsimme safaria varten, joten väsymys ei tuntunut niin pahalta. Oli hämärää mutta ei enää pimeää, kun aloimme pukemaan shortseja jalkaan. Siirryimme hyvissä ajoin respan edustalle, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Aamiainen oli siirretty safarin jälkeiseksi, jotta päästään hyvissä ajoin liikkeelle. Safariauto, eli pieni kuorma-auto, josta oli leikattu katto pois ja laitettu lavalle kirkonpenkkejä, odotteli malttamattoman näköisenä parkkipaikalla. Charles oli jo myös valmiina, mutta sanoi, että kerkeämme vielä käydä hakemassa kahvit. Lähtö olisi kymmenen minuutin päästä kello kuusi.

Safariauto odotti meitä innoissaan

Alkuyön tukehduttava kuumuus oli kadonnut jonnekin ja ilma oli miltei viileä, kun kiipesimme safariauton lavalle. Penkit olivat ahtaat meikäläisen kokoiselle, mutta kyllä niissä istumaan pystyi, kun hieman venytteli nivusiaan. Kerkesimme venytellä myös muita ruumiinjäseniä, koska ranskalaisista ei kuulunut pihahdustakaan. Kello kuusi piti olla valmis, koska eläimet ovat aamulaitumilla syömässä ja lähtevät sitten ilman lämmetessä piiloihinsa. Ne eivät odottele, ja päivä lämpenee nopeasti. Charles kävi jo ranskalaisten chaletillakin, ja vartin myöhässä he suvaitsivat tulla autolle, kaksi naista ja yksi mies. Aavistuksen meinasi meikäläisen höyrykattila alkaa pihisemään, kun ranskatar vielä halusi välttämättä hakea kahvin! Hemmetti soikoon, ei pienintäkään pahoittelua tai varmaan ajatustakaan meitä kohtaan. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan ja pojatkin rauhoittuivat paikoilleen.

Lodgelta ei suoraan johda tietä luonnonsuojelualueelle, vaikka se siellä sijaitseekin. Ajoimme lodgen portista ensin ulos ja muutaman kilometrin puiston ulkopuolella saapuen sitten varsinaiselle luonnonsuojelualueen portille. Siellä jokaisen piti henkilökohtaisesti käydä maksamassa porttimaksu, joka riippui siitä minkälainen status kävijällä oli. Turistit maksoivat kalleimman maksun, residentit eli oleskeluluvan saaneet maksoivat vähemmän ja malawilaiset kaikista vähiten. Se on ihan tyypillinen käytäntö muuallakin Malawissa, ja me olimme siinä uskossa, että olemme pitkän työharjoitteluajan aikana residenttejä. Niin olemme ainakin sanoneet kaikkialla muualla tähän asti ja ilman ongelmia. Mitään papereita ei ole tarvinnut näyttää, riittää kun olemme kertoneet, että asumme Lilongwessa ja Heli käy siellä töissä. Mutta nytpä porttivahti oli tiukka ja pyysi oleskelulupatodistusta, näytti jotain valtion paperiakin asiasta. Selvisi, että ollaksemme residenttejä meillä pitäisi olla merkintä passissa, jonka perusteella saamme olla Malawissa yli puoli vuotta. Sitä lupaa pitää erikseen hakea maahanmuuttovirastosta emmekä me tietenkään mitään sellaista olleet tehneet, emme edes tienneet sellaisesta, ja muutenkin viisumeista ja luvista oli ollut hyvin vähän mitään tietoa tarjolla. (Itseasiassa muutaman viikon päästä jouduimme tämän asian kanssa ihan pulaankin, mutta pysytään nyt safarilla!) No, meidän oli tyytyminen maksaa kaksinkertainen turistihinta, mikä oli 30 taalaa lisää. Ei mahdoton asia mutta ärsyttävä kuitenkin, koska se oli vain porttimaksu valtiolle. Kaikki muu maksoi vielä erikseen.

