En tiedä johtuuko se vaakaihmisenä horoskoopistani vai siitä, että asia vain on niin, ja satun huomaamaan sen, mutta havainnoin monia maailman asioita ja tapahtumia tasapainoilun kautta. Toisaalla on kuivaa, toisaalla sataa. Toisaalla kuumaa, toisaalla kylmää. Joku on suuri suustaan mutta ei osaa kuunnella. Toinen tienaa, toinen menettää. Toinen tekee maalin, toinen epäonnistuu torjunnassa. On ulokkeita ja on koloja. Luonnossa kaikki pyrkii tasoittumaan, mutta epätasapaino jää silti ajoittain pitkäksi aikaa vallitsevaksi ja silloin jonkun asian puute korvautuu jollain toisella. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Asioilla on kuitenkin tapana hakeutua tasapainoon. Ja tämä pitkä filosofinen alustus tarvittiin pohjustukseksi sille lyhyelle toteamukselle, että eilinen rento hakuna matata -päivä teki yöstä vastaavasti kaikkea muuta kuin rennon. Minkä päivällä voitin, sen yöllä hävisin. Houkuttelin unta kyllä tehokkaasti tanssiessani nuotion äärellä puoliunissani, mutta itse uni ei koskaan saanut minua täydellisesti valtaansa kuten tavallisesti. Nukuin todella huonosti.
Aamu sujui kuitenkin täysin rutiinien mukaan. Kännykkä soi varttia yli kuusi aivan turhaan, sillä minusta tuntui, että olin ollut hereillä jo tunteja. Pojat jäivät ärsyttävän sikeäunisesti lötköttämään ärsyttävän rennon näköisiin lököilyasentoihin. En voinut kuin hymähtää ja painua silmät ristissä hyttysverkon alta laittamaan aamiaista. Heli oli jo ominut kylpyhuoneen peilin ja aikansa puuhasteltuaan hän selvisi ilman nutturaongelmaa syömään aamiaista kanssani. Se oli minulle helpotus, koska nutturaongelmat ovat äärimmäisen vaikeita ja rasittavia, ja väsyneenä en olisi siitä selvinnyt nyt mitenkään. En ole koskaan havainnut nutturassa pienintäkään virhettä, mutta jotenkin Heli näkee sen nutturan olevan esimerkiksi vinossa. Yritä siinä sitten olla rehellinen ja sanoa, että minusta se näyttää kyllä ihan hyvältä, kun ei se kuulemma näytä. Valehtelukaan ei auta, koska jos puijaan, että se tosiaan taitaa olla vinossa, niin sekin on kuulemma väärä vastaus. Sama pätee tietysti vaatteisiin kotona, mutta onneksi täällä ei ole niin paljon valinnan varaa vaatteissa kuumuuden vuoksi, joten minun tarvitsee selvitä vain nutturan arvostelusta. Tänään sitä ongelmaa ei ollut, viimeisen harjoittelupäivän kunniaksi nuttura näytti yhtä nätiltä kuin aina ennenkin.
Heli ja Anna hävisivät jälleen kerran pellon taakse. Tosin ensimmäistä kertaa tällä viikolla, koska lakko ja viisumiongelmat olivat muuttaneet suunnitelmia. Minä jäin riippukeinuun ja unohdin ihan suosiolla pyykkäyksen tältä päivältä. Kirjoittelin päiväkirjaa ja odottelin, milloin joudun puuttumaan poikien tappeluihin, mutta jostain syystä he leikkivät mahtavan hienosti keskenään koko aamupäivän. Olisin voinut nukkua hyvät voimaunet, mutta eihän se uni tullut silmään, kun alitajunta päivysti poikia. Jotenkin se päivä kului ja mitä pidemmälle mentiin, sitä pirteämmäksi elo muuttui. Ehkä sekin auttoi, että illaksi oli sovittu hieman vaihtelua. Apinapuistossa eli Cafe Fusionissa oli tänään live-musiikki-ilta. Joku bändi tulee sinne soittamaan, joten ajattelimme juhlistaa Helin harjoittelun päätökseen saattamista siellä. Mukaan tulisi Anna ja Tyson sekä myös molemmat Evet. Pikku Even seuraksi oli saapunut toinen Eve niin ikään savonmualta, joka oli puolestaan sitten pitkä Eve, poikien kuvauksia lainaten. Molemmat Evet olivat siis parikymppisiä sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka olivat rohkeasti lähteneet näihin karuihin oloihin ja vähän katsomaan mualimmaa. Evet asuivat koulun campuksella eli samassa korttelissa meidän kanssamme, mutta opiskelijoiden soluasunnoissa. Siellä mistä Anna halusi palavasti pois torakoiden ja juhlivien parikymppisten mekkaloista. Evet tunnistivat kuvauksen, mutta nuorempana ollaan sopeutuvaisempia joihinkin asioihin. Heidän lisäksi iltaa tulisi viettämään ruotsalainen vaihto-oppilas Iman. Olisi mielenkiintoista kuulla heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan Malawin suhteen. Ikä- ja kokemuserot ovat valtavia, ja koko terveydenhuoltoala on heille uutta, mutta nuorilla on usein hienoja oivalluksia, koska he katsovat asioita ilman ennakkoasenteita ja tottumuksia.
