Voi hemmetin hemmetti. Nukuimme yön hyvin, mutta aamulla Heli heräsi jälleen silmäkipuun. Toinen aamu peräkkäin. Mitenhän sitä voisi kuvailla… En tietysti osaa sanoa, miltä Helin kipu oikeasti tuntuu, mutta rouvan tuntien, kivun täytyy olla sietämätön. Hän on nukkunut ihan hyvin, mutta aamulla silmiä avatessa, silmän takana tuntuu kuin jotain räjähtäisi. Sen jälkeen silmien avaaminen on tunnin verran kyynelten sekaista ja tuskaisen varovaista. Toinen käsi pysyy kipeän silmän suojana ja liikehdintä on levotonta. Puoli pakallista nessuja kastuu kyyneliin vaikka itkusta ei ääntä kuulukaan. Nainen, jolla on ollut reisiluu joskus poikki ja synnyttänyt kaksi lasta, tietää miten suhtaudutaan pikkukipuihin. Tämä ei ole pikkukipu, sanokaa minun sanoneen. Hiljalleen, aamiaisen jälkeen kipu kuitenkin hellittää ja voimme alkaa taas miettimään, mistä hemmetistä nyt on kyse.
Pojat paineli ulos ihan kuin muinakin aamuina. Hyvä, että malttoivat aamiaista syödä loppuun. Hiukan Niila ihmetteli äitinsä hiljaisuutta, mutta kun näki ikkunasta Noelin juoksevan kanojen perässä, niin mielenkiinto äitiä kohtaan loppui. Sinne sujahti kanojen perään pikkuvelikin. Me jäimme Helin kanssa aamiaispöytään kahvikuppien ja kännyjen kanssa. Olimme toivottomasti googlen varassa sen suhteen, mikä silmässä voisi olla. Roska ei oikein tullut kyseeseen. Myös tavallinen silmätulehdus oli muuttumassa epätodennäköiseksi, koska asikloviiritipat oli jo aloitettu mutta tilanne oli mennyt vain huonompaan suuntaan. Erilaisia silmäsairauksia on tietysti paljonkin, mutta jäljelle jäi oikeastaan vain silmänpohjan verisuonitukos tai iriitti eli värikalvotulehdus. Olimme päätyneet näihin netin kautta itsekin mutta haimme vahvistusta Helin päivystyksen osastolääkäriltä, joka oli konsultoinut puolestaan silmälääkäriä, ja siis Helsingissä, ei Lilongwen synnytyssairaalassa. Olisimme olleet pulassa, jos olisi pitänyt etsiä silmälääkäri Lilongwesta. Ja luultavasti olisimme olleet enemmän pulassa, jos olisimme löytäneet sellaisen.
Verisuonitukos tuntui myös epätodennäköiseltä. Infarkti silmässä, ei hemmetti, ei se voi sellainen olla. Kaikki oireet viittasi enemmän iriittiin, jossa silmän pupillin kokoa säätelevä värikalvo on tulehtunut. Värikalvo on se osa, mikä kertoo ihmisen silmän värin, Helillä se on kauniin sininen. Kun värikalvo tulehtuu, sen liikkuminen aiheuttaa kipua. Yö sujuu siksi hyvin, koska pupilli on liikkumatta, mutta aamulla kun avaa silmät, pääsee helvetti irti, kun kirkas valo pyrkii pienentämään pupillat pienimmilleen. Iriitissä silmä ei rähmi, kuten muissa tulehduksissa, mutta punoittaa kuitenkin. Lisäksi silmänpaine voi nousta joissakin tapauksissa, mikä puolestaan lisää kipua. Kaikki Helin oireet sopivat siten iriittiin. Mutta se on harvinainen, vain 10 ihmistä sadasta tuhannesta saa Suomessa iriitin vuodessa. Eli Helin iriitti vastaa noin kuutta oikein lotossa, ei ihan jättipottia. Paitsi, että nyt ollaan keskellä Afrikkaa! Eli ollaan juuri voitettu tietynlainen jättipotti.
