Päivä 73: Pasteijapoika

Jokaisen olisi hyvä katsoa itseään syödessään. -Eliav Canetti

D73: Tapahtunut 30.10.2018.

Yöstä ei jäänyt raportoitavaa, se oli sujunut rauhallisesti aina auringon sarastukseen saakka. Helilläkään ei ollut enää huono olo vaan ainoastaan hieman hutera. Mutta se ei ole mikään ihme, kun oli eilisen kokonaan syömättä. Pääasia, ettei ollut enää huono olo tai kuumetta tai muuta sellaista, mikä estää toimimasta. Ja juuri tätä aamua ajatellen oli erinomaisen tärkeää, että ei ollut huono olo ja, että ei tarvinnut juosta vessassa. Pöntön kanssa olisi tullut ongelmia, sillä vesi oli täysin poikki.

Alkaa hiljalleen tuntumaan siltä, ettei täällä Malawissa voi olla yhtään tai ainakaan kahta päivää peräkkäin ilman jotain pientä tai suurta ongelmaa. Jos yö menee hyvin, niin aamulla on kyllä sitten joku päin persettä, tai viimeistään sitten päivällä. Vesikatkoja ei ole tässä talossa ollut kuin muutamia, joten olemme olleet tyytyväisiä, sillä Madidissa, meidän edellisessä asunnossamme katkot olivat päivittäisiä tilanteita. Mutta aina kun se katko yllättää, niin kyllähän se harmittaa. Varsinkin, kun sen katkon havaitsee juuri silloin, kun sitä vettä tarvitsee!

Kyllä me just ilman vettä selvittäisiin, mutta ei ilman pönttöä…

Aamiainen saatiin toki tehtyä ja kyllähän meillä juomaa riittää, mutta aamupesut, astioiden pesut ja erityisesti pöntön tyhjennys on ongelma. Kiitos luojalle tai jollekin muulle suurelle taholle, ettei Helillä ollut vatsa enää sekaisin, sillä olisimme olleet kirjaimellisesti kusessa tai pahimmillaan jossain muussakin eritteessä. Neljä henkilöä voi helposti käydä tarpeillaan Mikkelin mökillä puuceessä, se ei tunnu, eikä nykypuuceissä edes haise missään. Ja sitten on tarvittaessa se järvi, jossa vettä riittää. Mutta Malawi ei ole Mikkeli ja ei tarvita kuin yksi afrikkalainen pönttö, johon ei tule vettä, niin länsimaalaisten hienohelmojen ongelma on käsinkosketeltava. Siinä alkaa neljän ihmisen tarpeet käydä pöntössä ahtaaksi, jos sitä ei pysty välissä vetämään. Ja sen vetäminenkään ei ole itsestäänselvyys, vaikka vettä olisikin. Jokunen päivä sitten pojat olivat onnistuneet saamaan pöntön vesisäiliön sisällä olevan tyhjennysmekanismin jotenkin rikki. Kun kurkkasin säiliöön, niin en ihmetellyt kyllä yhtään. Se oli heppoinen ja hauras mekanismi ja jokin osa oli sitten vain katkennut. Onneksi minulla oli MacGyverin linkkuveitsi ja vähän rautalankaa, joten se oli nopeasti korjattu, mutta vaikka se pysyisi ehjänä, niin ilman vettä ei pöntöllä ole merkitystä.

Onneksi Stanley lupautui hakemaan meille koulun alueelta tyhjillä kanistereilla vettä. Siellä on jokin hana, joka jostain kumman syystä toimii myös näiden katkojen aikana. Luultavasti siellä on jonkinlainen iso varasäiliö, kuten täällä taitaa olla tavallista isommissa taloissa. Vesikatkot ovat hyvin yleisiä. Stanley toi meille neljällä kanisterilla 20 litraa vettä, jota tarvitsemme oikeastaan vain pönttöä varten. Sillä vetää pöntön muutaman kerran, joten jos minä hieman pidättelen, niin selviämme yhden aamun helposti.