Portin jälkeen alkoi varsinainen safari. Oli kuiva kausi, joten näkyvyys oli nyt hyvä, koska yli puolet kasvillisuudesta oli ilman lehtiä. Maasto oli hyvin tasaista, mutta tie oli kuoppainen ja kivinen, joten varsinkin poikien piti pitää hyvin kiinni, etteivät tipahtaneet kyydistä. Heistähän se oli vain hauskaa. Olimme aivan alkumatkassa, ja Charles oli juuri kerennyt sanoa, että lodgemme sijaitsee vasemmalla, kun edellä kulkenut toinen safariryhmä jostain toisesta lodgesta kertoi nähneensä gepardin juoksevan piiloon. Luulimme heidän jääneen sitä tihrustelemaan, mutta heillä olikin auto rikkoontunut samalla. Kuljettaja vain naureskeli ja kertoi, että apu oli jo tulossa, joten meidän kuljettajamme naureskeli takaisin ja jatkoi matkaa heidän ohitseen. En oikein tiennyt mitä ajatella… Tavallaan minua huolestutti, että safariauto hajoaa heti portin jälkeen samaan aikaan, kun gepardi juoksentelee tantereella, vaikka kyseessä ei ollutkaan meidän auto, ainakaan vielä. Toisaalta minua huolestutti enemmän, että lodgemme on ihan muutaman kivenheiton päässä tästä samaisesta paikasta. Ja siitä samaisesta gepardista! Oliko se haistanut, että nyt on helppoja natiaisia saatavilla Kuchiren terassilla… Todellisuus alkoi näyttämään kasvojaan.

Saavuimme metsän siimeksestä valtavan puuttoman tasangon reunalle. Tasankoa riitti horisonttiin asti ja siellä jossain kulki välissä 400 kilometriä pitkä Shirejoki, joka ruokki kaikkea Liwondessa. Eläimiä oli lukemattomia silmänkantamattomiin. Antilooppeja, lintuja, puhveleita, pahkasikoja, apinoita. Pelkästään eri lajeja oli varmasti kymmeniä ellei satoja yhdellä silmäyksellä. Koko eläinten valtavaa lukumäärää olisi voinut vain arvailla. Alueen laajuus ja siellä näkyvän elämän kirjo veti todella sanattomaksi, vaikka kyseessähän oli vain pikkuriikkinen alue Afrikassa! Porttimaksu unohtui sillä silmäyksellä ja voin vain toivoa, että se auttaa jotenkin ylläpitämään tätä kauneutta.

Hetken huokailujen jälkeen siirryimme taas huonokuntoista tietä pitkin metsän puolelle. Tiet olivat itseasiassa hyväkuntoisia nyt kuivalla kaudella. Runsaiden sateiden sattuessa tiet saattavat olla jopa kulkukelvottomia, joten meidän ei pitänyt murehtia pieniä pomppuja, emmekä me niitä murehtineetkaan. Metsän puolella näimme enimmäkseen apinoita ja pahkasikoja, leijonakuninkaasta tuttuja pumbia. En tiedä onko mitään hellyttävämpää kuin nähdä pienen pumban kipittävän kovempaa kuin mitä jalat pystyvät liikkumaan emonsa perässä. Ne olivat hauskoja, vaikka Timon puuttuikin. Mangustejako ne nyt ovat, niitä emme nähneet. Metsässä näkyi myös joitakin antilooppeja ja lopulta myös kohokohta. Vauvanorsu kipitti, tai ainakin isoon emoon verrattuna kipitti tien yli ja seurasi jo kauempana kulkevaa laumaa. Emo seurasi rauhallisesti kuin hidastetusta elokuvasta jälkikasvunsa perässä ja vasta kaukana heidän perässään tuli joukon kuningas, mahtava urosnorsu. Hän piti huolen siitä, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Safari on tuuripeliä. Jos olisimme tulleet hetkeä aikaisemmin, olisimme nähneet koko lauman erittäin läheltä. Jos olisimme tulleet hetkeä myöhemmin, olisimme nähneet vain jäljet ja ehkä kuulleet jotain. Mutta olimme tyytyväisiä, että näimme emon ja poikasen läheltä ja ison uroksenkin hieman kauempaa. Aivan mahtava otus.

