Kello löi jo viisi, lapset herätkää. Heli oli tosin herännyt jo varttia aikaisemmin, mutta me hieroimme poikien kanssa silmiämme, kun kännykkäni alkoi soimaan ärsyttävää herätysääntä, jota ei ole tarvinnut kuunnella yli kahteen kuukauteen. Pojat nousivat yllättävän helposti ja muutenkin käyttäytyivät todella kiltisti. Hieman olin jännittänyt, minkälainen show tästä todella aikaisesta aamusta tulee, mutta kaikki sujui hyvin. Ulkona oli vielä pilkkopimeää, mikä sekin tuntui oudolta, koska tähän asti herätessä on aina ollut valoisaa.
Aamiainen oli huuhdeltu kahvinkuralla alas ja olimme valmiita matkaan. Ulkona oli edelleen hämärää, mutta aurinko lupaili jo selvästi itäisellä taivaanrannalla, vaikka itse tähteä ei vielä kokonaan näkynytkään. Tyson oli tilannut meille tuktukin kello kuudeksi meidän portille, mutta ilmeisesti se oli erehtynyt joko portista tai päivästä, koska vielä kymmentä yli kuusi ei ainoatakaan tuktukia ollut näkynyt, ei edes kuulunut. Päätimme lähteä kävelemään päätien suuntaan ja saimmekin pian lennosta yksinäisen tuktukin, joka ajoi meidät Game-kompleksin parkkipaikalle.
Sososon bussi nökötti juuri siellä missä pitikin ja varmistettuani, että se on myös matkalla Mzuzuun, heitin rinkkani ruumaan ja astuimme sisään. Ovivahti tarkasti meidän heppoiset paperilippumme ja kertoi, että alkumatkan voimme istua neljällä penkillä, mutta myöhemmin tulee mahdollisesti joku lipun ostanut kyytiin ja joudumme ottamaan Niilan syliin. Olimme olevinaan säästäneet lippuja ostaessamme, ja nyt maksamme siitä jännityksestä, että tuleeko bussi täyteen vai ei. Paikallisille yksi aikuisten lippu maksaa yli viikon palkan eli 9000 kwachaa eli noin 11 euroa. Jotenkin olimme ajatelleet, että eihän tällainen kallis bussi voi tulla täyteen, mutta yllättävän paljon porukkaa oli heti lähtiessä, ja matkalta voi tietysti tulla vielä lisää. Olisi ollut melko rentoa istua neljällä omalla paikalla, sillä bussi oli todella uuden tuntuinen ja siisti. Ja meillä on 350 kilometrin matka, johon voi pahimmallaan kulua yli seitsemän hikistä tuntia. Se on pitkä aika pitää Niilaa sylissä… Huh! Aloin todella toivomaan, että saisimme olla mahdollisimman pitkään neljällä penkillä, ja samalla kirosin, että Heli sai meidät säästämään kokonaista yksitoista euroa.
Kello löi seitsemän ja bussi lähti ajallaan kohti nousevaa aurinkoa. Istuimme heti kuskin takana ensimmäisellä rivillä Niilan kanssa ja Heli ja Noel istuivat meidän takana. Meillä oli hyvät näkymät bussin isosta tuulilasista ja Niila otti heti apukuskin paikan. Edessämme oleva kaide toimi hienosti rattina. Taaempana bussissa oli vielä muutama vapaa paikka, joten ainakin hetken saisimme istua rauhassa. Tai mikä sitten on rauhassa istumista, sillä bussin päästyä keskustan ruuhkista isolle tielle, nopeus nousi ja kuskilla tuntui olevan jonkinlainen pakkomielle ohittamiseen. Kuski vaikutti kyllä ammattitaitoiselta ja varmalta otteissaan, mutta väkisinkin jouduin joissain ohituksissa irvistämään ja pidättämään hengitystä. Malawin tiet ovat paikoin todella kapeat ja asfaltin reunat ovat halkeilleet ja röpelöiset. Kun sellaisella tiellä ohittaa bussilla ison rekan, niin kieli on pidettävä keskellä suuta, ettei vasen pyörä haukkaa hiekkapientareelle ja ettei oikea kylki osu rekkaan. En tiedä jännittikö kuski, eikä varmaan meidän neljävuotias apukuskikaan, mutta minä jännitin, aitiopaikalla. Mutta mitään ei onneksi sattunut.