Vesi on tietysti kultaa arvokkaampaa mutta että kanisteritkin olisi kullan arvoisia…

Aamiaisen ja kuivapesujen jälkeen pakkasin reppuni ja lähdettiin kohti keskustaa. Helin tilaamat vaatteet pitäisi olla nyt valmiina, joten menisimme kaikki katsomaan minkälaisessa sokkelossa se ompelimo sijaitsee. Otettiin tuktuk heti koulun edestä ja köröteltiin Game-kompleksin parkkipaikalle. Se on hyvin keskeinen paikka Lilongwessa, jonka kaikki tuktuk-kuskit tietävät, joten koimme helpommaksi jatkaa siitä kävellen ja eihän meillä ollut minkäänlaista kiirettä.

Lähdimme patikoimaan area 1:stä kohti ja olimme pian sen sillan alussa, josta kirjoitin ihan ensimmäisenä tai toisena päivänä (Päivä 4: Silta tuntemattomaan). Silta kulkee Lilongwejoen yli, ja ensimmäisellä kerralla se vaikutti valtavalta, pelottavalta ja ihmisiä oli miljoona. Nyt se ei enää ollut niin valtava, ei pelottanut yhtään eikä ihmisiäkään tainnut olla kuin ehkä puoli miljoonaa. Se oli ihan tavallinen silta, jossa tosiaan käveli ihmisiä monta kertaa enemmän kuin autoja vaikka niitäkin kulki sillalla molempiin suuntiin jatkuvana jonona. Sillan alla kompuroiden juokseva joki oli jokimittakaavassa ihan yhtä kuiva puro kuin silloinkin, mutta edelleen sen penkalla oli kymmeniä ihmisiä, jotka hyödynsivät sen likaista vettä kukin omalla tavallaan. Yksi pesi vaatteita, toinen itseään ja kolmas kävi hakemassa kanisteriin vettä ties mitä tarkoitusta varten. Meinasi jälleen tulla oksennus, kun ajattelin, että joku myös juo sitä. Joen rannalla oli jatkuva vilinä ja vettä tuntui riittävän kaikille vaikka Haagan mätäojakin vaikutti isommalta ”joelta” kuin mitä Lilongwejoki nyt oli. Se oli kerta kaikkiaan surullista katseltavaa.

Partakin hieman kasvanut tästä päivästä. Takana Lilongwe-joki.

Sillan toisella puolella joen penkka muistutti kaatopaikkaa ja siellä seisova yksinäinen jätelava oli parissa kuukaudessa jo niin roskien ympäröimä, ettei sitä mikään kuorma-auto varmaan enää hae mihinkään. Sieltä leijaileva eltaantunut haju oli kuvottava. Roskat ovat varmasti peräisin open-marketista eli torialueesta, joka alkaa heti kaatopaikkamaisen joenpenkan jälkeen. Peltikattokojuja riittää varmasti muutaman jalkapallokentällisen verran, kunnes tien molemmilla puolilla nousee taas rakennuksia ja maisema alkaa näyttämään kaupungilta. Köyhältä ja ränsistyneeltä kaupungilta, jonka talot ovat ruskean eri sävyisiä ja matalia. Ihmisiä ja autoja kulkee joka suuntaan, ja kaikki sulavasti samassa kaaoksessa.

Kaksi tornia, ja pari hobittia…

Pian edessämme oli moskeija ja sen kaksi pienempää tornia pääportin molemmin puolin muistutti minua jostakin. Olisi todella mielenkiintoisempaa, jos olisimme oikeasti Keski-Maassa, mutta kyllä nyt oli kyse ihan muusta uskonnosta. Islamilaisesta vaikutelmasta ei voi erehtyä vaikka muslimipäähineitä ei missään näkynytkään. Muurien takana seisoi vielä kaksi suurempaa tornia, joiden varsien tasanteille kiinnitetyt isot kaiuttimet saivat minut pettymään. Olen ajatellut, että varsinkin iltaisin kuuluva rukousulina olisi peräisin papiston rintaonteloiden omasta kaikupohjasta, ja se kuuluisi mahtipontisesti aina kaupungin rajoille saakka. Uskottavuus kuitenkin karisi, kun tajusin heidän käyttävän ämyreitä voimistamaan sanomaansa. Luojan kiitos he olivat nyt hiljaa, sillä äänen täytyy olla voimakas, koska se kuuluu aina meidän kotipihalle saakka, sopivalla tuulella aivan selvästikin. Niila kutsuu sitä ihmislauluksi ja ihmettelee aina, että missä se ukko ulisee. Ei meinannut nyt uskoa, kun sanoin, että tuolta kaiuttimista se kuuluu. Se oli pettymys olkapäilläni istuvalle Niilallekin. Ensin annetaan kuva jostain kauniista ja voimakkaasta ja ihmeellisestä, ja sitten kyseessä onkin petos. Varmaan soittavat sen vielä c-kasetiltakin. Islamilla ei pitäisi olla kovin isoa roolia Malawissa, jos 80 % on kristittyjä, mutta islam kuuluu kaupungilla joka päivä, rukouslaulujen muodossa. Myös useat kauppakeskukset ovat muslimien hallussa, joten väkisinkin tulee mieleen, että sen rooli olisi isompi.