Vaikka terve ihminen saa vain harvoin iriitin, sen todennäköisyys kasvaa kuitenkin reumasairauksien ja/tai alentuneen vastustuskyvyn yhteydessä erityisesti suolistosairauksien yhteydessä. Ja Helillä oli juuri viikko sitten ruokamyrkytys. Toinen sellainen tällä meidän kulinaristireissulla itseasiassa. Joten lyödään rahat iriitin puolesta ja painellaan ostelemaan silmätippoja, joita Helsingin lääkärit meille suosittelivat (kiitos muuten heille!). Hieman kortisonitippoja ja vähän pupillaa laajentavia tippoja sekaan. Ainoa riski on se, että kyseessä olisi kuitenkin herpestulehdus, jolloin kortisonitipat pahentavat tilannetta. No, pikkuriskejä ei voi enää välttää… Se isoin riski otettiin jo silloin, kun astuimme Malawiin vievään lentokoneeseen.
Painelimme tuktukilla keskustaan ja aurinkolasien takaa Helillä oli taas ihan hyvä katsella maailmaa. Pupillat olivat tottuneet kirkkauteen ja kun ne eivät juuri liiku, niin kipuakaan ei ole. Apteekki toimi taas saman kaavan mukaan, silmätipat pistettiin pussiin, kun Heli osasi kertoa, mihin vaivaan ne tulevat. Mitään reseptejä ei edes kyselty. Nyt sitten vain tippaa silmään viikon ajan joka tunti. What? Siis hetkinen… joka tunti? Viikon ajan? Huh, mitenköhän meidän tässä käy, kun pitää reissun päällä olla tipat taskussa joka hetki. Kortisoni saattaa kuulemma auttaa muutamassa päivässä, mutta jotta iriitti ei heti uusiudu, tippoja pitää käyttää toista viikkoa. Joskus pidempääkin. Kääk.
Apteekin jälkeen olin valmis tekemään kaupat kaverini Chicken Legsin kanssa. Olin reilu viikko takaperin (69 Villikoiria) sopinut hänen kanssaan tietynlaisista avaimenperistä, ja koska apteekilta ei ollut kuin yksi kadunylitys turistikojuille, ajattelin hyvän hetken olevan nyt. Tosin yksi kadunylitys Lilongwen keskustassa ei ole koskaan mikään yksinkertainen juttu. Pitää katsoa aivan outoihin suuntiin, kun autot kulkevat vasemmanpuoleista kaistaa ja saattavat ajella muutenkin miten sattuu. Mitään suojateitä ei ole. Ja varsinkin, kun ensimmäisen kaistan jälkeen aina unohdan, että mihin suuntaan sillä toisella kaistalla ajetaan. Pää pyörisi kuin puolukka… tyhjässä korissa, mutta kun Niila on olkapäillä niin katsomisesta tulee jäykän näköistä. Lopulta vain hyppään kadun toiselle puolelle ja hengähdän, kun taas selvisimme kadun yli. Lilongwessa heikompi ja pienempi väistää, piste!
Turistikojuilla myyjät tulivat taas heti iholle. He tuntevat jo meidät, kiitos Helin, joka tykkää purnukoista ja patsaista. Kerroin, että minulla on tällä kertaa asiaa Chicken Legsille, mutta hän oli nyt poissa. Hänen rastafari-kaverinsa kertoi hyvin ponnekkaasti, että hän voi kyllä välittää tilaukseni eteenpäin, mutta puolet maksusta piti taas antaa etukäteen. Olin tilaamassa muutamaa puista avaimenperää tietynlaisilla kaiverruksilla. Tottahan minä Chicken Legsin kavereihin luotan, joten annoin maksun ja paperin, jossa oli nimet, mitkä piti avaimenperiin kaivertaa. Chicken Legsin rastafari-kaveri otti paperin ja samalla hatsin pienestä imelälle tuoksuvasta sätkästään ja hävisi kojunsa taakse. No, jos hän vei ne rahat nyt, niin minä kerron Chicken Legsille, vanhalle kamulleni. Ja jos saan vielä joskus pojan, niin hänen nimekseen tulee Chicken Legs. Mahtava nimi. No, sormeni oli selän takana ristissä, näissäkin pojissa on ihan tarpeeksi.
