Yö oli kylmä. Lakanapeitolla pärjäsi, mutta oli selvästi kylmempi kuin kertaakaan tähän mennessä. Viisumiongelmamme tuntui kylmänneen ilmankin. Heliä asia vaivasi ja hän nukkui sen vuoksi tavallista huonommin. Kohtelu virastossa oli ollut ala-arvoista ja lapsellista, enkä ihmettele, että se tunkeutui myös uniin, mutta enemmän häntä vaivasi jatkomme. Heli ei halua vankilaan, kun viisumi menee 90 päivän kohdalla vanhaksi. Yritin kyllä sanoa, että emme me vankilaan joudu, ja asioilla on tapana järjestyä, mutta siitä oli nyt vain vähän helpotusta ahdistukseen. Olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi murehtia tuollaisia. Ja olen samaa mieltä tietysti, kyllä se minuakin harmittaa ja ehkä vähän huolestuttaakin. Moni asia voi mennä pieleen, jos oleskelumme muuttuu laittomaksi. Siihen on kuitenkin vielä kuukausi aikaa, joten eiköhän asiat järjesty jo ennen sitä. Heli on vain tottunut siihen, että asiat järjestetään heti ja välittömästi. Mutta voisimme selvittää asiaa vasta kun maahanmuuttovirasto avataan. Siksi yö tuntui tällä kertaa pitkältä myös minulle, vaikka selvisinkin unestani enkä ollutkaan muuttunut malawilaiseksi turvapaikanhakijaksi.
Aamiaisella päätimme lähteä heti sämpylän nielaistuamme koululle selvittämään asioita. Työharjoittelut saivat nyt jäädä, viisumiasia on selvitettävä ensin. Anna ei ollut vielä herännyt. Hänen nukahtamisensa oli tainnut mennä myöhään, sillä kuulimme kolinoita vielä selvästi puolen yön jälkeen. Annoimme hänen nukkua ja lähdimme nelistään koululle. Jostain syystä emme olleet kovinkaan yllättyneitä, että koulu oli hiljainen kuin kylätie joulupäivänä. Lakko vaikutti vielä, vaikka joku ratkaisu oli ilmeisesti eilen saatu aikaan. Työhön palaaminen tietysti kestää, koska viestit kulkevat vaihtelevalla nopeudella ja menestyksellä, se on huomattu! Millähän ihmeellä he toimittavat viestejä kyliin, jossa ei ole sähköä nähtykään… Tällaisia asioita ei ole tarvinnut Suomessa vähään aikaan miettiä.
Ja ehkä juuri siitä syystä me olimme hätäisiä ja kärsimättömiä, emme halunneet pitkittää oleskelulupa-asiaa yhtään pidempään myöskään sen vuoksi, että meidän piti tehdä päätöksiä reissumme suhteen. Jos joudumme jostain syystä ostamaan aikaisemmat lentoliput, niin reissut voidaan unohtaa siltä istumalta. Siksi päätimme, että emme odota koulun henkilökuntaa tueksi vaan minä menen yksin maahanmuuttovirastoon vähän selvittelemähän asiootten oikiaa muotoa!
Tuktuk kääntyi maahanmuuttoviraston pihaan ja minä hyppäsin ulos maksamaan kyydistä. Pihalla oli jo paljon porukkaa, mutta missäpä täällä ei olisi? Julkisivulla oli kaksi vaatimattoman näköistä ovea, joista valitsin vasemmanpuoleisen Helin antamien ohjeiden mukaisesti. Mitään opastuksia ei ollut. Heti oven jälkeisellä käytävällä oli kulkemista säännöstelevä portti, mitä näkee esimerkiksi uimahalleissa tai laskettelukeskuksissa mentäessä hiihtohissiin. Kolmesakarainen pyörivä laite, josta pääsee aina yksi henkilö kerrallaan läpi. Jonoa ei ollut, joten kävelin portille ja olin työntämässä yhtä sakaroista reidelläni, kun se pistikin yllättäen vastaan niin, että melkein kaaduin eteenpäin. Portti ja ilmeisesti koko käytävä olikin tarkoitettu talosta poistumiseen, mutta kun jäin hölmistyneenä ihmettelemään portin toimintaa, eräs vastaantulija siirsi sakaraa kädellä eteenpäin siten, että pystyin ujuttautumaan portin toiselle puolelle ja olin sisällä virastossa. Kiitin miestä, joka jäi portille, ilmeisesti opastamaan seuraavaa sisääntulijaa.