Päivä sujahti pitkälle iltapäivään, Heli oli tullut jo töistä ja olimme matkalla apinapuistoon. Kello oli liki puoli viisi, jolloin tavallisesti ollaan palaamassa pimeän edeltä kotiin. Pimeä alkaisi hiipimään kuuden korvilla ja seitsemään mennessä olisi jo pilkkopimeä. Bändi alkaisi soittamaan vasta puoli kuusi, joten tulisimme ensimmäistä kertaa täysin pimeällä kotiin. Se aavistuksen hermostutti minua, koska yleisesti ottaen koko Afrikan mantereella pimeä on vaarallista aikaa, niin kaupungilla kuin metsässäkin. Päivällä ei ole ongelmia turvallisuuden kanssa, koska ihmiset puuttuvat tilanteisiin, rosvoja ja rettelöitsijöitä ei kerta kaikkiaan sallita. Yhteiskunta pitää huolen, että rosvot saavat todella kuulla kunniansa eikä epäkohtiin puuttujien tarvitse pelätä oman oikeusturvansa puolesta vaikka rosvo vähän kokeekin kipua ja särkyä. Siltä osin itse kannatan täysin täkäläistä oikeusjärjestelmää. Mutta yöllä osat vaihtuvat. Yhteiskunta nukkuu ja katujen kasvatit ja rikolliset saavat vallan, ja siitä on leikki ja järki kaukana.
Maaseudulla sen sijaan ei ehkä ole rikollisia, mutta siellä täytyy varoa eläimiä. Ei nyt ehkä leijonia nykyään, koska suuret kissapedot ovat käytännössä kaikki suurissa kansallispuistoissa aitauksien sisällä, mutta esimerkiksi virtahevot, puhvelit ja myös villikoirat saattavat aiheuttaa ongelmia, käärmeistä ja muista myrkyllisistä otuksista puhumattakaan, joskin Malawi ei ole myrkyllisten eläinten suhteen pahimpia paikkoja. Myöskään Lilongwessa ei ehkä tarvitse eläimiä pelätä, mutta rikollisuutta kyllä esiintyy eikä pimeällä suositella tiettyjä kaupunginosia lainkaan liikuttavaksi. Meidän kotiinpaluureitti pitäisi olla turvallinen, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Siksi pakkasin repun reunaan tukevan puupampun, jonka olin aikaisemmin veistellyt pojille. Voi olla, että se oli vähän liioittelua, mutta se toi minulle turvaa. Metsästäjä tuntee olonsa alastomaksi ilman asetta. En tehnyt pampusta mitään numeroa kuitenkaan ja ainoastaan Noel ihmetteli, miksi kannan keppejä repussa. Vastasin, että se on hyvää polttopuuta, jos pitää tehdä nuotio. Se oli myös totta!
