Säikähdyksellä taidettiin selvitä, tai ainakaan kukaan ei oksentanut yön aikana. Ei, vaikka kuinka yritin koko yön kuunnella, ja säpsähdin jokikiseen kyljen kääntöön. Sain lopulta kai vähän nukuttuakin, ja kun sitten avasin silmäni, aurinko oli jo valloittanut koko huoneen. Noel nukkui tavallista pidempään, mutta oli herätessään terve oma itsensä.
Sähköt olivat taas poikki, tai ilmeisesti ne ei olleet koskaan kytkeytyneetkään. Se tarkoitti munakkaatonta aamiaista kylmällä kahvilla. Voi jippijaijee! Pikakahvi on tarpeeksi kauheaa kuumanakin, joten minä meinasin olla seuraava oksentaja, kun piti juoda se kylmänä. Onneksi juustovoileipä hieman tasoitti yökkäilyä ja selvisin voittajana. Noel ei halunnut syödä oikein mitään, mutta nyt ei häntä siitä moitittu.
Päivän suunnitelma oli visiitti Wild Life Centeriin, ja se voitiin nyt toteuttaa, kun Noelkin oli hyvävointinen. Se on paikka, joka pomppaa googlenkin kautta silmille, kun hakee Lilongwen nähtävyyksiä. Muita nähtävyyksiä ei sitten hirveästi pompikaan. Wild Life Center on isohko metsä/joki-alue vanhan kaupungin ja uuden kaupungin eli niin sanotun City Centren välissä. Me olemme oleskelleet nyt vanhan kaupungin alueella, jossa oikeastaan kaikki elämä on. City Centre on kaavoitettu yrityksille ja suurlähetystöille, ja on paljon kliinisempi ja tylsempi alue, ja kaiken lisäksi se vaikuttaa jääneen jotenkin keskeneräiseksi. Menemme sinne kyllä myöhemmin, joten keskitytään nyt kuitenkin Wild Life Centeriin.
Sinne oli 3-4 kilometriä, joten otimme jo tuttuun tyyliin tuktukin Crossroadsilta. Suomen olosuhteissa kävelemme paljon, ja tuollainen matka ei olisi ongelma muille kuin Niilalle, joka ei jostain syystä arvosta kävelyä. Mutta kun kävely tapahtuu auringon paahteessa paikoin yli 40 asteen lämpötilassa, me muutkin yhdymme Niilan mielipiteeseen. Tuktukilla on ihan mukava matkustaa.
Meidän tuktuk oli kymmenessä minuutissa kohteessaan. Myhäilin ylpeänä, että huonona tinkaajana olin onnistunut sopimaan hinnaksi 1000 kwachaa, mutta perillä kuskilla ei yllättäen ollutkaan vaihtorahaa. Meillä oli vain 2000 kwachan seteli, joten näytin ja kuulostin varmaan vihaiselta Aku Ankalta, kun paiskasin sen kuskin käteen. Kysehän ei ole kuin eurosta, mutta en haluaisi ylläpitää illuusiota siitä, että valkoihoiset olisivat luonnostaan rikkaita.
Annan treffasimme Wild Life Centerin portilla. Hän saapui sinne kävellen. Campus, ja siis KCN (koulu) sijaitsee huomattavasti lähempänä kuin meidän nykyinen kotimme. Itseasiassa Anna kertoi meille myöhemmin, että mieslääkäreiden campusalueelta oli jopa suora näkymä Wild Life Center -metsikköön, vain iso pelto oli siinä välissä. Sitä ei voinut käyttää reittinä vaan piti hieman kiertää, mutta matka ei ollut siltikään mahdoton. Niinpä, mitenkäs Anna oli mieslääkäreiden campusalueelle eksynyt? Siitä saattaa olla muutama luku myöhemmin tiedossa.
Wild Life Center, myös Sanctuaryna tunnettu, koostuu aidatusta ja aitaamattomasta alueesta. Aidattu alue on jaettu pienempiin alueisiin, joissa muualla Afrikassa loukkaantuneita villieläimiä autetaan parantumaan ja sopeutumaan takaisin luontoon. Wild Life Center on käytännössä eläinten sairaala, eikä kaupallinen eläintarha, ja se saattaa tuottaa satunnaiselle turistille pettymyksen. Lilongwen ainoa nähtävyys ei olekaan mikään nähtävyys.
