Ja niin meille koitti Malawissa 65. aamu, josta lopulta kehkeytyi eräänlainen käännekohta koko reissulle. Eikä niinkään positiivisissa merkeissä. Tästä eteenpäin koti-ikävän saattoi tuntea, ja se kasvoi päivä päivältä. Aamukammassamme oli kuitenkin vielä melkein 40 piikkiä jäljellä, joten viimeinen kuukausi Malawissa oli elämäni pisin. Mutta vielä aamulla en sitä tiennyt, vaikka kuvaannollisesti merkkejä olikin kyllä ilmassa.
Ensimmäinen merkki siitä, että tänään olisi onneton päivä, oli rautakanki, joka tuntui olevan niskassani hieman selkärangan vasemmalla puolella. Olin kai nukkunut samassa asennossa koko yön tai jotain, ja niska oli nyt aivan jäykkä. Se ei ole uusi asia, kotonakin sitä sattuu silloin tällöin, mutta täällä ei ole ollut tähän mennessä minkäänlaisia ongelmia niskan tai selän kanssa nukkumisen seurauksena. Oikeastaan vasta nyt tajusin, että olen kaksi kuukautta ollut todella vetreässä kunnossa selkänikamien suhteen. Ei minkäänlaisia jumeja, vaikka kotona niitä silloin tällöin on. Johtuisiko se kenties siitä, että ensinnäkin patjat ovat täällä aika kovia. Olen aikaisemminkin sen todennut itsekseni, että mitä pehmeämpi patja, sitä huonommat yöunet vaikka sellaiseen sänkyyn on kiva kyllä mennä nukkumaan. Ja olisiko toinen syy se, että nukun käytännössä sängyn reunojen päällä!
Olemme yhdistäneet sängyt, joista toinen on leveä parisänky ja toinen vähän kapeampi, mutta ne ovat saman korkuisia. Heli nukkuu tietysti leveällä puolella ja koska pojat nukkuvat vieressämme, minulle on jäänyt sitten juuri se kohta, missä sänkyjen reunat yhdistyvät. Reunat jäävät juuri patjojen tason alapuolelle muodostaen siihen muutaman sentin syvyisen ja levyisen rotkon. Olen kyllä käärinyt viltin siihen rotkoon, jotta reunat eivät raapisi selkääni naarmuille mutta kyllähän se selän alla kuitenkin tuntuu, vähän kuin nukkuisi ohuella patjalla, jonka alla on rautakanki. Kuulostaa ehkä pahemmalta kuin on, eikä Heli siinä pystyisi nukkumaan lainkaan mutta ei se ole minulle ollut vähimmässäkään määrin ongelma. Metsästäjä on tottunut nukkumaan oksien ja käpyjen joukossa. Ja luulen, että se on jopa pitänyt selkäni nyt kunnossa. Mutta jostain syystä se rautakanki on nyt ujuttautunut niskaani viime yönä. Ärsyttävä jumi, jonka tiedän kestävän muutaman päivän ja se pitää vain kestää.
Toisen merkin huonosta päivästä antoi Noel, joka heräsi myöhemmin kuin me muut ja käveli hajajaloin olohuoneeseen, kun olimme nauttimassa aamiaista. Noel oli pissinyt housuun juuri ennen heräämistä. Mitä hemmettiä!? Noel on ollut todella sisäsiisti ihan melkein sen jälkeen, kun nousi kahdelle jalalle. Niilalta en olisi ihmetellyt tätä lainkaan, se voisi mennä tuuramaan Manneken Pis:iä Brysseliin, mutta Noelin kohdalla tämä oli outoa, ja oli kyllä itsekin hämillään. Aamu alkoi sitten lakanapyykillä, kun Heli ja Anna lähtivät töihin. Viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että merkit oli nyt annettu. Päivästä tulisi jännittävä. Mutta en pystynyt ajattelemaan mitään, koska lakanoiden peseminen kylpyammeessa vei kaikki ajatteluun suunnatut energiani.
