Ahh, miten hyvältä tuntuu herätä ilman, että mikään herättää. Avaan silmät ja huomaan huoneen olevan täysin auringon valaisema, vaikka ikkunoissa jonkinlaiset kankaat näyttelevätkin verhoa ja yrittävät turhaan estellä rakkaan tähtemme elämää ylläpitävää voimaa. Niila pukee sängyn päädyssä hätäisesti ja kiireellä shortseja jalkaan samanlaisella tyylillä kuin nuori ja innokas palomies, joka on innoissaan lähdössä hälytykseen. Nuori palomies ei ole vielä oppinut, että kun pukisi vähän rauhallisemmin, niin saisi kummankin jalan omaan lahkeeseen eikä tarvitsisi hyppiä pussihyppelyä. Niilan hätäisyydestä on helppo päätellä, että Noel on jo ulkona. Pukeuduttuaan Niila singahtaa ovesta ulos, ja jos hän olisi ollut neljä kertaa suurempi, hän olisi vienyt karmit mukanaan, mutta nyt hänestä tuli mieleen maantiekiitäjä. Tööt tööt!
Heli oli jo keittänyt vettä ja hyväksi havaittu pikakahvijauhe liukeni kupeissamme tehokkaasti. Vahvojen kahvien suurkuluttajina toteamme melkein joka aamu, että ei näihin pikakahveihin kyllä pystyisi tottumaan. Sehän ei pidä paikkaansa, sillä olemme jo pari kuukautta niitä juoneet. Tavallinen aamukahvimme täällä vastaa suurin piirtein laihaa oikeaa kahvia, joka on kerran jäähtynyt ja sitten se on lämmitetty mikrossa. Sellainen minulle tulee joka kulauksella mieleen, joten kovin mieltä ylentävää ei kahvi täällä ole. Olisimme tietenkin voineet ostaa pannun ja ihan tuoreita papujakin, ja tehdä kahvin juonnista taidetta, mutta olemme tyytyneet tilanteeseen, joten mitäs hittoa minä tässä oikein ruikutan?!
Meillä oli vapaapäivä, ja eilinen oli saanut meidät nukkumaan hyvin ja pitkään, joten aamiainen oli tänään vasta kahdeksan tienoilla. Mutta olimme silti valmiina kaupungille ennen kuin Anna edes heräsi, joten jätimme hänet nukkumaan. Mutta koska emme viitsineet herättää häntä, meillä oli pieni afrikkalainen käytännön ongelma edessä. Taloon on kolme ovea, mutta niiden kaikkien lukitus on erilainen eikä kaikkiin lukkoihin ole edes avainta. Sitten on vielä kalteriovet, jotka myös vaativat lukot. Saamme talon lukittua vain ulkopuolelta isolla munalukolla, mutta sitten Anna ei pääse ulos edes hätätapauksessa. Päätimme jättää oven auki, mutta kerroin Stanleylle vartijakopilla, että ovet ovat auki ja talo vaatii siltä osin tarkkailua. Mitään ongelmaa tuskin olisi, vaikka en olisi Stanleylle asiasta sanonutkaan, mutta Stanley lupasi huolehtia asiasta, joten me voimme lähteä rennommin matkaan.
Meillä oli keskustassa kaksi tehtävää. Bussilippujen vaihto ja Niilalle piti ostaa samanlainen rannekoru kuin olimme ostaneet Noelille. Tietty, miten saatoimme kuvitella, että pikkuveljelle kävisi joku muu kuin mikä isolla veljellä oli.
Olimme puntaroineet siirtymistämme Lilongwesta Mzuzuun tarkemmin. Sososon bussit lähtevät kahdesti päivässä, kello 7 ja kello 12. Meillä oli liput päivämäärälle 8.11. ja kello 12. Se tarkoittaisi pahimmillaan sitä, että olemme perillä vasta kuuden-seitsemän aikaan ja meidän olisi etsittävä taksia pimeässä. Emme olleet ajatelleet sitä ennen eilistä, kun kävelimme pimeässä kotiin. Pimeys ei kuulostanut houkuttelevalta täysin uudessa kaupungissa, joten päätimme kysyä voimmeko vaihtaa liput aikaisempaan seitsemän lähtöön.
