Lauantaiaamu kerkesi yhtä pitkälle kuin eilinenkin ennen kuin noustiin ylös. Jopa pojat nukkuivat pitkälle auringonnousun valoisammalle puolelle. Kello ei silti tainnut lyödä edes seitsemää, kun noustiin ylös. Kellosta ei ollut kyllä oikeaa hajua, sillä se on menettänyt täällä merkitystään, samoin kuin telkkari. Niitä ei oikeastaan tarvita, ainakaan vapaapäivinä. Päivän rytmi noudattaa tehokkaasti aurinkoa. Kun aurinko nousee, me heräämme. Kun se laskee, me menemme nukkumaan. Elämä on yksinkertaisimmillaan aika simppeliä.
Aamiainen nautittiin rauhassa sisällä, jonka jälkeen siirryttiin ulos ihmettelemään päivän suunnitelmaa. Kuukauden viimeinen päivä oli lähestymässä. Edellisen kuukauden eli syyskuun viimeisenä päivänä oli pankkiautomaateilla karmeat jonot ja useat automaatit olivat muutamia päiviä tyhjillään sen jälkeen. Samoin oli tämä meidän lähiautomaatti. Ilmeisesti Malawissa virallinen palkkapäivä on juuri kuun viimeinen ja kun ihmisillä ei ole pankkikortteja, niin kaikki nostavat käteistä. Meillä on kyllä kortit, mutta niillä maksaminen on useimmiten uskomattoman työlästä ja noloa, joten mekin pidämme mielellämme käteistä mukana. Siispä suunnitelmaamme kuului käydä tänään automaatilla hieman etukäteen, jotta välttäisimme jonot ja tyhjien automaattien ongelman.
Lähin automaatti sijaitsee koulun pääoven liepeillä tien varressa. Meillä on siihen viiden minuutin kävelymatka. Se on ehkä jotenkin jopa outo paikka yksinäiselle automaatille, mutta paljon siinä käy väkeä. Nytkin siinä oli muutaman ihmisen jono, vaikka oli lauantaiaamu, siis vartijan lisäksi. Jokaisella automaatilla pitää tietysti olla vartija. En tiedä, mitä aseeton vartija tekisi mutta siinä se aina istuu katselemassa, kun porukka jonottaa. Pääsimme kuitenkin pian nostopuuhiin ja päätimme nostaa molemmat täyslaidallisen eli 80 000 kwachaa, joka oli automaatin maksimi kertasumma. Se vastaa siis noin 100 euroa, joten pärjäisimme 200 eurolla taas ainakin viikon helposti. Se kuulostaa hintataso huomioiden aika suurelta summalta, mutta meillä oli tapana pitää varmuuden vuoksi pientä turvasummaa piilossa. Kortteihin ei voi luottaa. Malawin suurin seteli on 2 000 kwachaa, joten automaatti ruksuttaa 40 seteliä yhtä nostoa kohti. Ja siis 80 seteliä kahta nostoa kohti. Kun tavallisen jonottajan ruksutus kestää ehkä pisimmillään 5 setelin verran, niin voin kertoa, että minua ainakin hävetti suunnattomasti, kun ruksutus ei meinannut loppua lainkaan. Toivoin takana ihmettelevien jonottajien luulevan, että kone meni rikki. Sitten nopeasti karmean kokoinen setelinippu piiloon ja ripeä poistuminen automaatilta. Olen todella alkanut häpeämään omaa varallisuuttamme, vaikka eihän me Suomessa edes omisteta mitään. Se tuntuu oudolta.
Palasimme pihalle ja kun Annakin oli hereillä, niin mehän aloimme pelaamaan korttia. Siinä meni muutama tunti leppoisasti siivillä. Pojat juoksivat meidän korttipelimme aikana itsensä nälkäiseksi, joten Heli valmisti kevyen pasta-annoksen, joka upposi äänen suuntaan kuin kivi lampeen. Välillä ruoka maistuu, välillä ei. Mutta aina, kun pojat syövät reippaasti lautasen tyhjäksi, siitä tulee hyvä mieli. Tietysti sen takia, että kasvavat lapset tarvitsevat ravintoa, mutta myös sen takia, että ruoka ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Siitä saamme muistutuksen täällä päivittäin.
