Yö sujui hyvin, mutta Heli heräsi silmäsärkyyn. Vasen silmä oli punoittanut muutaman päivän, ja oli Heli sitä vähän ihmetellytkin, mutta vasta nyt se oli kipeä. Heli heräsi aamuyöstä tunteeseen, että silmä pyrkii omatoimisesti ulos kuopastaan. Silmäluomi oli turvoksissa, mutta muuten ei kummallisempia turvotuksia näkynyt. Verestystä lukuun ottamatta mitään poikkeavaa ei näkynyt, ja silmällä näkee vaikka sen avaaminen onkin hankalaa valonarkuuden vuoksi. Ja oikea silmä on normaali. Silmätulehdus ei olisi täällä minkäänlainen ihme, varsinkin kun Heli on paininut synnyttäjien kanssa ties missä eritteissä. Tosin Heli on ollut jo yli viikon pois sairaalahommista.
Kipu Helin silmässä vaikuttaa kyllä tuskalliselta, sillä yleensä hän ei ihan pienestä valita. Hänen mukaansa minä itkisin kuin pikkulapsi, jos minulla olisi samanlainen silmäkipu. Ööööh, aika kovasti sanottu viikinkisoturille, mutta en lähde asiasta väittelemään, ettei ala itkettämään… Silmän avaaminen yön jälkeen ei meinannut onnistua ensimmäisen tunnin aikana lainkaan, niin valoherkkä se tuntui olevan. Kyyneleet valuivat Heliltä pelkästä yrityksestä. Ja melkein minultakin pelkästä katsomisesta. Oli kyseessä sitten tavallinen silmätulehdus, mihin en uskonut, tai jokin muu, niin pitikö sen helkkari vieköön taas sattua juuri, kun olemme lähdössä reissuun parin päivän päästä. Taas piti puntaroida voimmeko ottaa riskin, että tilanne pahenee, kun olemme jossain satojen kilometrien päässä kunnollisesta avusta, tai pahimmassa tapauksessa kunnollisesta lentokentästä! Ärsyttävä tilanne.
Joskus aamiaisen jälkeen Heli sai jo pidettyä silmää auki. Kipu oli hieman helpottanut, osittain varmasti särkylääkkeen voimasta. Mutta punainen se silmä oli, ja jos toista kaunista silmää ei olisi ollut vieressä, siitä olisi tullut Sauronin liekehtivä silmä mieleen, ainakin hyvällä mielikuvituksella.
Aloimme ihmettelemään, mikä hitto sinne silmään olisi nyt sitten mennyt. Ei vaikuta tavalliselta silmätulehdukselta, mutta mikä muukaan se sitten olisi? Roskakaan ei oikein tunnu syyltä, koska kipu on pikemminkin silmän takana. Samaan aikaan whatsup-ryhmässä, jota Heli, Anna ja Evet käyttävät, pikku-Eve ilmoitti, että iso-Eve on kovassa vatsataudissa. Pikku-Eve kertoi lähtevänsä apteekkiin hakemaan antibioottia ja muita lääkkeitä. No kuinkas sattui, Heli pisti tilauksen myös silmätipoille mahdollisen silmätulehduksen suhteen. Suomessa ne olisivat reseptilääkkeitä, mutta täällä apteekista saa melkein mitä vain, jos osaa kertoa mitä tarkoitusta varten se lääke on. Mielenkiintoinen systeemi. Ja luultavasti saamme googlesta enemmän apua kuin paikallisista silmälääkäreistä, jos niitä edes on olemassa.
Helin kipu oli selvästi jo hellittänyt puoleen päivään mennessä ja olimme saaneet silmätipatkin pikku-Eveltä, joka palasi hoitamaan iso-Eveä, joka on edelleen heikossa kunnossa. Silmäkipu ei ole mukavaa, mutta ei ole vatsatautikaan, kun lämmintä on yli 30 astetta ja olosuhteet muutenkin ankeahkot. Oma kymmenen päivän ripulitauti palasi vatsaa kouraisevasti mieleeni. Onneksi kaikki oli nyt hyvin siltä osin, ja toivotaan, että Evelläkin helpottaa. Ja Helillä myös. Nyt vaikutti tosin jo paremmalle silmän suhteen, joten lähdettiin Woodlandsiin uima- ja syömäreissulle.