Heli ja Anna olivat lähteneet seitsemältä töihin, mutta kello ei ollut edes kahdeksaa, kun näin heidän kävelevän pellon laitaa takaisin kotiin. Heidän päiväohjelmassansa olisi pitänyt olla tutustuminen kaupungin ulkopuolella olevaan sairaalaan ja heidät olisi pitänyt noutaa koulun pihalta. Kyytiä ei kuitenkaan koskaan tullut ja sitten heille selvisi, että kuskit kuuluvat myös lakon piiriin, joka alkoi viime viikolla. Lakko koskettaa kaikkia ”ammattikorkeakoulujen” työntekijöitä opettajia ja johtoa lukuun ottamatta. Se selvisi meille viime viikolla, kun olimme koululla käymässä ja Heli ja Anna juttelivat erään opettajan kanssa. Hän kertoi, että kaikki vahtimestarit, sihteerit, huoltomiehet, siivoojat, puutarhurit ja siis kaikki, jotka ovat täällä, ja sitten heilutti samalla kättä lantionsa tasolla, ovat lakossa. Mutta lakko ei kuulemma koske opettajia, jotka ovat täällä ja hän heilutti kättään päänsä tasolla. Minä kuuntelin hiljaa ja oksensin mielessäni. Oliko hänen pakko oikeasti heiluttaa käsiään jonkun oletetun tason ja ihmisarvon osoittamiseksi. Opettajan mielestä kaikki ne tärkeät työntekijät, joiden avulla koulu oikeasti pyörii, kuuluvat selvästi alempaan kastiin kuin hän, koska hänellä on ollut rahaa käydä kouluja ja oppia englantia. Alemman kastin ihmiset syyttäkööt itseään, että ovat syntyneet savimajaan. Uskomatonta, miten selvästi hän sen toi esiin. Hän on sentään itsekin malawilainen. Kuvottavaa.
No, kuskit kuuluivat lakkoilevaan ryhmään, ja koska kalliisti palkatuista ja fiksuista opettajista ei ollut mitään hyötyä ilman heitä, niin Helille ja Annalle tuli sitten vapaapäivä. Mutta se kannatti käyttää hyödyksi, sillä olimme juuri kuulleet ruotsalaiselta vaihto-oppilaalta, joka oli äskettäin lähtenyt kotiin, että hän oli joutunut viisuminsa kanssa lentokentällä ongelmiin. Hän oli joutunut maksamaan sakot, koska ei ollut käynyt pidentämässä viisumin voimassa oloa 30 päivän kohdalla. Ihan outo asia se ei minulle ollut, sillä olin lukenut viisumin pidentämisestä jostain, mutta mitään virallista dokumenttia en ollut nähnyt, vaikka olin ohjeita pyytänyt aina Lontoon suurlähetystöstä saakka. Kaikki ohjeet viisumeihin liittyen olivat hyvin leväperäisiä eikä mitään ongelmia tavallisena kahden tai kolmen viikon turistina olisikaan, mutta pidemmät ajat olivat virallisesti mysteeri. Uskoimme, että saapuessamme kentälle asia selviää, mutta siellä saimme vain leiman passiin ja that’s all, folks. Olimme kuitenkin täyttäneet viisumihakemuksen, jossa oli selvästi mainittu, että olemme Malawissa 102 päivää, joten jäimme siihen käsitykseen, että koska pääsimme passiportista sisään, niin kaikki on ok. Mitään ohjeita ei annettu. Olisi pitänyt arvata, että sen passivirkailijan myhäilevä virnistys oli vinkki ilkeästä taka-ajatuksesta. Mutta härmäläinen oli hyväuskoinen ja tässä ollaan nyt. Siksi Heli ja Anna lähtivät nyt maahanmuuttovirastoon selvittelemään asiaa.