Oli metsässä muitakin kavereita viidestä suuresta, hieman yllättäen. Pari kafferipuhvelia ilmestyi pusikon takaa ja vähän taisivat säikähtääkin. Minusta vaikutti, että myös oppaamme Charlie säikähti, koska rauhallisuudestaan huolimatta hän aavistuksen korotti ääntään käskiessään kuskia ajamaan etäämmäksi. Puhvelit tyytyivät kuitenkin vain tuijottelemaan. Charlie kertoi, että ne ovat uroksia ja saattavat joskus käyttäytyä arvaamattomasti. Pieni kuorma-auto ei pelota heidän sarviaan, jos niikseen tulee. Charlie ihmetteli myös mitä ne pusikossa tekivät, kuulemma hieman outoa käytöstä niiltä? Minä olisin heiluttanut sateenkaarilippua, jos minulla olisi sellainen ollut, mutta nielaisin vitsini muistaessani, että Malawissa homostelu oli laitonta. Mutta mahtavia otuksia olivat nekin. Kaksi viidestä suuresta oli jo bongattu. Tällaisella lyhyellä tutustumisellakin oli sanomattakin selvää, että niitä ei helposti metsästettäisi.

Mieleenpainuvaa olivat myös metsässä makailevat yksittäiset palaneet tai palavat puut. Keskellä metsää saattoi maassa olla puunrunko, jonka toinen puoli oli tuhkavanaa ja toinen puoli vielä kyti hiljalleen. Liekkejä ei näkynyt, ei edes hiillosta, ainoastaan hiljalleen nouseva ohut savupylväs puun rungon toisesta päästä. En tiedä miksi en asiaa kysynyt, joten jää vain arvaukseksi, miten ne ovat syttyneet. Salamat voisivat olla hyvä aiheuttaja, mutta yksittäiset puut olivat maassa eikä muissa puissa ollut mitään merkkejä. Jotenkin jäin siihen ajatukseen, että alueen työntekijät sytyttävät ne, ja puu on sellaista mikä vain kytee ja tuottaa savua. Pitää ehkä hyönteisiä tai joitain eläimiä loitolla. Kovin montaa niitä ei tosin ollut, mutta ne olivat sitäkin merkillisempiä.

Paloi maastossa muutakin. Mutta näistä hiiltyneistä möykyistä Charles tiesi kertoa, että ne olivat virtahepoja. Ne oli kuljetettu paikalle kauempaa vesistöstä, jotta toiset virtahevot eivät sairastuisi. Virtahepo ei rauhallisesta ja laiskanpulskeasta ulkokuorestaan huolimatta ole todellakaan mikään sympaattinen helppoheikki. Se on ensinnäkin yksi vaarallisimmista Afrikan eläimistä ja tappaa joidenkin tilastojen mukaan Afrikassa enemmän ihmisiä kuin mikään muu nisäkäs. Se johtuu siitä, että jos ihminen eksyy varsinkin hämärän aikana virtahevon ja rannan väliin, se tulee armotta päälle. Ja kun ison henkilöauton painoinen möhkäle ryntää 30 kilometriä tunnissa päälle, niin siinä käy yleensä huonosti. Ongelmallista on se, että virtahepo saattaa hämärällä lähteä joelta melko kauaksikin syömään raikasta ruohoa, jota se tarvitsee 50 kiloa päivässä. Toisaalta Afrikassa on tavattoman paljon vesistöjä, joiden rannoilla asuu miljoonia ihmisiä tuhansien hippojen kanssa. Mutta nämä hiiltyneet möykyt oli tuotu tänne palamaan toisesta syystä. Virtahevot ovat myös kannibaaleja ja syövät menehtyneitä lajitovereitaan. Yksittäinen vanhuuteen tai tapaturmaan kuollut virtahepo ei aiheuta ongelmaa, mutta jos lajitoveri on kuollut johonkin tautiin, se luonnollisesti tarttuu syönnin yhteydessä ja populaation menetys uhkaa. Nämä muutamat möykyt oli poltettu varmuuden vuoksi, koska pieneltä alueelta oli löydetty samaan aikaan useampi raato. Todennäköisyys taudille oli siis suuri. Puiston työntekijät olivat halunneet vähentää riskiä, vaikka toisaalta tällaiset ikävät tapahtumat kuuluvatkin luonnon armottomaan kiertokulkuun.