Muslimien laulu tuleekin tornin ämyreistä… meitä on petetty.

Ohitimme moskeijan yhtä sujuvasti kuin uskonnontunnilla ja olimme kääntymässä sen takaa pienemmälle sivukadulle. Nurkan liepeillä oli toistakymmentä lakanaa maassa ja niiden päällä myytäviä tavaroita, pähkinöitä, keksipaketteja ja oikeastaan vaikka mitä. Aivan tavallinen näky siis, koska rihkaman ja halpojen elintarvikkeiden myyjiä on kaupungilla melkein kaikkialla. Yhtäkkiä kuului jonkinlainen huuto. Ei mikään karjaisu eikä mikään komentava ääni vaan ihan vaan tavallinen huuto, varmaankin chichewaksi jotain ja minäkin erotin sen kaikesta kaupungin mölinästä huolimatta. Alkoi ihmeellinen liikehdintä ja kolmessa sekunnissa kaikki lakanat olivat hävinneet kadulta. Myyjät olivat liuenneet väkijoukkoon liinojensa kanssa kuin rommi colaan. En pystynyt mitenkään erottamaan heitä enää katukuvasta. Se oli oikeastaan taianomaista, yli kymmenen myyjän torikatu oli kadonnut silmänräpäyksessä. En tiedä mitä he säikähtivät, sillä emme nähneet poliiseja tai mitään sellaista mikä meidän mielestämme olisi voinut pelottaa heidät pois. Ja ylipäänsä miksi heidän olisi pitänyt poistua? Tuskin oli kyse mistään myyntiluparatsiasta, täällähän on myyjiä joka kadunkulmassa. Hetken katsoimme paikallamme, että mitä tapahtuu, mutta mitään ei tapahtunut. Jos kadulla oli jotain outoa, se olimme me.

Tämä on jo paluumatkalta. Myyjät palailee hiljalleen kadulle.

Jatkoimme sivukatua eteenpäin ja pian olimme jonkinlaisella parkkipaikalla. Tai ainakin autoja oli sikin sokin ilman kuljettajia, joten oletin sen parkkipaikaksi. Sen toisella laidalla oli talojen välissä kujanalku, jonne Heli sujahti Noelin kanssa. Minä pysähdyin sekunniksi Niila olkapäälläni, mutta heti kun olin nielaissut, jatkoin Helin seuraamista, jottei se vain katoa näkyvistä. Heli pujahteli katetulla kujalla kuin kala vedessä ja Noel sujuvasti perässä. Olivathan he jo muutaman kerran täällä käyneet, mutta olin silti hämmästynyt. Tuntuu oudolta, että Helillä on ollut joskus vaikea löytää Stockalta Kolmen sepän aukiolle. Kuja kääntyili sinne ja tänne, ja pieneni koko ajan ja kun lopulta käännyimme jostain seinän raosta vielä pienemmälle polulle, jouduin jo ottamaan muutaman askeleen sivuttainkin, että leveät hartiani mahtuisivat. Pelkäsin mahani puolesta hetken, mutta sitten olimmekin perillä. Olimme niin syvällä jossain, ettei sinne voi edes eksyä. Mutta siellä oli satoja erilaisia kankaita, kojuja kojujen perään ja lopulta pieni koppi. Se oli ompelimo, jossa oli viisi naista istumassa ja yksi mies heidän keskellään ompelemassa. Malawin naisilla on kohtuullisen hyvät oltavat ja he voivat kouluttautua moniin ammatteihin ja esimerkiksi auton ratissa näkee paljon naisia. Jos heillä siis on varaa! Mutta räätälit ovat miehiä. Miehet ompelevat, piste. Ja nyt näytti ompelukonekin toimivan, joten Heli sai tilauksensa: pari t-paitaa pojille ja pari kolttua itselleen. Nehän olivat käytännössä ilmaisia, sillä pelkästään tästä Indiana Jones -simulaattorista olisi voinut maksaa muutaman euron, sen verran jännittävissä sokkeloissa oltiin. Vielä kun Heli osaisi pois, sillä minä en olisi osannut. Jouduin Niilan kanssa tullessa väistelemään muumioita ja hämähäkkejä niin paljon, ettei kartta oikein piirtynyt mieleeni.