Ajatus lippujen vaihdosta ärsytti minua. En mennyt mielelläni koko sille alkoholistiasuntolan kujalle, mutta ei minua kiinnostanut myöskään vääntää englanniksi tällaisia asioita, mitkä saattavat helposti aiheuttaa vain väärinkäsityksiä. Asiat pitäisi pitää todella yksinkertaisina ja minusta tuntui, että lippujen vaihtaminen aikaisempaan lähtöön voi osoittautua hankalammaksi kuin miltä kuulostaa. Vetoan edelleen siihen, että pullojen palautus ei ole kertaakaan onnistunut sujuvasti, ja myös visa-kortilla maksaessa saattaa joutua aivan käsittämättömän uskomattomiin ja noloihin tilanteisiin ja seikkailuihin. Ja minusta ne kuuluvat aika yksinkertaisiin toimenpiteisiin. Entäs sitten tällainen lippujen vaihto…
Sososon toimisto oli ennallaan ja auki. Toisella kerralla koko paikka oli paljon ystävällisemmän oloinen vaikka ei siitä vieläkään viihtyisää saanut. Pääsin suoraan asioimaan ja vaikka virkailija oli eri henkilö tällä kerralla, asioiminen sujui jälleen hienosti. Virkailija käänsi ruutuvihosta oikeaa päivää vastaavan sivun ja kumitti lyijykynällä kirjoitetut nimemme istuinpaikoilta pois, ja siirsi meidät aikaisemmalle lähdölle. Ruutupaperikirjanpito on tietojärjestelmä siinä missä muutkin, ja se ei kaadu, vaikka tulisi sähkökatko. Kun sen pitää kuivana ja siistinä, niin se on melkein pettämätön. Alan kuulostaa mielensä pahoittajalta, mutta ruutupaperivihko on mahtava ja nykyään aliarvostettu keksintö. Huomasin tuosta mahtavasta kirjanpidosta, että lähdössämme oli selvästi jo enemmän nimiä, joten mielessäni kävi ostaa myös Niilalle oma lippu, mutta jätin asian sikseen kuitenkin. Istutaan sitten nelistään kolmella penkillä, se ei olisi vielä ongelma. Parin vuoden kuluttua tilanne olisi toinen.
Onnistuneen lippujen vaihdon jälkeen suuntasimme käsityöläiskojuille, josta olimme jo ostaneet tuliaisia ja tehneet ihan tilauksenkin. Olimme saaneet mittatilauskrokotiilit sovittuun hintaan ajoissa ja olimme olleet tyytyväisiä. Ilmeisesti niiden tekijäkin oli tyytyväinen, koska hän hyökkäsi kimppuumme kuin vanha ystävä. Hän haisi vielä enemmän pontikalle kuin edellisellä kerralla ja innoissaan kätteli meitä ja antoi muiden kojujen myyjille selvän merkin, että me olisimme hänen riistaansa. Väkinäisen small talkin jälkeen viinanhuuruinen krokotiilintekijä antoi meille puuhelmet vielä hyväntahdon eleenä. Niitä oli vaikea ottaa vastaan, koska se jättää meidät pieneen kiitollisuuden velkaan, mutta hän suorastaan laittoi ne taskuuni, joten annoin olla. Pirullinen taktiikka. Ja toisaalta todella huvittavaa. Tämä on heille todellista työtä ja selviytymistä, ja meille todellista nappikauppaa. Mutta toisaalta se on selviytymistä myös meille. Suorastaan vihaan liian tunkeilevia kaupustelijoita ja tämän kauppakujan myyjät ovat nyt muuttuneet rohkeiksi, kun ovat nähneet meidän ostavan kaikenlaista. Ensimmäisillä kerroilla he vain katselivat meitä mutta nyt he tulevat iholle. Se on ymmärrettävää mutta en jaksa toistaa nou thänk jyytä yhä uudestaan ja uudestaan. Olen sanonut jo useampaan kertaan Helille, että enää ei tulla tänne mutta aina meiltä sitten joku kippo puuttuu. Nyt puuttui se Niilan rannekoru.