Heli, Noel ja Anna lähtivät jälleen kaupungin kangaskujille. He olivat viimeksi tehneet tilauksia t-paidoista ja joistakin koltuista. Me jäimme mielellämme Niilan kanssa riippukeinuun. Kovin syvälle Niilan mielikuvitusleikkeihin ei keritty, kun Stanley hivuttautui lähemmäksi ja lopulta tervehti minua tuttuun tyyliinsä, ”hi boss, how are you!”. Tervehdin takaisin ja olin huomaavinani lievää vaivaantuneisuutta, vaikka ei hänellä mitään tiettyä asiaa sitten ollutkaan. Ehkä hän oli vaivaantunut, kun oikeastaan ensimmäistä kertaa tuli luokseni eikä päinvastoin, ilman siis mitään selvää syytä. Hieman hän piristyi, kun kerroin, että meillä olisi taas säkillinen pulloja keittiössä. ”Seriously?” oli hänen vastauksensa kuten niin useasti, kun hänelle jotain kerron. Mietin sillä hetkellä myös sitä, että vaikka Stanley varmasti hämmästeli omaa tuuriaan, koska saa säkistä helposti pari tuhatta kwachaa itselleen, ajattelikohan hän yhtään sitä, että kaupasta ostettuna tuon säkin sisältö vastaa helposti yli 20 000 kwachaa. Ja, että me juomme aika paljon sellaisia juomia, johon hänellä ei ole koskaan ollut varaa. Saakeli, täällä ei pitäisi ajatella näitä asioita yhtään, olisi helpompi olla rutiköyhä kuten kaikki muut. En kuitenkaan uskonut, että Stanley ajatteli sellaisia. Hän oli vain tyytyväinen, että saa ylimääräisen 2 000 kwachaa eli melkein muutaman päivän vartijan liksan. Tuollainen summa voi olla täällä kiven takana, mutta toisaalta se voi pelastaa kuukauden.
Kyselin Stanleyltä enemmän hänen työstään, palkasta ja myös hänen asumisestaan. Hän tienaa 26 000 – 32 000 kwachaa kuukaudessa riippuen vapaapäivistä, joita sattuu noin kerran viikkoon. Kysyin myös, sairastaako hän koskaan ja saako silloin palkkaa? Kyllä hänellä joskus on kuulemma pää kipeä, mutta muutoin on pysynyt terveenä. Jos jää kotiin sairauden takia, niin ei saa myöskään palkkaa. Ongelma on enemmänkin lasten sairastelu, koska silloin pitää mennä lääkäriin ja ostaa lääkkeitä. Ja ne ovat kalliita. Vuokraan menee 10 000 kwachaa kuussa, tyttären kouluun noin 5 000 kwachaa kuussa ja lopuilla sitten voi ostaa ruokaa ja esimerkiksi vaatteita. Hänen vaimonsa tekee päivittäin jonkinlaisia kakkuja ja jos hän saa ne päivän aikana myytyä, hän tienaa sen päivän ruuan verran. Eli hyvänä kuukautena, jos ei ole ylimääräisiä menoja, voi jäädä muutama tonni säästöönkin. Säästöjä tarvitaan esimerkiksi lääkärikuluihin, puhelimiin tai muuhun tärkeisiin ja yllättäviin menoihin. Summat ovat mitättömiä euroissa eikä Stanleyllä ole varaa käydä tavallisissa ruokakaupoissa, missä me käymme. Hän ostaa kaiken kadulta ja naapureilta ja jos ei ole varaa ostaa ruokaa, hän antaa oman osuutensa lapsilleen ja syö itse pähkinöitä. Edes omien vanhempien luokse ei ole varaa mennä kuin harvoin vaikka he asuvat alle sadan kilometrin sisällä.