Ajoimme ulos metsästä ja vuorossa oli jälleen tasankoa. Oikealla puolella se avautui kuivana horisonttiin jatkuvana savannina, ja siellä autoa säikähtäneet pahkasiat yrittivät saada sitä horisonttia kiinni. Se tuntui aivan toivottomalta ja pahkasikoja kävi ihan sääliksi, niin kaukana se horisontti oli heidän jaloilleen. Vasemmalla oli kuivan ja tappavan erämaan sijaan hieman viheriämpää kosteikkoa, varmaan sekin kyllä yhtä tappavaa. Emme vieläkään nähneet jokea, joka sen kosteikon takana jossain matelee, mutta sinne olimme menossa. Vuorossa olivat virtahevot ja krokotiilit.

Pysähdyimme turvalliselle etäisyydelle joesta, mutta sen verran korkealle, että näimme leveän joen hienosti. Siellä näkyi kymmeniä krokotiilejä ja virtahepoja. Krokoja oli vedestä vaikeampi nähdä, mutta niitä makaili vastarannalla. Hipot sen sijaan olivat kaikki vedessä. Niistä näkyi vain kaksi suurta pallosilmää, ja välillä ne puhalsivat vettä roiskuvasti ja muutenkin pitivät melkoista mölinää. Mietiskelin, että kerkeäisinkö uida nopeasti vastarannalle? Luultavasti en… olisin varmaan juuttunut mutaan ennen kuin kerkeän edes veteen asti. En kerennyt kysyä lupaa Charlielta, koska hän tarjosi jo virvokkeita ja myös olutta, mikä oli pieni yllätys, kello ei kuitenkaan ollut vielä kahdeksaa lyönyt. Eikä olut pahalta maistunut, kun kuumuus oli jo saanut hikikarpalotkin selkään.

Safariauto kääntyi ja palasimme samaa reittiä takaisin. Useimmat eläimet olivat todella jo hävinneet polttavan auringon alta. Tuntui käsittämättömältä, että niin paljon eläimiä oli yhtäkkiä reilun tunnin aikana vain hävinnyt jonnekin, mutta näimme paluumatkalla vain murto-osan niistä laumoista mitä tullessa näimme. Safari kesti reilut kaksi tuntia ja se oli kyllä elämys. Pelkästään koko valtavan alueen näkeminen on elämys, siellä ruokailevista eläimistä puhumattakaan. Suomessa ei niin paljon eläinlajeja voi nähdä kerralla edes Korkeasaaressa. Afrikan luonnon monipuolisuus ja runsaus on todella vaikuttavaa, vaikka olimme nähneet ainoastaan murto-osan murto-osasta. Kuinka pieniä me ihmiset olemmekaan.

Lodgella meitä odotti ison puun alle tarjoiltu aamiainen. Ai että se maistui hyvälle aamuoluen jälkeen. Puuro taisi olla ohrasta, ja se oli samettisempaa kuin mikään koskaan. Lisäksi oli paistettua kananmunaa, paahtoleipää, makkaraa, pekonia ja lettujakin hillon kera. Aamiainen oli niin runsas, että ihan pelotti ajatus siitä, että parin tunnin päästä syödään lounas ennen kuin lähdetään venesafarille. Oli pakko lähteä vähän kävelemään, että saa ruuan laskeutumaan. Kysyttiin Charlesilta, että voiko alueella kävellä ihan vapaasti vähän kauemmaksikin. Hän sanoi, että päivisin ei ole mitään ongelmia eikä turvatonta. Eläimet ovat piilossa emmekä pääse lähellekään esimerkiksi kissapetoja. Charles vaikutti niin vakuuttavalta ja miksi hän olisi huijannut, joten lähdimme tutkimaan metsää. En voi kuitenkaan väittää, etteikö toinen silmäni olisi koko ajan katsonut, että mistä se gepardi hyökkää. Ei se onneksi hyökännyt vaan saimme rauhassa kävellä uskomattomassa kuumuudessa ja ympäristössä. Tunnelma oli täydellisen epätodellinen.