Olimme matkalla pohjoiseen ja suuntaan, jolla emme olleet vielä lainkaan käyneet. Mielenkiinnolla odotin, tapahtuuko maisemassa mitään muutosta. Kerrotaan, että pohjoisessa on vaurasta ja kehittyvää, kun etelässä on köyhempää ja alkukantaisempaa. Alkuun kaikki näytti ihan siltä samalta ruskealta ja kuivalta kuin muuallakin. Savimajoja ja olkiaitoja siellä täällä, ihmisiä tien varrella jatkuvalla syötöllä. Mutta sitten maisemassa tapahtui jotain. Puita alkoi olla enemmän ja ne kasvoivat korkeutta. Tarkemmin katsoen ne olivat jonkinlaisia havupuita, ehkä lehtikuusia tai -mäntyjä, ja ne muodostivat ihan selviä metsiä. Ajoittain oli isoja hakkuuaukeita ja tukkirekkoja näkyi paljon. Ei maisema nyt ihan suomalaiselta metsämaalta näyttänyt, mutta olimme selvästi jonkinlaisella metsätalousalueella kuitenkin, mikä oli ehkä jopa yllättävääkin.
Silmiinpistävää oli myös tulipalojen jäljet. Kuten etelässäkin, maastossa näkyi savumerkkejä siellä täällä ja joillain metsäalueilla näkyi vanhojen ja laajojen tulipalojen merkkejä. Maaperä ja puunrungot olivat paikoin tasaisesti hiiltyneitä aina metrin korkeuteen saakka, mutta puut olivat silti tukevasti pystyssä ja latvoistaan tuuheita. Ei pysty ymmärtämään tätä maastotulipalosysteemiä täällä. Miten täällä täydellisessä kuivuudessa ja ikuisessa helteessä tulipalot eivät aiheuta sen kummempia ongelmia? Siltä se ainakin tuntuu, ettei niistä ole mitään huolta.
Matka sujui paremmin kuin hyvin. Pojat istuivat nätisti ja oli kiva katsella maisemia ilmastoidussa bussissa. Olimme pysähtyneet kerran kolmen tunnin kohdalla tankkaamaan ja samalla bussin naiset pääsivät vessaan. Silloin luulin, ettemme olleet edes puolessa välissä vielä, mutta huomasin erehtyneeni, kun näin viiden tunnin kohdalla Mzuzun kyltin. Olimme perillä huomattavasti nopeammin, kuin mitä olimme otaksuneet, mutta sehän ei meitä haitannut. Mzuzukin vaikutti kaupunkina aivan erilaiselta Malawilta, kuin mihin olimme tottuneet. Siellä oli kortteleiden ympärillä selvät jalkakäytävät ja se teki siitä selvästi erilaisen näkymän, jotenkin tutumman ja turvallisemman. Se näytti enemmän normaalilta kaupungilta, ainakin Lilongween verrattuna. Mzuzu on Malawin kolmanneksi suurin kaupunki ja ehkä siitä oli havaittavissa jonkinlaista vaurautta, vaikka emme tosin päässeet sitä tarkemmin tutkimaan. Sellainen vaikutelma siitä kuitenkin ensisilmäyksellä jäi.