Woodlands, joka siis sijaitsee keskellä metsäseutua uuden ja vanhan Lilongwen välissä, oli saanut ensimmäiseen kertaan verrattuna väriä maisemaansa. Ei voi puhua mistään radikaalista kukkimisesta, mutta ihan kuin puihin olisi pientä silmua ilmestynyt. Kuivassa ja karussa, miltei pelottavassa metsämaisemassa pienen pieni vihreä säväys oli kuin lupaus siitä, että luonto voi Malawissa myös kukoistaa, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Vettä oli tullut runsaasti muutama viikko takaperin, mutta muuten on kyllä ollut hiljaista saderintamalla. Joku merkitys sillä yhdelläkin sateella on kuitenkin ollut.
Uima-altaalle päästyämme aurinkoa alkoi tietysti ujostuttaa ja se kutsui pilviä luokseen. Sieltä isojen kumpupilvien takaa se välillä kurkisteli ja vaikutti naureskelevan, kun pojat alkoivat tärisemään altaassa vilusta ja heidän piti mennä välillä läheiseen puistoon juoksemaan itsensä lämpimäksi. Minua varjoisuus ei haitannut, silloin oli helpompi kirjoittaa päiväkirjaa, kun ei häikäissyt, mutta Heliä ärsytti, kun ei saa minua kiinni ruskettumisessa. Yritin kertoa, että kyllä sitä ruskettuu pilvienkin takaa, mutta ei minua uskottu. Pilvisyydestä huolimatta vietimme altaalla ihan hyvän ajan, välillä korttia pelaillen ja välillä polskien virkistävässä altaassa, kunnes nälkä ajoi meidät myöhäiselle lounaalle.
Oli sunnuntaipäivä, joten ilmeisesti siitä syystä oli ravintolan asiakkaille tarjolla live-musiikkia tunnelman luomiseksi. Ei vieraita tainnut olla yhtään enempää kuin normaalistikaan, mutta arkena ei ole ollut live-musiikkia, ainakaan aikaisemmin. Stevie Wonderin oloinen kaveri soitteli sähköurkuja pihalla. Hän aloitti Lionel Richien Helloulla. Seuraavana oli vuorossa Tallulah, ja täytyy myöntää, etten tiedä sen alkuperäisesittäjää, mutta Sonata Arctica sen ainakin hienosti vetää. Kolmantena biisinä oli Elton Johnin Sacrifice. Ja nyt on helppo säikähtää, että listaisin tähän kaikki biisit, mitkä meidän Stevie Wonder esitti. Ja niin minä itseasiassa jo teinkin. Tässä vaiheessa live-musiikki muuttui nimittäin live-stand-upiksi, sillä seuraavana vuorossa oli Lionel Richien Hello, sitten Tallulah ja sitten Sacrifice. Ja sitten kaikki alkoi taas jälleen uudestaan. Kaveri ei tainnut osata kuin nuo kolme kappaletta. Totta puhuen, en ole varma osasiko hän niitäkään kovin hyvin. Meidän Stevie ei ollut mikään x-factor-timantti. Tunnelma oli kieltämättä surkuhupaisa, mutta nautittiin lievän myötähäpeän tunnelmissa jälleen kerran aivan mahtavaa intialaista ruokaa. Stevie oli siinä näytelmässä korkeintaan vain sivuosassa.
Helin silmä oli pysynyt entisellään eli sillä näki ja kipu oli hellittänyt, mutta se oli edelleen tulehtuneen näköinen. Ainoastaan kotimatkalla, kun aurinko yllättäen ajoi pilvet pois ja paistoi siniseltä taivaalta luoden sellaisen kirkkauden, että se häiritsi jo terveitäkin silmiä, jos ei käyttänyt aurinkolaseja. En ymmärrä kuinka paikalliset selviävät ilman aurinkolaseja! Ei heillä tietysti ole niihin varaakaan, mutta ei heillä näytä olevan pienintäkään ongelmaa tuijotella meitä, vaikka olisi kuinka kirkasta. Heidän tarvitsee tuskin edes siristellä silmiään. Minä en näe mitään, jos otan aurinkolasit pois. Sen täytyy olla joku tottumisjuttu jälleen kerran, mutta niin vaan sitä ihmettelen joka päivä.