Tilanteesta riippuen siellä saattaa kuitenkin asustella erilaisia eläimiä aina apinoista leijoniin ja kirahveihin, joten tuurilla se saattaa olla todella mielenkiintoinen paikka. Aitaukset ovat hyvin luonnonoloisessa tilassa ja ne ovat melko laajoja, joten joidenkin eläinten näkeminen voi olla hankalaa. Nyt syksyllä Malawissa on kuiva kausi, ja suurin osa puista on lehdettömiä, joten näkyvyys on kohtuullinen, joskin luonto on kuivakka ja ruma. Kun sateet alkavat joulukuussa, koko kuiva maa räjähtää kukkaan ja vihreäksi, näin meille kerrottiin. Vielä ei oikein uskota siihen.
No, meidän tuurilla puisto oli melkein tyhjä. Apinoita oli montaa lajia, mutta meillä on niitä omastakin takaa kaksi mukana, joten itseäni ne eivät niin kiinnostaneet. Mutta apinat tykkäävät katsella ja ihmetellä toisiaan, joten pojat viihtyivät. Oli siellä sitten vielä pari krokotiiliä, iso 4-5 metrinen boa-käärme ja yksi siipipuoli pöllö. Suhteellisen köyhästä faunasta huolimatta edullinen puisto oli käymisen arvoinen, ja hyvää englantia puhuva opas tarjosi tietämyksellään rahoille vastinetta.
Hinta oli noin 10 € koko porukalta, ja se sisälsi siis oppaan aidatulle alueelle. Sen lisäksi sai siirtyä aidatulta alueelta isommalle aitaamattomalle luonnonpuistoalueelle, missä oli merkittyjä kävelyreittejä. Reitit olivat muutamia kilometrejä ja matkan varrella oli picnic-pöytiä, joissa voi nauttia omia eväitään. Reitit olivat valoisaan aikaan kuulemma turvallisia, mutta hämärän laskeutuessa sieltä piti poistua. Silloin hyeenat alkavat liikkumaan alueella. Ok… ai, että päivisin siellä voi käydä picnicillä mutta hämärällä tulee hyeenat… Kuulostaa oikeasti siltä, että picniciltä kannattaa säästää yksi kyljys ihan varmuuden vuoksi, oli hämärää tai ei.
Metsästäjänä menin sinne tietysti innoissani, ja kuulin muutaman räsähdyksenkin, mutta en nähnyt hyeenoja kuin ehkä vilaukselta muutaman kerran. Tai sitten se oli orava! Minulla ei ollut yhtään ylimääräistä kyljystä mukana, ja mukana olevista kyljyksistä en luovu, joten poistuimme sieltä hyvissä ajoin ennen hämärää.
Metsikköinen alue oli karun kaunis ja siellä oli lämpimänä päivänä kiva kävellä, ja täytyy myöntää, että pienen säväyksen matkaan toi tieto siitä, että alueella on hyeenoja, jotka eivät muka päivällä liiku. Keräilijät taisivat tietää olevansa turvallisessa seurassa, koska heistä ei jännitys näkynyt päälle päin. Eikö ne hitto vieköön tiedä minkälainen otus hyeena on? Tainnut jäädä leijonakuningas katsomatta…
Palasimme muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen Wild Life Centerin aidatulle alueelle, jossa sijaitsi myös terassiravintola. Ravintola nimi oli Cafe Fusion, ja se pääsi nopeasti meidän suosioon. Palasimme sinne useasti. Se oli edullinen, erittäin viihtyisä ja siellä oli hyvää ruokaa sekä kaiken lisäksi siellä soi mukavan rento musiikki. Terassi oli keskellä viidakkoa, ja terassilta oli näkymä lapsille tarkoitettuun leikkipuistoon. Leikkipuistossa oli paljon erilaisia kiipeilytelineitä ja keinuja, joten pojilla riitti puuhasteltavaa, kun me saimme istua rauhassa. Useimmat puiston kiipeilytelineet olisivat tosin Suomessa lailla kiellettyjä, mutta… tekemällä oppii, vaikka sitten kantapään ja erilaisten viiltohaavojen kautta.
Aurinko oli jo ohittanut korkeimman kohtansa eli kello oli iltapäivän puolella. Luonnollinen valinta juomaksi on silloin olut jo pelkästään janon vuoksi. Aamun kylmä kahvi kummitteli kuitenkin vielä kitalaessa, joten oli aloitettava sillä, ja se maistuikin ihan kahvilta. Juotiin siinä tietysti myös oluetkin, ja pojat kävivät litkimässä Fantaa ja Cokista aina kun leikeiltään malttoivat kiivetä terassille.