Lounas oli muutaman tunnin päästä kevyt, toasteja, ranskalaisia ja salaattia. Upposi hienosti. Oikeita ranskalaisia ei näkynyt lounaalla ja pelkäsin, että joudumme odottelemaan heitä taas. Mutta safariauto lähti tällä kertaa ajallaan, ranskikset olivat poistuneet koko lodgesta ja tilalle oli tullut etelä-afrikkalainen nuoripari. He olivat ajoissa ja muutenkin hyvin asiallisia. Olimme matkalla joenrantaan, jossa meitä odotti safarivene. Sen lisäksi rannassa oli koko joukko paikallisia asukkaita, lapsia ja aikuisia. Lapset pelleilivät poikiemme kanssa mutta Charles torui heitä ja nöyrästi heidän suunsa vääntyi totiseksi ja leikki loppui. Se oli ehkä hieman surullistakin, mutta se on heidän tapansa, ja hillitsihän se meidänkin poikien energiatasojen nousuja.

Hyppäsimme veneeseen, joka oli kuin safariauton lava penkkeineen, mutta kulki tietysti vedessä. Perämoottori pärähti putputtamaan ja joukko rääsyläisiä jäi loittonevaan rantaan vilkuttamaan peräämme. Pojista alkoi selvästi vaistota, että yksi safari päivälle olisi riittänyt. Ajattelin, että veneessä he varmasti ovat hiljaa ihmeissään mutta mitä vielä. Kinastelua, janoa ja kaikenlaista muuta kuin rauhallista maiseman ihastelua. Onneksi melko pian saatiin ensimmäinen norsu näkyviin ja pojat hetkeksi hiljaiseksi. Norsuja oli enemmänkin ja ne söivät heinää välittämättä meistä tuon taivaallista. Myös valtava virtahepo oli rannalla syömässä. Sen koko oli pökerryttävä. Oli niitä vedessäkin siellä täällä mutta eihän niiden koko tule silloin esiin.

Charles kertoi, että virtahepoja pitää väistellä veneellä mahdollisimman kaukaa, koska ne saattavat juosta pinnan alla hyvin lujaa ja jos ne joutuvat syvemmälle, ne hyppäävät välillä ottaakseen ilmaa keuhkoihin. Jos ne sattuvat hyppäämään veneen kohdalla, on veneen kaatuminen täysin mahdollista…. No olipa taas kiva tieto sekin! Vilkaisin heti venettä tarkemmin eikä siellä ollut minkäänlaisia kelluntavälineitä tai pelastusliivejä. Mutta eihän niillä mitään tekisikään, kun joki kuhisee krokotiilejä. Pelastusliivit vain takertuisivat niiden hampaisiin ja niiden ateriointi kestäisi kauemmin.

Venesafari oli myös hieno kokemus, mutta pojat alkoivat olla väsyneitä ja se hieman latisti meidän tunnelmaamme. Olin hieman kateellinen etelä-afrikkalaiselle nuorelle parille, jotka kuhertelivat auringon laskussa ja nauttivat olutta. Minäkin nautin olutta vaimoni kanssa, mutta jouduimme samalla miettimään, miten saamme pidettyä pojat pois toistensa kurkuista ja muutenkin käyttäytymään nätisti. He eivät ole pahimpia riiviöitä varmastikaan, mutta meidän hermomme oli silti koetuksella. Se riittää. Palasimme ihan mielellämme lodgelle, jossa oli suihkujen ja pienen hengähdyksen jälkeen illallisen vuoro.