Olin kuullut Stanleyn arjesta aikaisemminkin, ja olen tainnut siitä kirjoittaakin, mutta minua alkoi kiinnostaa enemmän miten hän oikein asuu. Kerroin hänelle suoraan, että olisi suuri kunnia tulla käymään Stanleyn kotona, jos se vain mitenkään olisi mahdollista. Stanleyn silmät suurenivat jälleen, jos ne voivat suurentua, ja suusta pääsi jälleen ”seriously?” Stanley kertoi, että hän on iloinen ja kovin yllättynyt sellaisesta pyynnöstä. Hän on todella otettu siitä, että olen ollut hänelle ystävällinen ja antelias, ja antanut paljon hyviä neuvoja hänen harjoittelunsa tueksi. Hänen tavoitteensa on päästä armeijaan, jolloin hänen perheensä elintaso nousee huimasti, mutta sinne pääseminen vaatii tuurin lisäksi hyvää fyysistä kuntoa. Nyt hänellä on eväät hyvään fyysiseen kuntoon. Hän oli enemmän kuin otettu, että saisi meidät vieraakseen. Yleensä valkoihoiset ja myös koulutetut malawilaiset kohtelevat heitä, tavallista väestöä, kuin he olisivat ihmisenäkin erilaisia, alempia, huonompia, vähäpätöisempiä… Jossain mielessä he ovatkin erilaisia. He eivät syrji ketään. Heillä ei ole sitä mahdollisuutta.
Stanley asuu, mikäli hänen puheestaan oikein ymmärsin, noin 5 kilometrin päässä. Hän kulkee itse matkaa vanhalla lasten BMX-polkupyörällä, jonka molemmissa renkaissa näkyy enemmän paikkoja kuin alkuperäistä kumia. Hän alkoi heti huolehtimaan, miten me sinne pääsemme koska kävellen matka on liian pitkä. Stanley varmasti ajatteli tavallisen paikallisen tavoin, että varakkaat eivät kävele. Oikeasti en usko, että matka olisi ollut meille liian pitkä kävellä mutta parempi kuitenkin mennä tuktukilla täysin vieraalle alueelle. Kerroin hänelle, että hänen ei tarvitse huolehtia kyydistä. Hän kertoisi vain osoitteen ja me tulemme paikalle tuktukilla. En silloin osannut yhtään ajatella, minne olisimme menossa. En tajunnut, ettei heillä ole täsmällisiä osoitteita keskellä tiheään asuttuja tiili- ja savimajahökkeleitä. Ei siellä ole edes katuja, joissa tuktukit voisi ajella. Sovimme sitten, että Stanley tulee hakemaan meidät tuktukilla täältä kanalasta ja me huolehdimme kaikki kuljetuksiin liittyvät maksut. ”Seriously?”, kuulin jälleen kerran ja hymyilin takaisin.
Heliltä tuli viesti, että olivat saaneet asiansa kangaskaupoilla hoidettua ja he odottaisivat meitä terassilla. En edes enää yritä miettiä sen nimeä, mutta se sama ainoa terassi keskustassa, jossa oli kiva käydä oluella. Mitäpä meillä muutakaan Niilan kanssa, joten otimme tuktukin ja lähdimme kylille. Terassilla Heli kertoi, etteivät he vieläkään saaneet kaikkia kangasasioita hoidettua, koska vaatturin ompelukone oli rikki. Muutama paita ja mekko jäi vielä odottamaan, että neulakone korjataan. No, meillä on kuukausi aikaa. Voisi kuvitella, että se korjaantuu sinä aikana, se on kuitenkin jonkun tärkeä elinkeino, mutta varma asiasta ei tietenkään voi olla. Afrikassa kuukausi ei ole mitään, vaikka meille se on ikuisuus. Juotiin muutamat oluet ja virvokkeet ja pojat pyydysti heinäsirkkoja ja gekkoja. Kerroin Helille, että päästään käymään Stanleyn luona ensi torstaina. Siitä tulisi mielenkiintoinen reissu, ja olimme molemmat Helin kanssa innoissamme. Pääsisimme sisälle todelliseen Malawiin. Täytyy heti alkaa miettiä järkeviä ja hyödyllisiä tuliaisia ja lahjoja. Hyvin säilyvää ruokaa, lääkkeitä, perustarvikkeita kotiin kuten astianpesusieniä ja sen sellaisia. Jotain sellaista, mihin heillä ei välttämättä itsellä ole varaa kuin harvoin, lapsia unohtamatta. Harvoin tulee tuliaiset niin tarpeeseen kuin nyt, ja vaikka he iloitsevat muovipusseistakin, niin halusimme antaa jotain oikeasti järkevää.