Alkuperäinen tarkoitus oli mennä syömään keskustaan ennen kotiinmenoa, ja sinnehän me sitten eksyimmekin. Emme vain osanneet arvata, että sunnuntai on Malawissa pyhäpäivä. Samalla tavalla kuin Suomessakin, joskus 30 vuotta sitten! Keskusta oli autio verrattuna siihen mitä olimme tottuneet siellä näkemään. Ei ollut enää miljoonaa ihmistä, oli vain pari sataa tuhatta. Isommat kaupat menivät klo 13 kiinni, ja muutamat ravintolat avasivat vasta illallisaikaan. Meillä ei ollut pitkiä vaatteita mukana illan tuloa varten, eikä oltaisi poikien kanssa jääty sinne odottelemaan muutenkaan, joten oli helppo päätös siirtyä kotiin. Kerettäisiin istua hetki altaallakin auringon hyväiltävänä. Anna laittoi korvatulpat korviin, ja siirtyi campuksen hulinaan.
Jotain oli tietysti syötävä, joten otettiin pikapizzeriasta pitsat kotiin vietäväksi. Hieman hävettää, että olemme olleet viikon yhdessä maailman köyhimmässä maassa, ja ollaan syöty pikaruokapitsaa enemmän kuin kotona vuoden aikana. No, ihan niin laupiaita samarialaisia ei olla, että alettaisiin nälkää näkemään, joten näillä mennään nyt. Ja onneksi Noelkin söi hienosti muutaman palan. Olimme tautien suhteen ainakin voiton puolella.
Altaalla tosiaan riitti vielä aurinkoa ja lämpöä, ja toisaalta kylmää vettä. Virkistää kummasti hikisen päivän jälkeen pulahtaa kylmään veteen. Niin, Helikin pulahti kylmään veteen… En ole kuulemma maininnut, että hänkin on rohkeasti pulahtanut kylmään, ja ehkä vähän likaiseenkin veteen. Mutta, kyllä hän on!
Auringon hiipuessa siirryimme suihkuun, ja kuinka ollakaan, lämpimään sellaiseen. Se tuntui taivaalliselta. Suihku on täällä Madidissa ollut paineelta hyvä, ainakin silloin kun vettä tulee. Mutta lämmintä vettä ei ole juurikaan tullut. Olimme luulleet, että sitä ei vain tule, mutta jossain vaiheessa selvisi, että lämpimälle vedelle on oma pumppunsa. Se pumppu ei vain aina toimi kunnolla. Eli aina silloin tällöin pääsemme taivaaseen, mutta emme aina.
Päivä oli ollut mukava ja rento, ja aloimme olla valmiita levolle. Ei kuitenkaan haluttu vielä luovuttaa, joten siirryttiin pesujen jälkeen vielä altaalle istumaan ja juomaan yömyssyt. Pimeys oli jo laskeutunut, vaikka pienet kirkkaat tähdet taivaalla yrittivätkin pistää sille vastaan. Pojat ottivat sukkasillaan ja jumpsuiteissaan juoksukilpailuja altaan ympäri. Mitään ääntä ei juoksusta kuulunut, kun kaksi pientä tummaa hahmoa liukui kuin pienet junat hämärässä altaan vierellä. Nopeita vekkuleita, ja se oli hauskan näköistä, vaikka koko ajan pelkäsinkin, että iloinen kikatus muuttuu itkuksi jossain mutkassa.
Selvisimme ilman kaakeli-ihottumia sisälle ja aina lakanoiden väliin asti. Luettiin vielä Miinaa ja Manuakin, tietysti, eihän ilman sitä voi nukkumaan mennä. Helillä alkaisi huomenna työt, ensimmäinen harjoittelupäivä Bwaila Hospital -sairaalan synnytysosastolla. En voi kieltää, etteikö se olisi jännittänyt minuakin, mutta siitä olin varma, että Miinasta ja Manusta ei toisessa huoneessa ollut niin paljon hyötyä unen saannin suhteen kuin meidän kuorsauskammarissa. Heli ja Noel siis nukkuivat toisessa huoneessa, tai ainakin yrittivät. Me taisimme Niilan kanssa sen sijaan nukahtaa molemmat ennen kuin Miina ja Manu pääsivät sairaalasta pois. He olivat olleet siellä vain varmuuden vuoksi, ei mitään vakavaa…