Myyjistä ei ollut pulaa

Lähdettiin kangaskojuilta eri suuntaan kuin mistä tultiin, mutta Heli osasi silti ulos. En uskonut sitä ennen kuin aurinko alkoi häikäisemään silmiäni. Olimme takaisin samalla parkkipaikalla ja minä takaisin kartalla, mikä oli jonkinlainen helpotus vaikka enhän minä nyt oikeasti sentään pelännyt. Viikingit eivät pelkää, mutta he voivat toki huolestua, jos laivan kokka poikkeaa oikealta kurssilta. Nyt se kurssi osoitti kotia kohti. Päätimme kävellä takaisin Game-kompleksille, jossa voisimme käydä kaupassa ja sieltä löytyy helposti myös tuktuk.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja minulla olisi ollut hiki ilman reppua ja Niilaa olkapäilläkin. Myös Niila valitteli janoa, ja vaikka meillä oli vettä repussa, päädyimme ostamaan kokikset ja kanapasteijat BreadTalk-liikkeestä. Se on jonkinlainen leipomoketju ja yllättävän hyvätasoinen, olemme ostaneet sieltä usein hyviä pasteijoita, mutta yleensä siis ostoskeskuksissa kaupassa käynnin yhteydessä ja kotiin vietäväksi. Nyt liike oli keskellä köyhää keskustaa kävelymatkamme varrella emmekä ajatelleet asiaa sen kummemmin. Astuimme liikkeestä kadulle ja Niilalle ei kokis riittänyt, vaan hän halusi myös pasteijan heti suuhunsa. Ei käynyt mielessäkään, että olemme ehkä maailman köyhimmässä pääkaupungissa eikä täällä ole tapana syödä ulkona kävellessä mitään. Joillakin ei ole koskaan tapana syödä mitään. Mutta meidän hyvissä vaatteissa oleva pasteijapoika vetää reteesti pasteijaa ja kokista naamaan. Sitten siihen pelmahtaa hieman Niilaa vanhempi pikkupoika paljain jaloin ja kuvottavan likaisissa vaatteissa sekä taluttaa vanhaa ja yhtä likaista miestä. Selkä kyyryssä mies nojaa poikaan ja keppiin. Keppi on varmasti silmien takia, koska ne ovat kaihista yhtä harmaat kuin miehen harvat hiukset. Poika ojentaa ujosti ja mitään sanomatta toisen kätensä. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, avunhuuto oli huudettu jo kauan sitten. Vilkaisin omaa pasteijapoikaani, joka mussutti pasteijaa ja katsoi ihmeissään pelottavia kerjäläisiä, ymmärtämättä lainkaan sitä kontrastia, joka heidän välillään oli. Minä ymmärsin liiankin hyvin ja halusin vajota johonkin asfaltinhalkeamaan.

Pasteijapoika valtaistuimellaan, ja isänsä.

Lähdimme valuen pois paikalta, pasteijapoika veljineen viattoman polleasti ja me Helin kanssa olemassaoloamme häpeillen. Pääsimme takaisin sillalle ja mietin koko ajan, että syö nyt hemmetti äkkiä se saakelin pasteija. Mielestäni jok’ikinen vastaantulija katsoi Niilan kokista ja pasteijaa. Hitto vieköön, ei ikinä enää syödä kadulla mitään. Tuon kokistölkin hinnalla paikallinen saa kaksi runsasta lounasta katukeittiöstä ja meidän pasteijapoika ryystää sitä ja yhtä kallista pasteijaa keskellä kaupunkia kuin ilkkuen, että meillähän sitä rahaa riittää, hähhähhäää. Eihän asia noin oikeasti ole, mutta siltä se tuntui. Mitä hittoa me oikein ajattelimme, mehän erotumme jo muutenkin joukosta kuin kuu tähtitaivaalta? Nyt vasta ymmärrän, miksi rikkaat ovat linnoittautuneet muuriensa sisään ja käyvät ainoastaan autoilla hienoissa kauppakeskuksissa. Parempi kun ei näe ja koe köyhyyttä. Ja parempi, kun ei näytä omaa vaurauttaan. Säästyy katseilta ja ehkä omatunnon kolauksiltakin.