Oli minulla toinenkin ajatus, jonka ajattelin kojuilla selvittää. En ole viemässä Suomeen juurikaan tuliaisia lähisukulaisia lukuun ottamatta, mutta lapsuudenystäviäni en halunnut unohtaa. Olin nähnyt puisia avaimenperiä, joissa toisella puolella oli kaiverrettu joku Afrikan eläimistä ja toiselle puolelle voi kaivertaa nimen. Avaimenperä on lahjana vaatimaton, mutta se on myös mainettaan huomattavasti merkityksellisempi. Avain avaa lukon, mutta avaimenperä johtaa lukolle tai avaimen käyttäjälle. Ilman avaimenperää avain on hukassa. Avaimenperä lempinimillämme on pieni tuliainen, mutta niin suurella merkityksellä, että sen ymmärtävät vain ne, ketkä sen saavat. Eikä muiden tarvitsekaan ymmärtää.
Avaimenperiä oli joka toisessa kojussa, mutta eräässä kojussa ne olivat tehty hienosta punaisesta puusta, mitä en ollut nähnyt muualla. Halusin kysyä siitä kojusta, olisiko mahdollista saada kuusi tietynlaisesti kaiverreltua avaimenperää juuri tuollaiseen punaiseen puuhun tehtynä. Kojun myyjä esittäytyi nimellä Chicken Legs ja kertoi toiveikkaasti, että ne olisivat huomenna valmiit. Jos miehen nimi on Chicken Legs, niin oikeasti en tiedä mitä sellaisesta voi ajatella, mutta luotin häneen täysin. Sovimme hinnasta, mutta en halunnut antaa toimeksiantoa vielä, mutta lupasin hänelle, että palaan vielä asiaan. Chicken Legs, jos kuka, olisi oikea mies tekemään tärkeät tuliaiseni. Eli jälleen kerran joudumme tänne vielä palaamaan, mutta pitäisimme nyt selvän hengähdystauon.
Minulla oli selvä suunnitelma kotipihalle päästyämme. Siihen liittyisi riippukeinu ja päiväkirja. Päiväkahvien jälkeen olisi mahtavaa kaatua puiden varjostamaan taivaaseeni ja miettiä syntyjä syviä. Ilmakin oli jälleen mukavan kuuma, jolla tarkoitan sellaista kuivaa lämpöä. Muutama edeltävä päivä on ollut kovin painostava, jolloin iho hikoilee varjossakin, mutta nyt on täydellinen sää. Aurinko siniseltä taivaalta, kuuma muttei painostava, jolloin varjossa voi istua hikoilematta, ja pieni ajoittainen tuulenvire hellii välillä kasvoja.
Jottei aivan laiskistuisi, oli muutaman tunnin siestan jälkeen käytävä hieman myös jumppaamassa. Ei mitään repimistä vaan pientä muistutusta useimmille lihasryhmille, että ne todellakin ovat siellä vielä. Stanley jumppaili myös kanssani ja ihmetteli edelleen, miten voin tehdä vatsalihaksia niin helpon näköisesti. Olin tietysti aavistuksen ylpeä, että se näytti helpolta, koska ei se ollut. Mutta Stanleyyn verrattuna olin vatsalihasten suhteen kyllä ihan eri sarjassa. Uskomatonta, miten hänen keskivartalonsa voi olla niin heikossa kunnossa, ettei hän saa viittä puhdasta vatsalihasliikettä tehtyä vaikka hauiksilla hän voisi kauhoa kuuhun. Ilmeisesti hän ei ole koko 26-28 vuotisen elämänsä aikana tehnyt muita harjoitteita kuin hauiskääntöjä, muuta syytä en keksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että hänen suoritteissaan näkyy kyllä selvää edistymistä. Hän on sisäistänyt antamiani oppeja, juotavien jogurttien ohella, ja todella toivon, että hän hyötyy niistä jatkossa vielä enemmän.