Kotona rojahdimme kuistilla röhnöttäville rottinkisohvalle ja tuolille. Vatsa oli täynnä superhyvää intialaista ja olo oli hitaan kävelyn jälkeen mukavan raukea. Inkivääriolut auki ja katse lasittui jonnekin pellon suuntaan, kun samalla mietin näiden rottinkikalusteiden kohtaloa. Ne oli alun perin tarkoitettu meidän taloomme sisälle, mutta ne olivat niin massiivisia, etteivät kantajat olleet saaneet niitä ovesta sisälle. Siksi he olivat jättäneet ne sitten ulos, ihan niin kuin ne sitten saataisiin joskus ehkä sisään. En ymmärrä aina malawilaisia, miksi he eivät vieneet niitä saman tien pois? No, me nostimme kalusteet kuistille sateensuojaan, vaikka eihän täällä edes sada, ja siihen ne sitten ovat jääneet. Ne ovat toimineet ulkokalusteena meillä oikein hyvin vaikka isot kimalaiset välillä eksyvät niiden sisään pörräilemään ja sitten ne eivät pääse sieltä pois ennen kuin minä kyllästyn siihen pörinään ja käännän koko kalusteen ympäri. Joku koulun johtaja sanoi kerran käydessään, että he hakevat rottinkikalusteet pian pois, koska ne menevät ulkona pilalle, mutta siitä sanomisesta alkaa nyt olla kaksi kuukautta aikaa. Eivät ole vielä menneet pilalle.
Pelailtiin korttia Helin kanssa pihalla ja pojilla oli omat kuviot meneillään. Onneksi Helin spotify toimi ja saatiin kuunnella jotain muutakin kuin korvissa soivaa Lionel Richietä ja Tallulahia. Olin juuri voittamassa settiä, kun naapuripihalle ajoi auto. Autosta astui vanha tuttu saksalainen lääkäri ja toinen mies ulos, ja he tulivat juttusille. Saksalainen lääkäri esitteli toisen saksalaisen lääkärin ja kertoi samalla, että saamme kolme eri naapuria tässä seuraavan kuukauden aikana. He ovat Saksasta kutsuttuja lääkäreitä, jotka vuorotellen viettävät muutaman viikon viereisessä talossa ja käyvät päivisin luennoimassa viereisessä koulussa. Kaikki ovat ilmeisesti lastentauteihin erikoistuneita lääkäreitä, joten meillä on ainakin poikien kannalta hyvät naapurit koko loppumatkan ajan. Tai mistäs sitä tietää, koska tämä uusi naapuri sai hädin tuskin sanaa suusta koko aikana. Varmaan neurologi. Häipyi omaan taloon heti, kun hänen saattajansa poistui, eikä sen koomin häntä nähty.
Ilta sujui tuttuun tyyliin rattoisasti tuttujen rutiinien tiimellyksessä. Iltapala, iltapesut ja iltasatu. Tosin vaihdettiin iltasatu elokuvaan, kun jäi eilisestä elokuvan katsomisesta hyvä fiilis ja meillä oli hieno elokuva katsottavana, Star Wars: The last Jedi. Pojat katsoivat yhtä innoissaan kuin isäkin, mutta pettymys oli suuri, kun viimeiset 15 minuuttia jäi näkemättä. Jokin tiedosto-ongelma, eikä sille mahdettu mitään. Ihan vähän otti pannuun! Ensin annetaan tikkari ja kun nuolaiset sitä, niin se otetaan pois. No, elämä on. Hyvä esimerkki siitä, ettei olisi pitänyt katsoa koko leffaa, olisimme nukahtaneet täysin tyytyväisenä. Paitsi, että nyt oli turkasen kuuma. Tuuletinkin oli pakko laittaa tavallista kovemmalle, jotta ilmavirta kykenee kuivattamaan iholle karkaavan hien heti alkuunsa. Ihan näin kuumaa iltaa en muista Lilongwessa vielä olleen. Malawijärvellä on ollut öisin vielä kuumempaa, mutta Lilongwen yöt ovat olleet ihan kohtuullisia. Sadekausi taitaa tehdä tuloaan. Toivotaan, ettei menisi ihan mahdottomaksi hikoiluksi nämä viimeiset yöt. Tosin, kun laitoin silmäni kiinni, minulle vasta hiki tulikin. Valomiekkani hohti sinistä itsevarmuutta ja edessäni rimpuilevien droidien päivät oli luetut sen jäljiltä. Voima oli kanssani. Aina seuraavaan aamuun asti.