Illallinen oli selvästi isompi tapahtuma kuin eilen. Lodgelle oli saapunut, yllätys yllätys, kiinalaisia turisteja, mutta myös omistajan sukulaisia. Omistaja oli jo keski-iän selvittänyt nainen, joka hyvästä englannista päätellen oli muualta kuin Malawista kotoisin, ehkä Etelä-Afrikasta. Hänen vanhempansa, arvokkaan näköinen vanha rouva ja pastoriksi osoittautunut harmaahipiäinen vanha herra olivat saapuneet viikonloppua viettämään tyttärensä lodgelle. Myös muuta perhettä näytti olevan mukana. Juhlatilaisuus liittyi maanantaiseen Äitienpäivään, joka Malawissa on kansallinen vapaapäivä. Pastori näytti vähän Nelson Mandelalta ja oli kerrassaan charmantti ja sympaattinen seurapiiriherra. Hän lähestyi välittömästi kättelemään meitä, kun saapui ruokailualueelle. Hänen sivistyksensä huokui hänestä, hän tiesi heti Suomenkin, mikä oli todella harvinaista koko Malawin reissun aikana. Hän oli käynyt Turussa jossain isossa seminaarissa ja osasi jopa jonkun sanan suomeakin. Vaikka hän puhui meille aikuisille, hän oikeastaan koko ajan katsoi ja huomioi poikia ja hypnotisoi heidät puolelleen hymyllään ja miellyttävällä, arvokkaalla olemuksellaan. Samoin myös meidät.

Illalliseksi oli seisova pöytä riisiä, kalaa ja vihanneksia. Oikein maistuva illallinen ja varsinkin kala maistui myös pojille. Kaiken kaikkiaan ruuat olivat olleet todella maittavia Kuchire Lodgessa. Yksinkertaisia mutta maittavia. Eikä tunnelmaa ollut myöskään valittaminen. Hämärästi valaistu ulkoterassi, jota ympäröi viidakon pimeys ja huumaava salaperäisyys. Ilma alkoi muuttua tosin tuuliseksi ja jostain kaukaa kuului ukkosen jylinääkin. Charlesin apulaiset kävivät sanomassa, että norsuja oli nähty lodgen lähistöllä ja niitä odotettiin nyt kulkevan ruokailu-alueemme ohi. Se herätti pelonsekaista innostusta, mutta odotustamme ei valitettavasti kuitenkaan palkittu, norsut jäivät saapumatta ennen kuin luovutimme poikien väsymyksen takia ja painuimme oppaan valon avulla chaletillemme. Olimme kyllä väsyneitä itsekin. Päivä oli tehnyt tehtävänsä ja pojat nukahtivatkin nopeasti. Me jäimme vielä Helin kanssa hetkeksi kuistille, osittain siitä toiveesta, että norsu saattaisi tallustella ohitsemme. Kuulimmekin muutaman norsun töräyksen mutta ne kiersivät meidät kyllä muuten hyvin tehokkaasti. Annettakoon se luonnon omille ihmeille anteeksi. Olimme ilman norsutreffejäkin todella tyytyväisiä safarikokemukseemme. Se saattoi olla vaatimattomampi kuin kalliit ja hienot luxus-safarit, mutta se oli juuri meidän näköisemme.

Ei ollut niin kuuma kuin eilen, koska tuuli vilvoitti hieman, mutta hikikarpalot saattoivat minut silti lakanoihin hyttysverhojen alle. Koetut ihmeelliset asiat painoivat silmäni kiinni, eikä aikaakaan, kun ylitin sen Shirejoen uiden. Virtahevoista ei ollut vastusta mutta krokot pistivät hieman kampoihin…

D57: Tapahtunut 14.10.2018

Päivä 57 Maksamme velkaa

Safari on nähty ja koettu. Eiku kanalaa kohti…