Saavuin käytävälle, joka jakautui erilaisiin huoneisiin ja hetken pyörittyäni löysin huoneen, jonka oven pielessä luki englanniksi ”lupa-asiat”. Huone oli keskiverto-olohuoneen kokoinen ja sen kahdella sivulla oli peräkkäin aseteltuja erikokoisia ja -laisia pöytiä, jotka muodostivat ikään kuin muurin, jonka takaa sinisiin virkapukuihin pukeutuneet miehet ja naiset ottaisivat asiakkaita vastaan. Heitä oli varmasti kymmenen vierekkäin ja he juttelivat keskenään oikeastaan mitenkään minua noteeraamatta. Mitään väliseiniä tai mitään, mikä erottaisi asioimispisteen toisesta, ei ollut havaittavissa. Kolmannelle seinälle oli laitettu tuoleja ilmeisesti asiakkaita varten, ja siinä istui jo muutama ihminen. Kysyin, että ovatko he jonossa mutta joko he eivät ymmärtäneet kysymystä tai sitten he eivät olleet jonossa, koska pyörittelivät vain päätään. Ihmettelin, että mitä he sitten siinä istuvat, kun 10 virkailijaa on vapaana ja kun en tiennyt mikä käytäntö oikein on, niin kysyin yhdeltä virkailijalta kohteliaasti, että olenko oikeassa paikassa lupahakemuksieni kanssa. Hän otti hakemukseni hieman vastahakoisesti ja alkoi juttelemaan chichewaksi vierusvirkailijan kanssa. Yhtäkkiä siinä oli neljä virkailijaa katsomassa papereita eikä minulla ollut pienintäkään hajua heidän keskusteluistaan. He tarkastelivat hakemuksiimme liittyviä papereita ja laittoivat ne jonkinlaiseen järjestykseen. Hakemusta kohden tarvitaan myös kaksi passikuvaa ja ne pitää olla erillään toisistaan, mutta meidän kuvamme olivat tietysti kuvaamon jäljiltä kiinni toisissaan, niitä ei ollut siis leikattu erilleen. Mies antoi kuvat minulle ja pyysi minua leikkaamaan ne irti. Ihmettelin hieman ja kysyin jos heillä olisi lainata saksia, mutta ei kuulemma ollut. No, milläs hitolla minä ne sitten revin? Minulla oli kyllä linkkuveitsi mutta ei minulla saksia ollut. Kun mies aikansa levitteli käsiään sen merkiksi, ettei kykene minua auttamaan, kaivoin repustani isohkon linkkuveitsen ja ehkä hieman provosoivastikin vedin kuvat veitsellä kahtia ilmassa hänen naamansa edessä ja jäin tuijottamaan hänen ärsyttäväksi muuttuneita kasvojaan. Eikö tällaisessa virastossa ole muka saksia!?
Seuraavaksi he sanoivat, että ”bank statement is missing” eli tilitiedoista olisi pitänyt olla tosite tai jokin todiste, että en ole varaton. Aloin jo hieman hermostua. Kysyin heiltä, että miten minä pystyn hankkimaan tositteen tilitiedoista tänne Malawiin, S-pankin konttoria ei taida olla ihan lähellä? He vastasivat, että se on minun ongelmani, mutta he tarvitsevat todisteen, että kykenemme elättämään itsemme puoli vuotta, johon tilapäinen asumis-/oleskelulupa oikeuttaa. Onhan se tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta kun virasto, jolla ei ole itsellä varaa edes saksiin, ja pöydätkin ovat eri sarjaa, koska ne on kerätty jostain kaatopaikalta, kysyy minulta tilitietoja…. niin, kyllä se hieman alkoi sapettamaan! Varsinkin, kun en halua sitä lupaa puolelle vuodelle vaan 11 päivälle, ja vielä siitä syystä, ettei selviä ohjeita ole saatu missään vaiheessa pyynnöistä huolimatta! Jääkö tämä nyt tuollaisesta pankkipaperista kiinni, koska en oikeasti tiedä miten sen heille voisin toimittaa, ainakaan kovin nopeasti. Sitten he kysyivät, onko minulla Visa-korttia? Jos otan siitä kopion, se riittää. Selvä, onhan minulla, joten kysyin, että onko teillä kopiokonetta?