Potkimme poikien kanssa ulkona palloa, kun kännykkä kilahti viestin merkiksi. Naiset olivat jo olleet asioimassa aikansa, joten ajattelin Helin laittavan viestiä, että voimme lähteä keskustaan vastaan. Viestissä luki: ”Selvittiin 150 000 kwachalla, hyvä ettei jouduttu vankilaan…”. En oikein tiennyt mitä ajatella, joten ensimmäisenä tuli mieleen ohjelmasarja Vankilassa ulkomailla. Näin koko meidän perheen malawilaisessa vankilassa kaltereiden takana ja aloin hymyilemään, kun ajattelin, että Niilahan mahtuu kaltereiden välistä karkuun ja voi varastaa vanginvartijan avaimet. Pääsemme siis helposti karkuun. Heli oli varmaan nyt vähän ylireagoinut ja tuo oli varmaan vähän vitsimäinen heitto. Mutta kun seuraava viesti kertoi Helin ja Annan tulevan heti kotiin emmekä menisikään kaupungille kuten oli alun perin sovittu, alkoi omakin puntti hieman tutisemaan. En edelleenkään usko, että meitä vankilaan laitettaisiin, mutta mitä ilmeisemmin nyt oli oikeasti hieman vakavampi asia kyseessä.
Saavuttuaan Heli ja Anna alkoivat heti kertomaan visiitistään maahanmuuttovirastossa. Ilmeistä ja tavasta puhua välittyi heti totinen ja järkyttynyt mieli, jonka viraston virkapukuinen ja arvonsa tunteva henkilö oli saanut aikaan. Naiset menivät nätisti ja asiallisesti esittämään asiansa, mutta virkailija teki tilanteesta jännitysnäytelmän. Hän kertoi, että Malawissa viisumi pitää käydä maahanmuuttovirastossa uusimassa aina 30 päivän kohdalla, jolloin saa 10000 kwachalla (12 €) uudet 30 päivää oleskeluaikaa. Mikäli 90 päivää täyttyy, pitää hakea tilapäisen asumisen lupaa, johon on oma prosessinsa. Koska naisilla ei ollut kumpaakaan esittää ja virkailija pystyi passeista toteamaan, että olemme olleet juurikin yli 30 päivää laittomasti maassa, hän päätti tehdä asiasta tukalamman. Virkailija oli mies, vaikka mielestäni mies ei toimi kuvatulla tavalla, ja hänellä oli vastassaan ”rikkaita” länsimaalaisia turisteja ja vielä naisia. Helin ja Annan kertoman mukaan virkailijamies oli myhäillyt ja naureskellut ja kysynyt, että mitäs nyt sitten tehdään? ”Olette rikkoneet lakia ja teidät pitäisi laittaa vankilaan”, hän aloitti ja jäi tuijottamaan. Heli ja Anna eivät aluksi tienneet, kuinka asiaan suhtautua, heittääkö virkailija typerää vitsiä vai onko tässä oikeasti tosi kyseessä. Puhe siirtyi sitten sakkojen maksuun, vankilan voisi kuulemma välttää, kun maksaa 100 000 kwachaa (120 €) jokaista lainrikkojaa kohti eli tässä tapauksessa puoli miljoonaa kwachaa olisi riittänyt. Eihän Helillä ja Annalla sellaisia rahoja ollut ja vaikka he olisivat voineet käydä nostamassa sen tililtä, sitä ei ollut nyt selvästikään järkevä tunnustaa, ainakaan vielä.
He saivat kasattua juuri 150 000 kwachaa käteistä, joka ei kuitenkaan meinannut aluksi riittää. Virkailija oli sanonut, että ”näillä rahoilla voitte pelastaa neljä, mutta kuka laitetaan vankilaan? Laitetaanko äiti vai toinen lapsista?”. Tässä vaiheessa alkoi hätäännys ottaa valtaa ja sen saattoi nähdä molempien naisten silmistä. Annalla kiehui virkailijan puheet oikeutetusti yli ja hän alkoi syyttää virkailijaa ihmisarvon alentamisesta ja sovinismista ja uhkasi soittaa siltä istumalta suurlähetystöön Sambiaan (Malawissa ei ole Suomen suurlähetystöä) ennen kuin mitään sakkoja maksetaan. Ehkä Annan sarvien näyttö hieman säikäytti uhittelevaa virkamiestä ja yllättäen 150 000 sakko riitti selvittämään tilanteen. Aika hieno tinkaus, vankila + puoli miljoonaa kwachaa tippui 150 000 kwachaan. Heli maksoi 100 tonnia ja Anna 50, vaikka aluksi myös pojista olisi pitänyt maksaa 100 tonnia per pää. Joku logiikassa ei nyt mätsännyt. Saimme kuitenkin kaikki jatkettua viisumimme 90 päivään asti, mutta sen ylittävän osan osalta piti vielä tehdä selvityksiä myöhemmin. Sakosta annettiin kuitti, mutta rahat hävisivät virkailijan pöytälaatikkoon. Jos tässä tilanteessa ei ollut korruptiolta haiskahtavia piirteitä, niin sitten korruptiota ei ole olemassa.