Bussin saavuttua päätepysäkille ja oven avauduttua, sieltä ryntäsi viisi taksin huutelijaa sisään ennen kuin kukaan oikeastaan kerkesi edes ulos. Ei ollut epäilystäkään kenet he olisivat halunneet kyytiin, sen verran tiukasti kaikki taksikuskit olivat kimpussamme. Vetäsin pari alakoukkua ja yhden etusuoran ja vielä kyynärpäätä perään, jotta pääsin hakemaan rinkkani ennen kuin joku noheva taksikuski nappaa sen itse ja päätin samalla, että meidän taksikuskina tulisi toimimaan vanhimman ja luotettavimman näköinen heppu. Huutokaupassa sovittiin hinnaksi 20 000 kwachaa vaikka olimme Helin kanssa ajatelleet, että maksaisimme maksimissaan 15 000 kwachaa. Bussimatkan jälkeen ja muutenkin huonona tinkijänä suostuin vanhuksen hintaan vaikka Heli repikin minua hihasta, että ”hemmetin hölmö, se on ihan liikaa!”. No, meillä on 50 kilometrin taksimatka edessä ja tinkasin kuitenkin 12 euron verran, sillä lähtöhinta oli 30 000 kwachaa, joten minusta se oli ihan hyvä kauppa. Mutta niin… voi olla, että sen olisi saanut tingattua vaikka 10 000 kwachaankin, mutta näillä mennään nyt. Mikä on liikaa? Melko suhteellinen kysymys kehitysmaassa!
Huutokaupan voittanut vanha taksiukkeli vei meidät autolleen. Silloin ajattelin, että Heli oli oikeassa. Nyt muuten maksettiin vähän liikaa. Ikivanha Toyota, tai ainakin se näytti siltä, että olisi maannut jossain heinäladossa 20 vuotta. Heitin rinkan takapoksiin ja jouduin pistämään käden suun eteen sieltä nousevan pölyn vuoksi. Minä hyppäsin etupenkille ja Heli meni itkua pidätellen takapenkille poikien kanssa. Meidän epäonneksemme auto käynnistyi. Kuski ajoi tietysti ensiksi tankkaamaan, kuten ”kädestä suuhun”-systeemissä on normaalia. Ja tietysti kymppitonni piti antaa etukäteen, jotta saadaan tankattua. Annoin rahan ja toivoin, että päästäisiin rotiskolla ainakin sitten puoleen väliin. Ukkeli istui kuskin paikalle ja käynnisti auton jo toistamiseen, joten toivoa oli. Takapenkillä ei ollut toivoa, tai jos oli, niin se häipyi avoimesta ikkunasta ensimmäisessä alamäessä. Aina kun auton vauhti kiihtyi, taka-akseli nitkahti jotenkin ja se ”heitti perää” hassusti. Tuntui, että auto haluaa kääntyä perä menosuuntaan päin. Kuski ilmiselvästi tunsi autonsa, koska aina nitkahduksen yhteydessä hän vetäsi käsijarrusta, jolloin auto alkoi taas kulkemaan suoraan. Minä en yleensä pelkää pelkääjän paikalla, mutta nyt muutaman jyrkänteen reunalla otin oven kahvasta hieman tiukemmin kiinni yrittäen varmistaa, että ovi pysyy kiinni. Ikkuna sen sijaan pysyi auki pitämättäkin, koska sen veivi oli katkennut. Toivottavasti ei ala satamaan. Malawijärvi alkoi pilkistellä kaukana alhaalla ja näkymät, sikäli kun uskalsimme niitä katsella, olivat kyllä upeat. Mzuzusta Nkhata Bayhin johtava tie on käytännössä koko matkan alamäkeä rotkojen reunalla, joten se oli melko villi taksikyyti. Heli piti silmiä kiinni ja käsiä ristissä koko matkan. Niilasta sen sijaan alkaa kehittyä oman elämänsä Matti Nykänen ainakin lentävien lauseiden osalta, kun hän seisoessaan etupenkkien välissä tokaisi, että ”tää auto on kyllä ihan rikki, mutta kyllä se kulkee kovaa”. Se piristi minun matkaani, mutta ei Helin.
Lopulta, ja Helin mielestä ”luojan kiitos, vihdoinkin” olimme perillä Nhkata Bayssa. Se oli jälleen samanlainen nihkeän ankea ja epämiellyttävän tuntuinen kaupunki tai kylä, mihin olimme jo tottuneet. Yllättäen kuski alkoi tinkimään hinnasta, koska Njaya Lodge sijaitsikin vielä kilometrin verran kylän toisella puolella. Hän halusi siitä vielä 2 000 kwachaa, koska 20 000 kwachaa oli kuulemma laskettu vain kylään saakka. Heli tarttui mielessään kuskia hiuksista ja puraisi korvan irti, mutta tyytyi tönäisemään minua olkapäähän, kun suostuin antamaan 2 000 kwachaa ylimääräistä. Olin Helin kanssa nyt samaa mieltä, se oli kuskilta silkkaa rahastusta. Vanha ja luotettavan näköinen kuski osoittautui vanhaksi kehäketuksi rahankeruun suhteen, mutta en yksinkertaisesti jaksanut kinastella. Halusin kuskista ja loppuun ajetusta Toyotasta eroon ja ainoastaan päästä rauhassa oluelle. Kuskin antaman käyntikortin heitin respan roskikseen vaikka hänen kyydillään pääsisimme kuulemma helposti myös takaisin Mzuzuun. Jep, niin varmaan.