Kotona ilta alkoi hämärtyä ja oli pesujen aika. En edelleenkään pysty olemaan ihmettelemättä poikien likaisuutta. Pölyn määrä on käsittämätön. Jos kaiken pesuveden olisi täällä suodattanut, niin sakasta olisi varmasti saanut ihan kivan kokoisen hiekkalaatikon aikaiseksi. Se on samalla sen merkki, että pojat puuhaavat ulkona niin kuin pikkupoikien kuuluukin. Telkkareita ja tabletteja ei ole kaivattu pätkän vertaa, ja sekös saa minut hyvälle mielelle. Tällaista elämäntapaa pitäisi saada Suomeenkin enemmän. Rehellistä, ehkä hieman alkukantaistakin ulkona liikkumista ja puuhastelua. Ja ilman, että jokaista kertaa metsässä pitäisi ikuistaa ja jakaa somekanavissa. Nauttisimme rehellisesti luonnosta ja liikkumisesta, ja sen tuomasta hyvästä olosta. Noelin jalkapohjan känsäkin on hävinnyt, kun juoksee päivät pitkät paljain jaloin ulkona. Mistä se kertoo? Kuinkahan moni pääkaupunkiseudun lapsi kulkee ulkona paljain jaloin nykyään, edes kerran kesässä? No Lilongwessa tietty suurin osa, mutta esimerkiksi Helsingissä. Liian harva, sanon minä.
Pojat nukahtivat nopeasti, Miinan ja Manun jälkeen tietysti, ja melkein nukahdimme mekin Helin kanssa. Mutta ei ihan. Ei keritty. Eikä kerennyt Noelkaan kauan nukkua. Niila teki unissaan jonkun käsittämättömän konttausliikkeen. En tiedä minne hän yritti mennä, mutta konttaus päätyi sängyn päätyyn, ja nenä edellä. Siitä alkoi karmea huuto, joka viimeistään herätti Noelinkin. Huudosta ei ollut niinkään haittaa, mutta nenästä syöksyvästä punaisesta veriputouksesta oli sitäkin enemmän. Hetki sitten vallinnut raukea ja seesteinen tunnelma oli vaihtunut sekunnin murto-osassa veriseen kaaokseen ja huutoon. Saakelin hyttysverkot singahtivat syrjään ja Niila minun sylissä vessaan. Heli alkoi siivoilemaan verijälkiä ja minä yritin tyrehdyttää Niilan vuotoa ja huutoa. Huuto tyrehtyi nopeammin kuin vuoto. Mitään iskun jälkeä ei ollut, mutta joku suoni siellä sieraimessa oli auennut, koska verta valui yllättävän pitkään. Puolessa tunnissa olimme kuitenkin takaisin sängyssä ja vaikka koko sängystä tuli vähän talvisodan kenttäsairaala mieleen, päätimme nukkua siinä kuitenkin tämän yön. Laitoimme vain pyyhkeen verijälkien päälle, pesut tehtäisiin huomenna. Eihän meillä ole ylimääräisiä lakanoitakaan käytettäväksi.
Niila nukahti nopeasti tuppo sieraimessa ja minä seurailin taskulampun kanssa, että milloin se muuttuu punaiseksi. Pian silmäni alkoi jo lupsua kiinni ja kun tuppo oli pysynyt valkoisena, minäkin nukahdin. En tiedä kauan olin nukkunut, kun jostain isän- tai metsästäjänvaistosta heräsin ja huomasin tupon olevan taas punainen. Voi helkkarin helkkari. Otin tupon pois ja pyyhkäisin Niilan nenän puhtaalla paperilla. Ei näyttänyt onneksi valuvan enempää, joten laitoin uuden tupon ja aloitin seurailun uudelleen. Kerran jouduin tupon vielä vaihtamaan, mutta sitten se pysyi valkoisena aina aamuun asti. Yö oli vähän kuin olisin ollut yövuorossa ambulanssissa. Ei ollut kuin muutama keikka, mutta ne ajoittuivat siten, että yöunet oli tyrmätty täysin. Sen ajan minkä olisi voinut nukkua, pidin toista silmää auki valvoen, ettei nenätuppo vaihda väriä. Siinä oli aikaa ajatella kaikenlaista, ja se oli ensimmäinen hetki, kun oikeasti ajattelin sellaista asiaa kuin päiväkirjani avaamista julkiseksi blogiksi. Kaikenlaista on meillekin jo tapahtunut ja tästä köyhyydestä pitäisi jotenkin kertoa kyllä eteenpäin. Blogi voisi olla hyvä keino. Olisiko se mahdollista? Muistan miettineeni sitä yhdellä sanalla… seriously!?