No jos siellä ei ollut saksiakaan, niin eihän siellä ollut kopiokonettakaan. Mukamas, ja kattia kanssa, he halusivat vain tehdä tästä hankalaa. Minun pitäisi nyt ottaa paperit itselleni ja lähteä käymään keskustan kopioliikkeessä ottamassa kopiot luottokortista. Lisäksi pitää ottaa kopiot kaikista liitteistä jokaista neljää hakemusta kohti, koska hakemukset käsitellään kuulemma yksitellen, myös poikien hakemukset. Olin luullut, että hakemukset voidaan nitoa yhteen, koska liitteet ovat täsmälleen samat mutta eihän sitä niin helposti voi tehdä. Kysyin, että voiko käydä niin, että joku anomuksista hylätään ja muut hyväksytään. Ja kuulemma niin voi käydä, koska hakemukset käsitellään yksilöllisesti. No jippii, sehän tästä puuttuisi, aina vain huvittavampia piirteitä. Mutta minä pakkasin paperit reppuun ja lähdin talsimaan keskustaan. Jos joku vastaantulija olisi vaikka tervehtinyt minua, niin olisin tintannut saman tien nekkuun, niin ärsyyntynyt olin. Virkailijat olivat mitä ilmeisemmin käyttäytyneet paljon asiallisemmin minua kohtaan kuin Heliä ja Annaa, mutta ihan helpolla eivät minuakaan päästäneet.
Kopioinnissa ei ollut onneksi ongelmia. Intialainen kopiokoneen käyttäjä sai hyvää harjoitusta, kun kävin ottamassa melkein 50 kopiota ja homma sujuikin paljon paremmin kuin eilen. Heillä oli liikkeessä myös sakset, joten sain kaikki hakemukset täysin valmiiksi ja siisteiksi nipuiksi. Siitä sainkin samalla ajatuksen, että kävin viereisessä sekatavarakaupassa ostamassa kalleimmat sakset mitä löytyi. Päätin antaa ne sille ärsyttävälle virkailijalle, jos kaikki sujuu hyvin ja saan hakemukset eteenpäin. En tosin uskonut, että kaikki olisi vielä mitenkään selvää. Päätin matkalla virastolle vielä tarkastaa lupaan liittyviä tietoja netistä Malawin maahanmuuttoviraston omilta kömpelöiltä sivuilta, jotta osaan kysyä oikeat asiat.
Palasin toimistolle ja menin suoraan saman virkailijan luokse, joka oli minut lähettänyt kopioimaan niitä helkkarin papereita. Hän tutki tekemiäni nippuja ja teki kansilehtiin puumerkkejä ja löi leimoja. Ongelmia ei näyttänyt tällä kertaa olevan, mutta hän tarkasti silti joka liitteen vetämällä sormeaan paperin yläreunasta alareunaan. Minä pyörittelin päätäni, mutta odotin vain hiljaa. Sitten hän antoi minulle nivaskat leimojen kanssa takaisin ja sanoi, että minun pitäisi mennä talon toiseen päähän, jossa maksut suoritetaan. Sanoin, että nettisivuilla oli maininta, että 100 $ peritään anomuksesta vain, jos anomus hyväksytään (…if approved you will pay…)! Itse tulkitsin sen niin, että jos lupa myönnetään, niin silloin siitä luvasta maksetaan sata taalaa. Ei, eihän se tietenkään niin ole… Miten olin edes ajatellut, että asia voisi niin olla… Virkailija sanoi, että 100 $ peritään jos anomus hyväksytään käsittelyyn. Eli että valokuvat on leikattu oikein ja sen sellaista. Käsittelyyn ottaminen ei tietenkään myöskään tarkoita, että lupa myönnetään. Ja jos lupaa ei myönnetä, menettää sen 100 $. Eikä siinä tietysti kaikki vaan käsittely voi viedä kuukauden tai kaksikin. No mitä hemmettiä… Miten se voi niin kauan viedä? Virkailija vastasi, että ne viedään 300 kilometrin päähän kaupunkiin nimeltä Blantyre, jossa sijaitsee useita hallinnollisia tahoja. Vai niin, teki mieli kysyä, että viedäänkö paperit sinne härkävankkureilla mutta nielaisin ärsytykseni.