Jos Heli ja Anna kiehuivat, niin minä kiehuin heidän kertomuksensa jälkeen myös. Voin kuvitella virkailijan ylimielisen käytöksen naisia kohtaan. Hän oli kuulemma keskeyttänyt välillä puheensa ja kohteliaasti tervehtinyt miesvieraita naisten takana mutta Helille ja Annalle puhunut vain töykeästi. Malawissa naisilla on kohtuullisen hyvä ja tasa-arvoinen asema, tai ainakin suunta on hyvä, mutta tietyissä asioissa vanhanaikaiset epäkohdat korostuvat. Heitä on helpompi kyseenalaistaa. Miehelle ja varsinkin vaalealle länsimaiselle miehelle ei soitella suuta eikä kyseenalaisteta. He ovat usein varakkaita ja vaikutusvaltaisia, joten se saattaa kostautua. Lisäksi he ovat usein isompia. Minäkin olen päätä pidempi melkein kaikkia malawilaisia, ja se on eräänlainen pelote. Minä en varmastikaan olisi selvinnyt virastossa ilman sakkoja, koska olemme ”selvästi” rikkoneet lakia, mutta virkailijan käytös olisi todennäköisesti ollut asiallisempaa.
Meille oli nyt annettu sitten hieman mietittävää. Viisumit oli jatkettu ja 90 päivän oleskelu oli nyt selvä, siitä oli merkintä passissa, saamme olla maassa 19.11.2018 asti. Mutta paluulento on 30.11.2018, joten viimeiset 11 päivää ovat kysymysmerkki oleskeluluvan suhteen. Meillä on kolme vaihtoehtoa: hakea tilapäistä asumislupaa, käydä ennen 90 päivän täyttymistä Malawin rajojen ulkopuolella tai ostaa paluulennot aikaisemmin. Lennon vaihtaminen 11 päivää aikaisemmaksi ei varmastikaan onnistu, vaikka laitoinkin siitä heti kyselyn lentoyhtiölle. En tiedä minne kysely meni, koska en koskaan saanut vastausta. Uusien lentojen ostaminen kävisi kalliiksi, puhutaan parista tuhannesta eurosta. Jos kävisimme Malawin ulkopuolella, pitäisi ostaa uusia viisumeja edestakaisin ja pelkästään ne maksaisivat neljälle useamman sata euroa, ja siihen tietysti matkat päälle. Voisimme tietysti muuttaa suunnitelmiamme tulevan reissumme suhteen ja käydä vaikka Sambian puolella, mutta aikamoiset suunnitelmat menisivät sitten hukkaan ja aikamoiset suunnitelmat olisivat edessä.