Olimme pian apinapuistossa ja kaikki yhes koos. Minä, pojat, Heli, Anna, Tyson, Evet ja Iman. Söimme, juttelimme ja odottelimme bändiä, mutta sitten selvisi, ettei mitään bändiä olekaan. Tilalle oli palkattu jonkinlainen DJ, joka oli ehkä pieni pettymys, mutta eihän se meidän seurusteluamme estänyt ja hän soitti ihan hyvää musiikkiakin. Evet kertoivat rajuista kokemuksistaan heidän työharjoittelustaan, joka siis tapahtuu koulun viereisessä keskussairaalassa. Kohtalot ovat kovia puutteellisten resurssien ja lääkkeiden vuoksi, samoin kun Helin ja Annan harjoitteluissa, mutta potilaat ovat isompia. Täytyy nostaa nuorille naisille hattua, että ovat uskaltaneet tarttua härkää sarvista ja lähteä katsomaan ”terveydenhuoltoa” täysin erilaiseen ja alkukantaiseen kulttuuriin. Siinä oppii nopeasti arvostamaan sitä, mitä meillä Suomessa pidetään itsestäänselvyytenä. Mutta kehotin myös huolehtimaan itsestään ja puhumaan asioista meidän ja toistensa kanssa. Rajut tapahtumat, jopa kuolemat ovat asioita, jotka täytyy käsitellä jotenkin jo täällä, niitä ei saa jättää mielen syövereihin käsittelemättä. Ja fiksuina tulevina terveydenhuollon ammattilaisina he olivatkin jo kokeneet suurta hyötyä ja vertaistukea toisistaan.
Evet olivat harjoittelujensa alussa ja heillä olisi vielä pari kuukautta edessä. He olivat enemmänkin innoissaan ja uutuuden viehätys vielä sokaisi heitä. Heidän ystävänsä, ruotsalainen Iman oli sen sijaan lähdössä kotiin jo ensi viikolla. Somalitaustainen, mutta Ruotsissa syntynyt reipas nainen oli jo aivan valmis kotiin. Me pystyimme Helin kanssa samaistumaan häneen. Hänen laillaan mekin kaipasimme ruisleipää ja kermajuustoa. Mekin aloimme olla jo valmiita kotiinpaluuseen, sillä kaksi kuukautta on hurja aika niissä oloissa, missä nyt olimme. Mutta meillä olisi vielä kuukausi, ja tokihan meidän tuleva lomamatka piristi meitä. Ilman sitä tulisi kyllä itku. Anna oli myös tympääntynyt Malawin viranomaisiin viisumiongelmien vuoksi ja myös koulun byrokratia ärsytti, mutta hänen koti-ikävänsä oli erilainen. Hän toki kaipasi suomalaisia asioita mutta hänen vieressään istuva Tyson teki ikävästä ehkä hieman helpommin kestettävän, ja toisaalta, hänhän oli jo tulossa takaisinkin Malawiin vaikka ei ollut edes päättänyt ensimmäistä reissuaan. Eihän silloin voi kovin ikävä olla kotiin. Vastarakastuneet ovat vähän outoja eikä heidän mielipiteensä ole kovin luotettavia.
Ilta oli ollut mukava, vaikka bändi olikin peruttu. Poikien takia emme voineet olla yötä myöten emmekä olisi kyllä jaksaneetkaan. Päätimme kaikki lähteä kotiin joskus kahdeksan aikaan, jolloin oli jo täysin pilkkopimeää. Täysikuu valaisi tienoota ja harvat autot, jotka ajoivat ohitse, loivat myös valoa maisemaan, ja kotiin olisi voinut kävellä ilman taskulamppuja, mutta pojat halusivat ne käyttöön kuitenkin. Emme päässeet juurikaan Wild Life Centerin portista pidemmälle, kun peräpäässä kulkeva Noel kysyi aavistuksen oudolla äänensävyllä, että mikä tuo on? Katsoin Noelin suuntaan ja näin hänen valokeilassaan liki parimetrisen mustan käärmeen luikertelevan Noelia päin. En kerinnyt muuta kuin huutaa, että ”ÄKKIÄ NOEL TÄNNE” ja luojan kiitos, Noel totteli. Noel antoi lampun minulle ja kun katsoimme uudestaan käärmeen suuntaan, vain häntä vilahti, kun käärme hävisi sinne mistä oli tullutkin. Ei ole mitään käsitystä, mikä käärme se oli mutta tähtien asennot olivat nyt suotuisia meille varsinkin, jos se oli myrkyllinen. Se saattoi olla valon perässä tai sitten ei. Noel olisi saattanut katsoa valolla jonnekin muualle eikä olisi huomannut käärmettä. Minä satuin katsomaan Noeliin heti ensimmäisestä Noelin tokaisusta, ja Noel reagoi heti ensimmäiseen käskyyni. Yleensä reagoin vasta ehkä neljänteen isi-huutoon eikä Noelkaan minua yleensä ensimmäisellä kerralla edes kuule. Eli kaikki meni tällä kertaa nin sanotusti nappiin ja vähän enemmänkin. Joka tapauksessa olimme lievästi sanottuna helpottuneita, ja koko loppumatkan katsoimme tietä tiukemmin kuin koskaan. Gekkoja isompia otuksia ei kuitenkaan valokeilaan osunut, onneksi.