Tässä on nyt vain sellainen ongelma, että viisumimme umpeutuvat alle kuukaudessa ja jos meillä ei ole oleskelulupaa myönnetty ennen lähtöämme, niin mitä he mahtavat sanoa lentokentällä? Ei kuulemma ole ongelmaa, koska saamme hakemusmaksuista kuitin, jota näyttämällä he ymmärtävät, että hakemus on kuitenkin tehty. Kovin vakuuttavasti hän sen sanoi, mutta pieni epäilys jäi kuitenkin kytemään. No, ei auttanut kuin ottaa paperiniput kauniiseen käteeni ja raahautua talon toiseen päätyyn suorittamaan maksun hakemuksista, jotta ne lähtisivät seuraavien härkävankkurien kyytiin. Päätin pitää sakset vielä itselläni.
Tähän mennessä en ollut jonottanut vielä mihinkään, mikä oli sinänsä pieni ihme. Mutta se korjattiin talon toisessa päässä, jossa oli jonkinlaiset kassat. Sinne maksettiin kaikki mahdolliset viraston maksut, joten siellä riitti ihmisiä. Ja malawilaiseen tyyliin olimme toinen toisessa täysin kiinni pienessä ilmastoimattomassa huoneessa. Onneksi pääni oli muiden yläpuolella ja näin kuinka pitkä matka oli kassalle, vaikka en ollutkaan ihan varma oliko se oikea kassa. Tässä vaiheessa Annakin oli jo herännyt ja minä yritin siinä ahtaassa ihmismassassa kirjoitella hänelle ohjeita, kuinka toimia hakemuksensa suhteen, jotta hän kerkeäisi vielä samalle kassalle kanssani. Hänkin oli päättänyt hakea tilapäistä asumislupaa, ja hän vielä hyötyisikin siitä mahdollisesti. Anna oli syventänyt suhdettaan Tysonin kanssa ja suunnitelmia oli jo tehty Malawiin paluun suhteen. Jos hän saisi luvan, hänen ei tarvitsisi maksella uutta viisumia enää. Me sen sijaan maksaisimme 400 $ siitä, että saamme olla rauhassa 11 ylimääräistä päivää ja pääsisimme lennolle ilman vankilaa ja sakkoja. Voi kun olisimme tämän tienneet ja osanneet ottaa huomioon lentolippuja ostaessa. 90 päivää olisi riittänyt mainiosti.