Puntaroimme vaihtoehtoja ehkä aavistuksen ahdistuneessa mielentilassa. Uhkaus vankilasta oli säikäyttänyt vaikka se tuntuikin järjettömältä ajatukselta. Toisaalta teknisesti ja juridisesti olimme olleet laittomasti maassa, jossa on myös kuolemanrangaistus aktiivinen rangaistuskeino. Vaikkei niin vahvat rangaistukset meitä tietysti koskisikaan, se kertoo minulle sen, ettei pidä pitää itsestään selvänä, että lain koura kohtelisi meitä välttämättä inhimillisesti ja moraalisesti siten, kuin ehkä esimerkiksi Suomessa oletamme sen kohtelevan. Mikään vaihtoehto ei tuntunut nyt oikein mielekkäältä, mutta jotain oli kuitenkin päätettävä, joten päädyimme alustavasti hakemaan väliaikaista asumislupaa, joka maksaisi sekin 100$ per viulu. Se olisi edullisin vaihtoehto ja voisimme pysyä suunnitelmissamme. Heli ja Anna olivat ottaneet lomakepaperit käynniltään mukaan, joten täytimme ne valmiiksi kotona. Lisäksi oli käytävä kaupungilla ottamassa kopiot lentolipuista ja passeista, joissa oli uusi merkintä viisumin pidennyksestä. Kaksi passikuvaa tarvittiin myös kaikista, joten oli etsittävä valokuvausliike, ja onneksi muistimme sellaisen nähneemme keskustassa. Tilitiedoista pitäisi olla myös jokin pankin tosite, mutta sitä olisi kysyttävä sitten maahanmuuttovirastosta. Niinpä painuimme kaupungille asioille. Emme tainneet puhua tuktukissa sanaakaan, katsoimme Helin kanssa vain kumpikin tuskastuneena omalle puolelleen ihan kuin olisimme juuri riidelleet. Mutta emme me olleet, olimme varmasti tiukemmin samassa veneessä kuin koskaan. Halusimme vain saada asian mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä.
Asiointi kaupungilla sujui yllättävän helposti. Kopiot otettiin jonkinlaisessa toimistotarvikkeita myyvässä liikkeessä ja vaikka olisin itse ottanut ne kopiot näppärämmin, niin annoin intialaisen pikkukaverin kuitenkin harjoitella koneensa käyttöä. Pääasia, että saimme ne kopiot. Valokuvaus onnistui myös eikä se olisi varmasti sujunut Suomessakaan sen kummemmin vaikka alun perin ajattelin, että koko homma kaatuu näihin passikuviin. Saimme kuvat odottaessa ja ne olivat jopa hienosti onnistuneita. Kun kaikki tarvittavat dokumentit olivat samassa nivaskassa, minä lähdin keskustasta kohti maahanmuuttovirastoa ja Heli meni poikien kanssa sillä välin kauppaan.
Maahanmuuttovirasto sijaitsee 5 minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja ripeillä askelilla olin siellä jopa alle sen. Ripeydestä ei ollut kuitenkaan hyötyä, sillä ankean virastotalon ovet olivat kiinni lounastauon vuoksi. Voi… kettu! Sylkäisin provosoivasti maahan, vetäsin lakkini syvemmälle ja lähdin vielä ripeämmin takaisin kohti keskustaa. Virasto oli mennyt nokkani edestä kiinni ja olisi tunnin kiinni.
Keskustassa menimme Kibokon terassille, oli selvästi oluen aika. Siinä kiroillessamme tilannetta ja olutta siemaillessa Anna, joka oli jäänyt kotiin, laittoi Helille viestin. Hän oli viestitellyt Metropolian kanssa, josta oli ehdotettu ottamaan KCN:ltä eli koululta joku henkilökuntaan kuuluva mukaan maahanmuuttovirastoon ja selvittämään asiaa, koska mitään viisumiongelmia ei ole aikaisemmin koskaan ollut. Mietimme tovin ja olimme samaa mieltä. Ehkä kannattaa ottaa toisesta arvostetusta organisaatiosta paikallista kieltä puhuva henkilö mukaan sen sijaan, että menisin sinne itse vihaisena sotkemaan tilannetta entisestään. Jätimme käynnin suosiolla huomiseen ja painuimme kotiin puimaan koko episodia.
Kävin iltapäivällä juttelemassa Stanleyn kanssa asiasta. Hänellä pullahti silmät ulos päästä, kun hän kuuli saamasta sakostamme. Hän kertoi, ettei ollut koskaan edes nähnyt niin paljon rahaa. Hän oli heti sitä mieltä, että se on valtion keino rahastaa ulkomaalaisia. Hän kertoi, että korruptiota tapahtuu joka päivä ja paikallisillakin on usein vaikeita tilanteita vaikkei niistä oikein puhuta ja olevinaan kaikki toimii hyvin. Hän oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja ymmärsi, että tällainen on huonoa mainosta Malawista, lämpimästä Afrikan sydämestä. Ei pelkästään sakko vaan se miten meitä on virastossa kohdeltu. Ja sitä se todella oli. Pelkästään tämän päivän tapahtumat jättävät koko reissullemme ikävän sivumaun, ja voimme vain toivoa, ettei se voimistu.