Kotona pojat menivät suihkuun hieman myöhemmin kuin tavallisesti. Se edesauttoi sitä, että pojat nukahtivat nopeasti ja jok’ikinen kerta, kun minun ei tarvitse lukea Miinaa ja Manua loppuun asti, on kuin voittaisin lotossa. En ehkä päävoittoa mutta neljä tai viisi oikein, ja se tapahtuu niin harvoin sekin, että aina se vähän lämmittää mieltä.
Siirryin vielä kuistille ja pelasimme kolmistaan korttia Helin ja Annan kanssa. Tyson oli jäänyt kotimatkalla kampukselleen opiskelemaan. Siinä bullet holes -korttipelin aikana tiivistimme vielä tuntojamme illan ja koko yhteiselomme ajalta. En tuntenut Annaa ennen Malawin reissua ja Helikin tunsi hänet vain vuoden ajalta, joten kyllähän yhteen muuttaminen tuntui aavistuksen oudolta, vaikka nyt olemmekin poikkeuksellisessa tilanteessa. Me olemme Helin ja poikien kanssa kuitenkin perhe ja meillä on omat rutiinit ja rituaalit, eikä kaivata mitään isoja muuttujia tai häiriöitä. Nyt on kulunut melkein kaksi kuukautta ja Annasta on tullut osa meidän arkeamme. Hän kuuluu taloon ihan siinä missä pöytä ja tuolikin. Eipä siinä talossa sitten juuri muita huonekaluja ollutkaan. Emmekä osanneet muuta kaivatakaan. Orastavasta koti-ikävästä huolimatta meillä oli asiat ihan hyvin.
Päiväni oli alkanut silmät ristissä, mutta olin piristynyt tunti tunnilta. Iltaa kohti ehkä hieman salailtu ponnistelu teki tehtävänsä ja menin kyllä ihan mielelläni nukkumaan. Olin varma, että tänä yönä nukun hyvin. Paitsi, että silloin muistin mitä olin juuri ulkona nähnyt. Täysikuu!
Olisiko huono uneni viime yönä johtunut siitä? En ole taikauskoinen, mutta täyden kuun ja kuun asentoja ylipäänsä ei kannata aliarvioida. Uskon, että kuu vaikuttaa enemmän painovoimansa vuoksi kuin minkään taikoihin liittyvien uskomuksien vuoksi, mutta sillä ei ole oikeastaan väliä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen törmännyt täyden kuun aikana tapahtuviin outoihin juttuihin. Viime yönä en saanut unta, ja se on minulle outoa. Uskon vahvasti nyt, että se johtuu kuusta… Koska jostain sen täytyy johtua… Mutta en halunnut tulla kuuhulluksi, ainakaan enempää, joten suljin silmäni miettien samalla minne joutuisin tällä kertaa. Hetken olin täydellisessä pimeydessä. Sitten eteeni syttyi valokeila, jossa sihahteli musta käärme. Sain taltutettua sen puisella pampullani ennen kuin se kerkesi upottamaan pitkät etuhampaansa reiteeni. Ei aikaakaan, kun toinen musta käärme sihahti toisesta suunnasta, mutta senkin huitaisin pampulla pois näkyvistä. Kovin montaa käärmettä en kerennyt huitaista, kun lamppu sammui. Oli aika levätä.