Kello oli melkein puoli päivää eli kuumimmillaan, joten oli oluen aika. Se oli helppo toteuttaa ensimmäisen hotellimme, Kibokon sisäpihalla. Vihreästä taikaportista sisään ja kadun hulina hävisi jonnekin. Pojat pääsivät pienelle leikkikentälle ja me istahdettiin alas tuttuun pöytään ison puun varjossa. Ensimmäinen huikka vihreästä olutpullosta maistuu aina parhaimmalle. Hiki valuu kainaloissa ja selässä, mutta siihen on jo niin tottunut, ettei sitä edes huomaa. Ja kun olut on puolessa välissä, niin selkä on taas täysin kuiva. Hiki virtaa vain silloin kun liikkuu reppu selässä suoraan polttavan auringon alla. Varjossa on lämmin, jopa kuuma, mutta ilma on silti kuiva ja miellyttävä.
Ei keritty juomaan virvokkeita edes loppuun, kun teki jo mieli lähteä poikien kanssa pois. Mikä hitto siinä on, ettei voi leikkiä sovussa neljää minuuttia kauempaa. Leikkipihalla on kaksi vieterin varassa olevaa kiikkua, possu ja seepra. Kärpänen sopisi hauskasti tähän, mutta kyllä se on seepra. No, se possu on kuitenkin vähän isomman vieterin päässä, joten se liikkuu vähän isommalla liikeradalla ja siinä saa vähän paremmat kyydit. Ja tietysti molemmat sitten haluaa siihen possun kyytiin samaan aikaan, seepra ei kelpaa. Vuorottelu ei tule kysymykseen vaan molempien pitää päästä kyytiin samaan aikaan. Rauhanneuvottelija yrittää pysyä itse rauhallisena ja keksiä erilaisia vaihtoehtoja, joilla saataisiin myös tilanne pysymään rauhallisena. Ei, mikään ei kelpaa. Kunnes yhtäkkiä molemmat luovuttavat, ja sitten kumpikaan ei halua istua possun kyydissä. Rauhanneuvottelija jää raapimaan päätään eikä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, joten on helpompi palata pöydän ääreen ja ottaa kulaus virvoittavasta oluesta. Kulauksen vaikutus ei kuitenkaan kestä kauan, kun toinen riita saa rauhanneuvottelijan jälleen nousemaan pöydän äärestä. Pihalla oleva oikean kokoinen safariauto tarvitsee kuskin, mutta kun toinen haluaakin vain kiipeillä eikä ajaa autoa. Ei ole totta! Ärsytyksen määrää on välillä vaikea sanoin kuvailla. Lasten leikkiähän se on, mutta olen nyt katsonut sitä leikkiä, ja sietänyt, ja sovitellut, ja komentanut, ja rankaissut, ja mitä kaikkea minä nyt olenkaan tehnyt neljä kuukautta yhteen soittoon.
Täällä Malawissa olen ollut poikien kanssa nyt kaksi kuukautta jokaikinen päivä, mutta varsinaisesti paimentaminen alkoi jo juhannuksena, jolloin päiväkoti meni kiinni. Käytännössä olen hoitanut poikia päivittäin yli neljä kuukautta ilman vapaapäivää. Se on terveelle nykyihmiselle aivan liian pitkä aika, eikä varmasti tee hyvää lapsellekaan, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Kunnallisessa päiväkodissa voi lapsen paikan laittaa tauolle, jos tauko kestää yhtäjaksoisesti 4 kuukautta. Siihen ei lasketa heinäkuuta, jonka päiväkoti oli siis kiinni. Summa summarum, jotta voimme pitää pojat päiväkodissa ilman uutta hakuprosessia, he olivat heinäkuun jälkeen myös elokuun sieltä pois. Ja kun pojat eivät ole päiväkodissa, niin luonnollisesti me vahdimme heitä. Silloin, kun me teimme tämän päätöksen, niin 4-5 kuukautta lastenvahtina ei tuntunut missään. Mutta nyt tuntuu, saakeli! Tietysti kasvatamme lapsemme, mehän olemme vanhempia ja se kuuluu meidän vastuullemme. Mutta se on ihan hemmetin ärsyttävää välillä, varsinkin, kun se seepra on ihan samanlainen kiikku kuin se hemmetin possukin. Jos en ole sitä vielä maininnut, niin minusta ei tule koskaan perhepäivähoitajaa. Ei edes seuraavassa elämässä. Annan mielelläni kaiken kunnian heille. Ja nostan myös hattua.