Päivä ei ollut niin lupsakka kuin eilinen tai sitä edeltävätkään. Kymmenen päivän ripulikin tuntui melko lupsakalta tähän päivään ja sen synnyttämiin mielialoihin verrattuna. Kuin kruunuksi siihen päälle, Noel iski poikapainin tiimellyksessä rautaisella kepillä Niilaa päähän. Ei mene omaan järkeen, mitä fiksu Noel oikein ajatteli niin tehdessään, mutta ehkä päivän negatiivisuus oli tarttunut myös häneen ja hämmentänyt hänen käsityskykyään, kun olemme kuitenkin puhuneet ihan vankiloistakin. Niilan päälaessa oli kahden sentin runsaasti vuotava haava, jota putsattiin ja liimailtiin ihan koko ensihoidon ja päivystyksen voimin. Onneksi meillä oli pieni teho-osasto mukana. Koko isku oli järjetön ja Noel sai kuulla kunniansa, vaikka kyllähän poikien kesken kaikki on mahdollista. Olen itsekin ollut pienenä ja vanhempanakin kommelluksissa, sekä antamassa että ottamassa, eikä kaikelle aina löydy selitystä jälkeenpäin. Niistä on kuitenkin opittava ja uskon, että Noel oppi tänään jotain. Katuvaisena ja kyynel silmässä Noel pyysi pikkuveljeltään nyyhkyttäen anteeksi ymmärrettyään, että teolla olisi voinut olla todella vakavat seuraukset eikä edelläänkään koko peli ole pelattu. Tulehdusriski on hikoilevassa päässä suuri vaikka muuta ongelmaa ei olisikaan. Aivotärähdykseen en usko, koska keppi oli sen verran ohut mutta haava oli siitä syystä sitäkin ilkeämpi.
Kaikesta huolimatta, menimme nukkumaan kohtuullisen hyvissä tunnelmissa. Niila tosin nukahti Helin syliin ja Heli säikähti aivotärähdystä ajatellen. En kuitenkaan edelleenkään uskonut siihen itse, mutta eihän tässä nyt voi olla varma mistään, joten pitää seurata Niilan nukkumista hieman tarkemmin. Alku vaikutti kuitenkin ihan yhtä rauhalliselta kuin Noelinkin nukkuminen. Pojat on poikia, sanon minä. Sitten ajatukseni siirtyi pojista päivän teemaan. Suljin silmäni ja huomasin olevani jonkinlaisella luukulla ja vastapäätäni istui tärkeän näköinen henkilö, joka ehkä hieman yllättäen oli vaaleaihoinen. Hän näytti minulle papereita, joista en ymmärtänyt mitään ja puhui jotain, mitä ymmärsin vielä vähemmän. Ihan kuin henkilö olisi pyöritellyt päätään, kun yritin kertoa, etten oikeasti ymmärrä nyt yhtään mitään. Kun kysyin missä perheeni on, virkailija vinkkasi vartijalle, joka talutti minut viileää käytävää pitkin kohti isoa huonetta. Ikkunasta näin, että tukevasti aidattu piha oli kauttaaltaan valkean hangen peitossa. Huone oli suuri ja sen jokaisella seinällä istui tummia malawilaisen näköisiä miehiä ja kaikilla oli samanlaiset paperit kädessä kuin minullakin. Vartija näytti minulle tyhjän paikan lattialta, johon istahdin ja vilkaisin vieruskaveriini. Hän tokaisi minulle ” Muli bwanji, Stande?”. Ymmärsin, että hän kysyi kuinka voin, mutta eihän minun nimeni ole Stande. Lasioven kajastuksesta näin kasvoni, jotka olivat täysin mustat ja oudot. Vielä enemmän yllätyin, kun ymmärsin selvästi vieruskaverini seuraavan kysymyksen vaikka se oli chichewaa. Minun oli kuitenkin toistettava, että kuulinko oikein. Vieruskaveri toisti kysymyksen: ”Kauanko sinä ole ollut turvapaikanhakijana?”.