Maailman suurin pasteija oli syöty ja maailman isoin kokis oli juotu, viimeinkin. Me pääsimme kauppaan turvaan ostamaan lisää kokista ja pasteijoita, mutta nyt kukaan ei enää katsonut, koska hekin ostivat niitä. Ensimmäisillä viikoilla näitä asioita ei ajatellut lainkaan, mutta nyt 70 aamun jälkeen kokonaisvaltainen köyhyys saa voimaan pahoin. Emmehän me varakkaita ole muutoin kuin malawilaisessa mittakaavassa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tekee pahaa kävellä kotiin iso vesikanisteri toisessa ja keltainen ruokakassi toisessa kädessä. Siinä kassissa on vastaantulijoiden kuukausipalkka, jos he ovat saaneet töitä jostain. En edelleenkään ole tekopyhä, sillä en pysty heitä auttamaan eikä tilanteelle voi ainakaan juuri nyt mitään. Ongelma on Mariaanien haudassa ja minä pääsen snorkkelin kanssa ehkä neljään metriin. Kerron vain miltä tuntuu käydä kaupassa Malawissa, ja se tuntuu pahalta. En ehkä koskaan tule ymmärtämään miten aktivistit ja maailmanparantajat pystyvät heittäytymään pyyteettömästi auttamaan vähäosaisia, mutta ainakin arvostan sitä enemmän ja toivon, että heidän laisiaan olisi enemmän. Enkä tarkoita rahankiskurointia harrastavia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja mukamas maailmaa pelastavia höpöhöpökonsertteja, joissa poptähdet ja juontajat vain kiillottavat omia levynkansiaan. Tarkoitan pyyteettömiä auttajia paikan päällä. Heitä on vähän, enkä harmikseni osaa nimetä heitä, mutta heitä onneksi on. Ja ehkä heitä ei nimenomaan tarvitsekaan nimetä, he auttavat ilman bonuksia.

Oma piha kullan kal… no, oma piha.

Pääsimme painostavalta reissultamme kotipihalle ja vaikka sielläkin oli kieltämättä köyhän näköistä, niin ainakin olisimme rauhassa. Voisi vaikka avata oluen ja hypätä riippukeinuun ja työntää maailman kurjuudet päiväkirjaan. Tyhjensin ruokakassin jääkaappiin ja käännyin lavuaarin puoleen. Seinästä tuli kaksi putkea, joista toinen kylmälle ja toinen kuumalle vedelle. Hanat olivat vanhanaikaisia kierrettäviä venttiileitä ja hitaan toiveikkaasti käänsin nirskuvaa kylmävesiventtiiliä auki. Kuului vain kohinaa, mutta vedestä ei ollut tietoakaan. Suljin hanan ja jäin paikoilleni seisomaan käsi edelleen hanalla. Suljin myös silmäni ja näin itseni kapuamassa lakanoihin hikisen ja pölyisen päivän päätteeksi… Avasin silmäni ja ravistelin hetken päätäni. En sen takia, että hiki valui silmääni vaan poistaakseni yököttävän ajatuksen päästäni. Nappasin oluen käteeni ja menin kuistille istumaan. Ja mitäs helv….