Odottelin koomisen tiiviissä jonossa liki tunnin ja Annakin kerkesi mukaan. Hän oli saanut leimansa helpommin kuin minä, koska olin pystynyt varoittelemaan etukäteen sudenkuopista. Pian Annan saavuttua pääsimme kassalle, jossa suoritimme maksut ja saimme kuitin. Sitten seuraavalle luukulle samassa huoneessa, jossa saimme kuittia vastaan lisää leimoja nivaskoihin. Neiti antoi hakemukset takaisin ja käski palata sinne mistä tulimmekin eli toimistoon, josta meidät lähetettiin tänne. Minä luulin jo päässeeni heistä eroon mutta ei. Ei auttanut kuin palata kotkanpesään, jossa onneksi jo tiedettiin meidän tarinamme, joten ei tarvinnut kuin antaa hakemukset virkailijalle, joka jälleen lisäsi leimoja kansilehteen. Minua alkoi jo huolestuttaa, että saavatko he enää hakemuksesta mitään selvää, kun leimoja oli paperi täynnä. Mutta ei sillä kai ollut enää mitään väliä, koska virkailija antoi jokaista hakemusta kohtaan erillisen kuitin, joka toimisi pääsylippuna pois Afrikan lämpimästä sydämestä. Olin helpottunut, vaikka aamupäivä oli ollut raastava. Nappasin tuliterät sakset repustani ja annoin ne virkailijalle, jonka naama ei enää näyttänyt yhtä ärsyttävältä. Hän kiitti kohteliaasti, mutta en usko, että virastossa alkoi leikkaamaan yhtään paremmin. Mutta ainakaan saksista se ei jäisi enää kiinni.
Jos olemme oikein ymmärtäneet, mitään ongelmia ei pitäisi nyt tulla Malawissa oleskelun suhteen, jos lähdemme ajallaan kuten suunniteltu. Kuitti todistaa, että olemme hakeneet lupaa ja se riittää ainakin sen 11 päivää. Ainoa teoreettinen ongelma voi tulla siitä, että lupaa ei jostain syystä myönnetä, mutta silloinkin meidän pitää pikimmiten poistua maasta ja luultavasti voimassa oleva lähtöaikataulu riittää. Niin tai näin, voi olla järkevintä, ettemme edes käy kysymässä lupien perään vaan menemme 400 $ arvoisten kuittien kanssa suoraan lentokentälle. Luulen, että pääsemme maasta ongelmitta. Tuskin ne kerkeää härkävankkureilla viedä lentokentälle varoitusta siitä, että meillä ei ole lupaa olla maassa.
Kotipihalla pojat potkivat palloa ihan samanlaisella tarmolla kuin ennen lupaongelmaakin. Lapsien huolettomuus on kadehdittavaa, heitä ei lupaongelmat paina. Se hymyilytti minuakin, mutta olin myös muutenkin helpottunut, koska vaikka rahaa olikin sakkoineen päivineen kulunut yli 500 euroa, olimme kuitenkin nyt selvittäneet ongelman ja voisimme edelleen toteuttaa lomasuunnitelmamme. 500 euroa on paljon rahaa, mutta olimme säästäneet asumiskustannuksissa valtavasti, kun saimme tämän koulun talon vuokralle. Varmaan juuri tuon 500 euron verran…
Heli ja Anna ja Noel lähtivät taas kangaskaupoille, koska olivat tilanneet joitakin mekkoja ja paitoja. Me jäimme Niilan kanssa pihalle jumppaamaan. Lainasin naapurin tankoa, jonka molempiin päihin oli hitsattu auton vanteet kiinni. Sillä oli painoa ehkä 25 kiloa ja sen kanssa oli hyvä riehua ja hikoilla kaikki päivän ärsytykset pois. Stanley tuli mukaan jumppailemaan ja juteltiin niitä näitä siinä samalla. Treenin lopuksi korostin taas, että kovasta treenistä ei ole hyötyä, jos ravintoa ei ole riittävästi. Stanley kuunteli hieman vaikeana kunnes rohkaistui nolona kertomaan minulle erään asian. Hän kertoi käyneensä meidän jätekuopalla, josta hän oli löytänyt pussillisen kuivia ja kovia sämpylöitä. Muistin sen pussin, ne sämpylät eivät olleet meille maistuneet muutenkaan ja olivat lopulta kuivahtaneet korpuiksi, joten heitimme ne pois. Ei ollut käynyt mielessäkään, että tarjoaisimme kuivia, melkein homeisia sämpylöitä kenellekään. Stanley pyysi asiaa anteeksi ja sanoi, että heille kelpaa tuollaiset sämpylät hienosti. Minulla meni hetkeksi pala kurkkuun, mutta sain kuitenkin sanottua, ettei Stanleyllä ole mitään syytä pyytää anteeksi. Meillä sen sijaan on! Jatkossa toisin kaiken ruuan, joka ei meille maistu, ensin Stanleylle. Hän saisi päättää mitä käyttää ja mitä ei. En muista, koska olisin tuntenut oloani niin typeräksi, että oikein hävetti. Ja kuinka paljon meillä menee Suomessakin ruokaa roskiin.