Perjantain viimeiset pari valoista tuntia käytettiin kävelylenkkiin lähialueella. Olen aikaisemmin kertonut, että talomme sijaitsee muurien sisällä. Muurit kattavat laajan kolmion muotoisen alueen, jonka yhdessä kärjessä on tämä meidän talomme sekä kolme naapuritaloa, toisessa sakarassa Livingstone-klinikka ja kolmannessa Kamuzu College of Nursing -koulukompleksin lukuisat rakennukset. Siihen väliin jää valtavasti peltoa ja kuivaa joutomaata. Olimme jo puolentoista kuukauden aikana kääntäneet muutaman kiven ja kannonkin, mutta emme olleet käyneet tällä joutomaalla saati käyneet katsomassa Livingstone-klinikkaa tarkemmin, emmekä tienneet mitä sen takana oli. Klinikka osoittautui pieneksi rakennukseksi ja päättelimme sen yksityiseksi lääkäriasemaksi. Emme tutustuneet siihen sen tarkemmin vaan kävelimme siitä ohi nähdäksemme mitä sen takana on, mutta siellä oli vaan jonkun verran joutomaata ja sitten olikin taas muuri vastassa. Siinä kävellessämme jonkinlaista polkua pitkin jouduimme yhtäkkiä säpsähtämään ihan tosissaan. Kivenheiton päässä lähti kaksi koiraa juoksemaan ja onneksi poispäin meistä. Olisimme olleet kyllä ihan lampaita, jos ne olisivat tulleet meitä kohti. Ne olivat kaiketi villikoiria, joita alueella asuu ja oliko ne sitten vain lepäilemässä vai oliko niillä jonkinlainen pesä siinä kenties. Ei huvittanut tarkemmin selvittää vaan käännyimme kannoillamme ja palasimme sinne mistä tulimmekin.
Olemme muutaman kerran istuneet kuistilla ja huomanneet sellaisen vanhan kultaisen noutajan näköisen piskin jolkottelevan roskakuopallemme. Aikansa siellä tongittua se jolkottelee yhtä hitaasti pois, mutta pysähtyy ennen kuin kääntyy pellon suuntaan. Se tuijottaa hetken moittivan näköisesti, kun ei ollut löytänyt kuopalta mitään. Ja vaikka yritämme kertoa, että Stanley ja puutarhuri ovat kerenneet jo hakea kaiken syötäväksi kelpaavan, niin piski vain hymähtää ja katoaa pellon uumeniin. Voi myös olla, että se ihmettelee, miksi emme tee sille mitään, sillä paikalliset eivät anna koirille armoa lainkaan vaan ne saavat kivistä ja kepeistä, jos ne vain pääsevät lähelle. Mutta tuo koira ei ole ainoa, jonka olemme talomme liepeillä nähneet. Yhtenä päivänä ollessamme pihalla huomasimme pellon toisella puolella, reilun sadan metrin päässä lauman koiria. Niitä oli varmasti liki kymmenen ja kaikki yhtä kulkukoiran näköisiä ja niin keltaisen harmaita, että ne juuri ja juuri erottautui heinikosta. Aikansa siellä haisteltuaan ja pyörittyään ne hävisivät jonnekin ilman, että noteerasivat meitä pihalla lainkaan. Tänään taisimme oppia, mihin ne menivät… Siellä pellon laidalla ollessaan silloin yhtenä päivänä, ne olivat täsmälleen sillä reitillä, jonka pojat olivat tutkimusmatkallaan muutaman kerran kiertänyt kahdestaan pari viikkoa sitten. Tutkimusmatkat oli kielletty sen jälkeen, kun pihalla oli havaittu käärme, mutta tuon lauman nähtyäni käärmeet olisivat olleet pieni ongelma. En edes halua ajatella asiaa pidemmälle, olin vain tyytyväinen, että poikien tutkimusretket olivat onnistuneita.
Päivän päätteeksi pistimme Ocean Elevenin pyörimään. Hieno elokuva pitkästä aikaa, vaikka eivät pojat oikein ymmärtäneet sen päälle, vaan nukahtivat nopeasti. Sillä miten ne nukahtavat, ei ole minulle mitään väliä. Pääasia, että nukahtavat. Ja minä sain nauttia elokuvan rauhassa loppuun asti. Heli nosti tietokoneen pois sängystä samalla kun itse kömpi hyttysverkkojen alta vessareissulle. Vessaan syttyi valo ja vaikka tuuletin humisi hiljalleen makuuhuoneessa peittäen suurimman osan ulkoa kantautuvista äänistä, kuulin silti kukon aloittavan kiekumisensa. Hymyilin silmät kiinni ja ajattelin, että voi kukkoraukkaa. Helin laittoman pieni rakko vie kukon hermoromahduksen partaalle, kun se luulee, että aurinko nousee 4 kertaa yön aikana, vaikka kyse on oikeasti vain vessan valosta. Toivottavasti kukko nukahtaa yhtä nopeasti kuin minä, sillä olin jo metsästämässä mammutteja keihäällä, kun Heli sammutti auringon.