Työntekijöistä ei ole Malawissa pulaa

Juuri kun olin ajatellut kotipihan rauhaa, niin eikö mitä. Naapuritalon edustalle oli tullut joukko koulun työntekijöitä turkooseissa apulaisen asuissaan. Heidän tehtävänään oli siivota naapuritalo, koska siihen oli tulossa asustelemaan saksalainen lääkäri. Eräs toinen saksalainen lääkäri oli käynyt kertomassa asiasta meille pari päivää sitten tai oikeastaan hän kävi kysymässä, olisiko meillä avaimia tuohon taloon. Olimme saaneet muuttaessamme kirjekuoren, jossa oli kymmenkunta merkitsemätöntä avainta, josta meidän oli etsittävä omamme. Tuo kirjekuori oli jäänyt meille ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi avaimet myös naapuritaloon. Naureskelimme lääkärin kanssa, että malawilainen järjestelmällisyys eroaa hieman saksalaisesta, ja suomalaisestakin. Lääkäri oli asunut Malawissa jo kolme vuotta ja toimi sekä lastenlääkärinä, että opettajana KMC:ssa. Aina silloin tällöin paikalle tulee vierailevia luennoitsijoita ja heidät asutetaan juuri näihin taloihin, ja hän hoitaa käytännön järjestelyt. Meidän talomme oli nyt varattu, samoin Lucyn talo, joten kolmas talo oli siivottava, koska se oli ollut käyttämättä jo kuukausia. Neljäs talo oli ollut käyttämättä varmasti vuosia, sitä ei enää pystyttäisi edes siivoamaan, ja vähän harmitti siivoojien puolesta tämä kolmaskin talo. Mutta siivouspäivä oli tänään, juuri kun olisimme todella halunneet olla rauhassa. Ja juuri, kun oli vesikatko! Eikö he todella muka tienneet sitä? Siivoojia oli 16 kappaletta eli neljä jokaista huonetta kohti eikä kukaan heistä tiennyt, että vettä ei tule koko alueella paitsi siitä maagisesta hanasta jossain koulun alueella. Kävin kysymässäkin sitä heiltä, mutta eivät he osanneet lainkaan englantia. Stanley tuli avukseni ja selitti, että he odottavat avainta, että saavat oven auki. Kerroin, että se ei taida auttaa, koska vettä ei tule, mutta Stanley kertoi, että he odottavat silti, koska on käsketty. He hakeutuivat pienissä ryhmissä puiden alle, kuten tapana on ja mölisivät. 16:sta ihmisestä voi lähteä yllättävän kova mölinä.

Antaa heidän odottaa ja mölistä, me lähdimme odottamaan apinapuistoon. Kaipasimme nyt rauhaa ja se tuntui ainoalta hyvältä vaihtoehdolta. Mutta vain tuntui, koska eihän se sitä tietysti sitten ollut. Pojat olivat halunneet apinapuistoon, mutta ehkä he olivat vaistonneet meidän kireytemme ja se vaikutti heidänkin olemukseensa ja yllättäen puisto ei kiinnostanutkaan yhtään. He roikkuivat meidän jaloissamme terassilla ja vessassakin piti käydä neljä kertaa tunnin sisään, ja tällä kertaa sinne tarvittiin tietysti aikuinen saattaja. Ettäs voivat kolme- ja viisivuotiaat olla taas ärsyttäviä! Jos se on joku evolutionaarinen kehitysvaihe, että kaikista asioista pitää olla vanhempien kanssa eri mieltä ja tehdä kaikkea mikä vanhempia ärsyttää, niin en ymmärrä sen tarkoitusta kyllä alkuunkaan. Muutoin kun, että kuolen suuttumuksieni takia nuorempana ja jätän heille perinnön nopeammin.

Apinapuiston käytävällä

Selvisimme apinapuistosta kuitenkin hengissä ja kotimatkalla ei enää ärsyttänyt muu kuin pasteijapoika, jonka oli pakko päästä taas harteille istumaan. Niila osaa käyttää itkua haluamisissaan ja minä olen sitä periaatteessa vastaan. Itkulla ei pidä saada mitään läpi. Eikä kolme ensimmäistä ole saanutkaan, mutta tämän kuopuksen kanssa olen osittain joutunut luovuttamaan, mikä sotii omia periaatteita vastaan. Kuopukset ovat kuopuksia, tunnustettava se on. Jostain syystä heillä on enemmän mahtia vanhempiaan kohtaan. Mutta sen olen päättänyt, että Suomessa en Niilaa enää kanna. Täällä saattaa olla turvallistakin pitää sitä harteilla, mutta Suomessa en enää harteitani kuluta. Pasteijapoika alkaa sitä paitsi jo painamaankin jotain.