Njaya Lodge olisi majoituksemme seuraavat neljä yötä. Se sijaitsi kauniilla paikalla isossa rinteessä. Respassa meitä tervehti kaksi suurta ja mustaa koiraa. Tai oikeastaan ne eivät tervehtineet vaan makasivat reporankoina välittämättä meistä tuon taivaallista. Pääsimme helposti vahtikoirien ohi ja tiskin takana meitä tervehti sitäkin eloisampi Dixon. Vanha malawilainen ukkeli, joka oli kuin ilmielävä mustapekka, se lasten klassikkokorttipelin mustapekka, mutta ilman sitä punaista lakkia. Hän puhui sujuvaa englantia ja otti meidät ja varsinkin pojat heti omakseen. Hän kirjasi meidät varauskirjanpitoonsa eli tavalliseen ruutuvihkoon sisään ja lähti näyttämään tiluksia.
Sattumalta huomasin hänen varauskirjanpidossaan nimen Pekka heti Helin yläpuolella. Se näytti jotenkin todella kummalliselta, sillä Malawissa ei montaa suomalaista turistia kerralla vieraile ja mekö olisimme sattuneet samaan aikaan tällaiseen pieneen majataloon? Mutta kun kuljimme katetun ravintolan läpi ja näin yksinäisen kaljun miehen juomassa olutta pöydässään, minun oli pakko huudahtaa, että ”Morjens Pekka!”. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen, joten kerroin heti, että näin respassa nimen Pekka ja koska satun omaamaan Nikke Knattertonmaisia ominaisuuksia, päättelin heti, että baarissa yksin istuva mies täytyy olla Pekka. Turkissa en olisi niin tehnyt, mutta täällä Malawissa en voinut vastustaa kiusausta. Pekka vastasi levveellä viännöllä jotain ja taisi olla edelleen ihmeissään, että oliko hän nyt Malawissa vai Mikkelissä. Sovittiin, että palataan myöhemmin asiaan tarkemmin.
Dixon johdatti meitä kiviportaita alaspäin ja saavuimme rantataloille. Niitä oli viisi tai kuusi vierekkäin. Hän avasi oven yhteen taloon ja toivotti tervetulleeksi. Astuimme sisään suureen makuuhuoneeseen, jossa oli jälleen punainen betonilattia, valkoiset kiviseinät ja ikkuna-aukoissa vain hyttysverkot. Vessa oli iso huone, jonka perällä oli suihku. Huoneessa oli yksi iso ikkuna, josta pystyi suihkussa käydessään ihailemaan kaunista Malawijärveä. Sitä pystyi luonnollisesti ihailemaan myös isolta parvekkeelta, jonne Dixon johdatti meidät viimeisenä. Seinissä oli rapistumisen merkkejä, ovet olivat heppoiset ja kaikki on vähän vanhaa ja kulunutta, mutta siihen tottuu Malawissa nopeasti. Paikka oli kuitenkin näkymältään varmasti kauneimpia, mitä olimme siihen mennessä nähneet. Ainoastaan ulko-oven edessä ahkerasti ahertavat muurahaiset sekä muutama eteisen hämähäkki sai Helin näkemään jo painajaisia, vaikka emme olleet syöneet edes päivällistä vielä. Tosin päätimme syödä päivälliseksi vain sipsejä ja käydä respassa oluella, koska Dixon ilmoitti, että illallinen olisi kello kuusi. Siihen olisi nelisen tuntia, joten keritään hyvin käydä uimassa ja sitten olisikin sopivasti nälkä. Menu oli hyvin yksinkertainen: liharuoka tai kasvisruoka. Keep it simple!