Tilanne rauhoittui ja kerittiin Helin kanssa miettiä asiaa myös poikien kannalta. Minä en ole ainoa, joka on uudessa tilanteessa. Pojat ovat myös. Viisi- ja kolmevuotiaat pojat, yhtäkkiä pelkästään iskän ja äidin kanssa aivan vieraassa maassa. Ei vanhoja kavereita eikä leluja. Ei ole telkkaria ja kanat juoksee pihalla. Kaikkialla mustia ihmisiä, jotka tuijottelee. Ruoka on erilaista, välillä on vatsatautia ja välillä äidin silmä kipeä. Autoissa ei tarvitse käyttää turvavöitä ja poliisit pysäyttelee millon mistäkin syystä. Kaikki puhuu jotain ihan outoa mongerrusta. Leikkipuistoja on kaksi ja nekin rikki. Koko ajan on kuuma. Ötököitä on enemmän ja ne ovat isompia. Kyllä siinä voi pieni pää mennä vähän pyörälle, ja ymmärtämättömyyttä on helppo purkaa kiukuttelulla ja levottomuudella. Meidänhän tulee olla ylpeitä pojistamme. He ovat mukana melkoisessa seikkailussa ja pärjäävät mahtavasti. Mitä sitten, vaikka välillä vähän kiukuttaa. Asiat voisivat olla huomattavasti huonommin!
Possuista ja kärpäsistä huolimatta, pääsimme Kibokon sisäpihalta ehjin nahoin ulos ja suuntasimme kauppaan. Perustarpeet keltaiseen kestävään muovikassiin ja kotipihalle laiskottelemaan. Anna ilmoitti, että he ovat myös ensi yön Tysonin luona, joten saimme jälleen viettää iltapäivän ja illan rauhallisesti omissa oloissamme. Kokkailua, riippukeinua, kävelylenkkiä ja kortinpeluuta. Niistä koostui loppupäivä ja se teki hyvää. Meillä olisi parin päivän päästä jännittävä matka edessä, joten nyt oli hyvä ottaa ihan rauhallisesti ja ladata akkuja. Helin silmä aiheutti pientä huolta, sillä oireet eivät olleet juuri muuttuneet. Punoitusta ja lievää kipua oli edelleen eikä asikloviiristä tuntunut olevan mitään apua, joten tavalliset tulehdukset voitiin mitä luultavammin unohtaa. Kipu johtuisi mitä luultavammin iriitistä, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin. Päätimme, että mikäli oireet eivät muutu, niin huomenna aloitetaan kortisonit ja laajentavat tipat, ja toivotaan, että ennen matkalle lähtöä tilanne olisi mennyt edes vähän parempaan suuntaan. Emme uskaltaneet vielä aloittaa kortisonia siinä pelossa, että kyseessä olisikin herpesvirus, sillä Helin työskentelyolosuhteet ovat altistaneet ties mille. Jos tilanne pahenee Lilongwen ulkopuolella, niin sitten olisimme pulassa. Sieltä ei apua juuri löytyisi. Eli peukut pystyyn.
Maanantai-illan elokuvaksi valikoitui joku outo Marvel-elokuva, missä tiedemies ja hänen vaimonsa pystyivät muuttumaan kärpäsiksi ja sitten tietysti pelastamaan maailman. Todella outo leffa, ja ihmettelin pitkään, että kaikkeen se Michael Douglaskin on joutunut vanhoilla päivillään suostumaan… Mutta pojat tykkäsivät ja seuraavan päivän leikkien päähenkilöistä ei ollut epäilystä. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, että saatiinhan me se kärpänenkin kehiin. ”Possu ja kärpäneeen… tässä on possu ja tässä on kärpäneeen” alkoi soimaan korvissani. Ja se soi vielä pitkään sen jälkeen, kun valot oli sammutettu ja tietokone laitettu pois. Aivan älytön kummeli-sketsi, mutta miksi kaikessa pitäisi älyä ollakaan. Ja niin tai näin, se sopi tähänkin päivään, kuin nenä päähän.