Kotipihalla oli rauhallista. Turkoosipaidat olivat hävinneet. Avasin suuren munalukon ulko-ovestamme ja kiiruhdin kokeilemaan hanaa. Minulla ei ollut lainkaan jano, mutta hanasta purskahtava ruskea vesi sai minut melkein itkemään ilosta. Se muuttui nopeasti kirkkaaksi ja raikkaaksi ja sillä hetkellä tiesin, että saisimme mennä puhtaina nukkumaan. Tiedän, että muurin toisella puolella ihmisillä vesi ei koskaan juokse sisään, paitsi ehkä olkikatosta sateella, mutta he ovat tottuneet siihen, oli se surullista tai ei. Me emme olleet tottuneet, mikä ehkä on hieman surullista.

Päivä oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, mutta sitä oli edelleen jäljellä, joten menimme hetkeksi rauhassa pihalle, minä riippukeinuun ja Heli nurmikolle viltin päälle. Pojat eivät kerenneet kuin hetken juosta pihalla, kun Noel käski minut naapuritalon taakse. No mitä nyt taas, eikö tässä yhtä hetkeä saa levätä rauhassa? Nousin kuitenkin ylös ja menin katsomaan, mitä Noel huutelee. Hän oli kuullut jotain outoa ja huomannut, että vesi juoksee asumattoman talon viemäriin valtoimenaan. Minä katsoin naapuritalon keittiön ikkunasta ja vesihanahan oli siellä täysin auki. Ne 16 siivoojaa olivat näköjään päässeet sisään kokeilemaan, että tuleeko vettä ja heidän aikanaan sitä ei varmaankaan tullut. Mutta hana oli sitten jätetty auki ja poistuttu muina siivoojina. En halua ääneen sanoa, mitä silloin ajattelin… Kävin sanomassa Stanleylle asiasta, joka tajusi heti asian ja kiitteli Noelia. Hana olisi muutoin valunut monta litraa minuutissa koko yön ajan vähintään. Hän lähti juoksemaan koululle hakemaan avainta ja minä etsin pääsulun vesimittarin luota. Noel oli tehnyt päivän hyvän työn, sanoisin jopa, että aika ison sellaisen. Pörrötin ylpeyttä piilottelevan kuusivuotiaan vaaleita hiuksia ja kaduin, että hetki sitten meinasin antaa korville siitä hyvästä.

Noel oli tienannut tämän päivän limunsa moninkertaisesti

Pesut sujuivat aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta se tuntui kymmenen kertaa paremmalta. Ehkä jopa enemmän, jos vertaa pesuihin ilman vettä. Niiden myötä pitkä päivä oli saatu päätökseensä ja pulahdimme puhtaina lakanoihin. Helin vointi vaikutti hyvältä, samoin meidän, joten eilinen vatsatauti lienee ollut ruokamyrkytys. Pääasia oli kuitenkin, että olimme kaikki kunnossa. Luettiin Miinaa ja Manua, ja päästiin ihan loppuun asti vaikka oltiin kaikki silmät ristissä sen jälkeen. Mutta silloinhan iltasatu on ollut toimiva, kun lapsi nukahtaa tai on melkein nukuksissa. Ainakin minun mielestäni. Kaikista raskain tilanne on se, että pellavapää pyytää lukemaan jonkun toisen kirjan, kun itse on aivan nukuksissa ensimmäisen jälkeen. Nyt ei ollut sitä huolta, pääsimme kaikki omiin unimaailmoihimme heti, kun lamppu sammui. Minulle tipahti ruskea huopahattu päähän ja ruoska käteen. Pidin hatustani kiinni ja juoksin pitkin ahtaita kujia, jonka seunustoilla oli kankaita ja ompelukoneita. Vilkaisin taakseni ja he olivat edelleen perässäni, turkoosin värisiin paitoihin pukeutuneet siivoojat, joista lähti kauhea mölinä. Kaiken mölinän taustalla kuului jodlaukselta kuulostava rukouslaulu. Tunnelma tuntui aivan liian tutulta ja aivan liian rauhattomalta nukkumiseen, joten nousin istumaan ja pudistelin päätäni. Kaikki muut nukkuivat ihan rauhallisesti. Heitin hattuni ja ruoskan jalkopäähän ruskean nahkatakin päälle ja löin toisen posken surkeaan tyynyyni. Viimeinenkin lamppu oli sammunut.

D74: Tapahtunut 31.10.2018.

Päivä 74: Toivossa on hyvä elää

Raksaukkoja ja hunsvotteja, kyllä Malawista niitäkin löytyy…