Rinkka oli tyhjennetty vaatekaappiin, uikkarit oli puettu ja olimme valmiit rannalle. Talomme vierestä valui mutkitellen alas portaat ja pian olimme kuumalla rantahietikolla. Lodgella oli oma pieni hiekkaranta ja se näytti meidän parvekkeelta katsottuna todella kivalta ja herttaiselta. Sitä se olikin mutta uinti osoittautui hankalaksi, koska rantaviivan jälkeen hiekka oli siivilöitynyt jonnekin ja tilalla oli kivikkoa, jossa oli vaikea kävellä. Ei siitä haavoja tullut vaan se tuntui enemmänkin siltä, että kävelisi parketille heitettyjen legojen päällä. Todella hankalaa ja ikävän tuntuista ja isot aallot aiheuttivat sen, että Niila oli hetkessä kumollaan. Siinä oli itselläkin vaikea kävellä, joten sikäli ranta oli pettymys. Jos menimme vähän kauemmaksi isommille kiville, joilta pystyi hyppäämään lämpimiin aaltoihin, uinti muuttui jo mukavaksi, mutta edelleen se oli Niilalle hankalaa, koska uintitaito on vielä hakusessa. Noel polski sen sijaan jo hienosti, vaikka pitikin olla varuillaan, ettei isot aallot paiskaa häntä kiville. Minulla oli ollut ikävä Malawijärven pehmeää ja lämmintä vettä. Ja vaikka tuntuu kamalalta ajatella, että siinä saattaisi olla ikäviä ihon läpi tunkeutuvia bilharzia-matoja… Ähhh, ei sitä uidessa ajatellut lainkaan. Aivan mahtava lätäkkö! Syödään niitä matokuureja sitten myöhemmin.
Siirryimme privaattirannalta kivenheiton päähän kallioiden taakse, jossa olikin sitten yleinen ranta. Se oli huomattavasti mukavampi Niilallekin, joten jäimme sinne ihailemaan maisemia ja olemisen sietämätöntä keveyttä. Ainoastaan muutamat hiekasta löytyvät lasinsirut häiritsivät hieman tunnelmaa. Ne muistuttivat paikan menneisyydestä. Nkhata Bay on tunnettu reppureissaajien kohtaamispaikka, jossa on aikoinaan juhlittu ympäri vuorokauden ja 365 päivänä vuodessa. Viime vuosina meno on kuitenkin rauhoittunut emmekä ole ainakaan vielä havainneet rankasta juhlinnasta muita merkkejä kuin lasinsirut, ja niistäkin monet olivat hioutuneet aivan pyöreiksi. Emmekä kyllä juhlintaa kaivanneetkaan, enemmänkin kaipasimme rauhallisuutta ja rentoa rannalla lököilyä.
Rannalla meni helposti muutama tunti. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja vesi oli linnunmaitoa. Saatoin juoda pullollisen olutta ilman, että tarvitsi kertaakaan puuttua poikien riitoihin. Niitä ei yksinkertaisesti ollut, leikki sujui rannalla niin kuin sen toivoisi aina sujuvan. Mutta sitten oli aika lähteä suihkuun ja valmistautumaan illallista varten. Myös sängyt ja niiden reikäiset hyttysverkot piti vielä katsastaa yötä varten. Siihen loppui poikien kivat leikit eivätkä he meinanneet lainkaan ymmärtää, että huomenna voisimme olla koko hemmetin päivän rannalla. No, hetken oli kuitenkin rauhallista, ja olivathan pojat olleet koko pitkän bussimatkan todella hienosti. Heidän pieni suuttumuksensa oli ansaittua ja kestimme sen hyvin.