Köyhyyttä täällä on vaikea ymmärtää. Se ei koskaan välity televisiosta ja lehdistä samalla tavalla kuin mitä se tällä hetkellä tekee meille konkreettisesti, se lyö päin naamaa. Ja pahenee ajan myötä. Jos täällä käy kymmenen päivän safarilomalla, niin köyhyyttä ei edes näe. Mutta yli kahden kuukauden aikana se alkaa tekemään pahaa. En ihmettele enää lainkaan ihmisiä, jotka heittäytyvät auttamaan näitä ihmisiä ja uhraavat jopa elämänsä sille. Todellisia auttajia on tietysti vähän, liian vähän, mutta heitä on kuitenkin, olemme kuulleet heistä. Itse en sellaisiin uhrauksiin varmasti pysty ja todennäköisesti nämä ajatukset haihtuvat, kun palataan takaisin Suomeen, mutta nyt yritän auttaa Stanleytä niin paljon kuin pystyn. Se ei puhdista omaa tuntoani täysin, mutta se on ainakin alku. On vain oltava varovainen, miten auttamisen tekee. Rahan antaminen ei ole oikea tapa. Ja olemme pulassa, jos kaikki Stanleyn naapurit tulevat käsi ojossa luoksemme. Auttaminen ei ole helppoa.
Naiset tulivat Noelin kanssa takaisin ja kertoivat, että KCN oli ottanut kantaa lupa-ongelmiimme. Olivat myös pahoillaan, että olimme käyneet omin päin virastossa, koska tilanteeseen olisi voitu ehkä vaikuttaa, jos koulun henkilökuntaa olisi ollut mukana. No, jos koululta ei saada ketään kiinni ajoissa niin minkäs me sille voimme vaikka ehkä olimmekin hätäisiä. Mutta mielestäni se on ymmärrettävää. He kuitenkin lupasivat, että yrittävät tehdä asialle jotain, jos vaikka saisimme sakon takaisin. Se jää nähtäväksi ja olisi vain plussaa, vaikka oikeasti en siihen usko. Mukava kuitenkin kuulla, että ottavat kantaa.
Anna lähti Tysonin kanssa ulos ja me jäimme viettämään rauhallista koti-iltaa. Tunnelma oli selvästi helpottunut myös Helin osalta, kun vaikutti siltä, ettemme joudu vankilaan. Ehkä vankila oli liioittelua alusta asti, mutta en voi kieltää, etteikö asia olisi kuitenkin ollut hyvin painostava. Virkailijoiden kanssa asiointi oli jonkinlaista selviytymistä. Typerältä tuntuvassa asiassa piti yrittää käyttäytyä asiallisesti ja kiivastumatta tai muuten virkailija käyttäisi valtaansa ja olisimme ongelmissa. Se oli raastavaa. Mutta nyt se oli taputeltu ja lomakin siintäisi vielä edessä. Saimme vahvistuksen Ilalalta, meille olisi varattu yksi legendaarisen höyrylaivan kahdeksasta hytistä ja vaikka laiva lähtee vasta klo 01 yöllä, voisimme mennä laivalle jo illalla, koska se saapuu kuitenkin lastattavaksi jo iltapäivästä. Nyt voisimme käydä ostamassa bussiliput Lilongwesta Mzuzuun ja matkamme olisi toteuttamista vaille valmis. Olin niin väsynyt edellisen huonosti nukutun yön jäljiltä ja myös päivän rankoista tapahtumista, etten edes muista minkälaiseen seikkailuun lähdin, kun silmäni suljin. Muistan vain levollisesti ajatelleeni, että asioilla on tapana järjestyä. Sellaista se vain on.