Olimme tasan kello kuusi yläkerran respan ravintolassa ja nälkä alkoi jo tuntumaan. Pekka oli saapunut myös, ja oli meidän lisäksi ainoa vieras koko paikassa. Hän kertoi olevansa yksin lomailemassa ja ensimmäistä kertaa Afrikassa vaikka onkin reissanut jo vuosia ympäri maailmaa. Oli mukava vaihtaa kokemuksia suomeksi pitkästä aikaa ja meillä oli hänelle paljon vinkkejä, koska oli siirtymässä täältä Senga Bayhin, jossa me olimme jo viettäneet melkein viikon. Ikimuistoisen löysävatsaisen viikon. Pekka oli selvästi tottunut oman tien kulkija. Itse en lähtisi Malawiin yksikseni ihan vaan huvikseen. Mutta onneksi meistä on moneen veneeseen, ja Pekan kanssa oli hauska keskustella koko illallisen ajan.
Illallinen oli hyvä. Tai ei se mikään kulinaristinen unelma ollut, mutta kaikki söivät vatsansa täyteen, mikä on tosi tärkeää näillä leveysasteilla. Jos ripuli yllättää, niin on ainakin pikkasen jotain pankissa. Minä söin jonkinlaisen burgerin ja Heli ja pojat söivät kalaa ja riisiä. Kömmimme vatsat täynnä taloomme, jonka olkioven olisi voinut riuhtaista saranoiltaan helposti irti, vaikka se olisi ollut lukossa. Siitä tuli mieleen, että emme voi jättää rahojamme ja tavaroitamme ihan helposti vietäväksi mutta emme voi viedä niitä oikein rannallekaan, joten täytyy huomenna keksiä niille jokin piilopaikka. Dixon ja muut työntekijät vaikuttavat ihan luotettavilta, mutta mistä sitä näissä paikoissa tietää. Ikävä sitten jossitella jälkeenpäin.
Makuuhuoneessamme oli kaksi parisänkyä, toinen leveä ja toinen kapea. Voisi kuvitella, että minä hieman leveämpänä nukun siinä leveässä sängyssä, mutta ei se niin mene. Heli ei voi nukkuessaan koskea hyttysverkkoon, koska se ällöttää. Siksi Heli saa leveämmän sängyn Noelin kanssa. Me olemme tähän epäloogisuuteen jo Niilan kanssa niin tottuneita, ettei meitä haittaa, joten nukumme ihan hyvin kapeammissa sängyissä. Pojathan voisi periaatteessa nukkua kaksistaan kapeammassa sängyssä, mutta he heräilevät yöllä ja silloin on parempi, ettei tarvitse lähteä hyttysverkkojen alta laittelemaan peittoja ja mitä milloinkin. Siksi on parempi, että minä nukun levottomasti nukkuvan Niilan kanssa ja Noel levottomasti nukkuvan Helin kanssa. Voi luoja, joskus tuntuu, että voisin kirjoittaa kirjan meidän nukkumiseen liittyvistä kommelluksista. Tosin täällä Afrikassa kaikki on kyllä mennyt suhteellisen hyvin. Jopa oudon hyvin. Peukut sille.
Pojat nukahtivat iltasadun jälkeen ja mekin menimme pian maaten Helin kanssa. Hyttysverkoissa oli paljon reikiä, ja vaikka emme olleet havainneet yhtään hyttysiä, niin korjasin ne kuitenkin teipillä, joka oli varattu juuri tällaisia ongelmia varten. Ikkunat olivat auki ja komea järven pauhu kantautui sisään niin, että se peitti tuulettimien hurinan täysin. Lakanan päällä oli kuuma maata, eikä tuulettimesta tuntunut olevan mitään hyötyä, koska hyttysverkko vaikutti niin tiheältä, että se pullotti sängyn sisään kuin purjeveneen purje ja ilmavirta jäi vain vähäiseksi. Olimme törmänneet kuumuuteen jokaisena Malawijärven rannalla vietettynä yönä, se oli todella miltei tuskallista. Siihen auttoi vain se, että laitoin silmät kiinni ja hyppäsin purjelaudan päälle. Otin puomista kiinni ja nostin rikin ylös. Malawijärven lämmin tuuli tempaisi minut heti huimaan vauhtiin. Roikuin koko painollani puomissa ja kastelin pitkää niskatukkaani kallistamalla päätäni hieman taakse. Ah, tämä se on elämää… Päätin surffata ihan koko yön.
