Nukahdin yllättävän nopeasti heti, kun pääsin pitkälleni. Hytti ja sänky olivat karseita, ja luulin ettei nukkuminen tässä hytissä onnistu. Väsymys ja laivan tasainen putputus teki kuitenkin tehtävänsä ja pian laivan lähdön jälkeen olin myös minä unessa. Pojat ja Heli nukkuivat jo täyttä häkää. No, toivottavasti ei ollut häkää, koska sekin voisi hyvin tulla kysymykseen. Tosin hytin ilma on niin paksua ja haisevaa, että häkää ei edes tarvita, se tukehduttaa ihan ilman myrkkyjäkin.
Laivan lähtiessä rannasta se kulki tasaisesti kuin juna. Mutta kun muutaman tunnin kuluttua avasin silmäni, minulla meni hetki tajuta mitä tapahtui. Laiva heilui kuin viikinkilaiva Linnanmäellä sillä erolla, että viikinkilaivassa on turvapuomit, sitä huolletaan säännöllisesti eikä vettä ole lähelläkään. Ilala on puolestaan nauttinut 70 vuotta malawilaisesta huolellisuudesta, joten minun luottoni ei ollut nyt järin suurta. Onneksi laiva keikkui tosiaan pituussuunnassa, joten pysyimme sekä hyvin sängyssä että kapteeni teki kai jotain myös oikein. Laivan keula on isoissa aalloissa hyvä osoittaa aaltoihin päin. Ja mitä ilmeisemmin aallot olivat nyt isoja. Keinumisliike oli uskomattoman suurta, eikä käynyt pienessä mielessäkään, että lähtisin sängystä ulos katsomaan, että minkälainen myrsky siellä riehuu. Aina kun laiva nousi, kuului samalla vaijerien kirskunaa, ja kun se laski, kuului kumea kova kolahdus. Päättelin sen kuuluvan vieressämme olevasta ”pelastusveneestä”, joka roikkui laivan kyljessä. Se ei kuitenkaan hirveästi auttanut, koska jokaisesta kolahduksesta tuli mieleen Titanic ja Estonia vuorotellen Ei auttanut vaikka kuinka yritin ajatella, että kuinkahan monta lammasta tarvitaan yhteen villapaitaan, ja että onkohan lampaiden ruokavaliolla merkitystä villan ominaisuuksiin. Ei auttanut se tieto, että Afrikassa ei voinut olla jäävuoria, eikä sekään ettei tässä paatissa ole keulavisiiriä. Harvoin pelkään, mutta nyt se oli lähellä.
Heilumista kesti toista tuntia. Luojan kiitos, kukaan meistä ei potenut matkapahoinvointia. Ja Noelhan nukkui kuin lapsi koko ajan. Heli oli hereillä ja pyöritteli minulle päätään, että mihin hittoon me olemme oikein lähteneet. Pyörittelin päätäni hänelle takaisin, etten hitto vie tiedä. Niilakin heräsi, muttei sanonut sanaakaan. Hän makasi selällään silmät auki ja ihmetteli, että mitä tapahtuu. Se kieltämättä tuntui vähän kuin olisi jossain huvilaitteessa ja Niila ei varmaankaan käsittänyt, että olimme keskellä riehuvaa Malawijärveä 70 vuotta vanhalla laivalla, ja kaikki oli nyt mahdollista. No, vesi on onneksi lämmintä eikä järvessä ole haikaloja, joten pitää vaan tarttua johonkin tynnyriin ja pysyä pinnalla… Kysyin Niilalta, että pelottaako? Niila ei sanonut mitään, pyöritti vain hitaasti päätään. Kysyin, että tuleeko hänestä isona merimies? Hän ei edelleenkään sanonut mitään, pyöritti vaan päätään. Minua hymyilytti ja jäin miettimään, että olikohan ensimmäinen vastaus narrausta.
Toista tuntia olin hereillä, mutta sitten joko aallokko alkoi heikentymään tai minä aloin tottumaan suurieleiseen keinahteluun, ja nukahdin. Heräsimme vasta kun aurinko tunkeutui väkisin hytin ikkunan pienistä sälekaihtimien raoista. Laiva keinui vielä ja oli pidettävä jostain kiinni, kun nousi seisomaan, mutta nyt sentään pystyi nousta seisomaan. Keinuminen oli pehmeää ja sulavaa, eikä kuulunut vaijerien kirskumista ja metallin kuminaa. Emme joutuneet järvihätään ainakaan pimeällä, ja Likoma-saarikin taitaa olla paljon lähempänä nyt. Hytti oli edelleen karsea putka ja torakat tervehtivät heti aamusta, mutta herääminen oli yllättävän mukava tapahtuma. Luulen, että selviäminen myrskystä teki aamusta miellyttävän ja oloa helpottavan, vaikka olosuhteet olivat edelleen karseat.
Kello oli kuusi aamulla ja Ilalan urkupilli alkoi viheltämään. Se tervehti pientä Chizumulun saarta, joka on isomman Likoma-saaren kyljessä. Siinä lastataan laivaa hetken edestakaisin ja sitten on vielä noin tunnin siirtyminen meidän määränpäähämme. Avasin hytin oven ja huomasin, että ”pelastusvenettä” laskettiin alas. Lisäksi laivan vierelle oli ilmestynyt muutama moottorivene. Niin, tosiaan… eihän täällä pikkusaaressa ole mitään laituria näin isolle laivalle, joten kaikki lastaus tapahtuu laivan kyljessä olevan oviaukon kautta nostelemalla tavaroita ja ihmisiä parin metrin tiputuksen verran järvessä heiluviin moottoriveneisiin, jotka sitten vievät rahdin rantaan ja tuovat uutta tilalle. Hyttimme sijaitsi vähän ylempänä, joten sieltä oli hauska katsella touhua ja mölinää. Aallot olivat jo tyyntyneet ja olimme suojaisessa lahden poukamassa, mutta järvenkäynti oli silti kova. Kuusimetriset moottoriveneet heiluivat aaltojen tahdissa ja paljasjalkaiset roudarit joutuivat todella taiteilemaan nostellessaan lastia laivasta ja laivaan. Ettei vaan nyt sattuis mitään… Veikkaan, että lähimpään työterveyslääkäriin on jonkun verran matkaa. Tai sitten se työterveyslääkäri seisoo roudarin vieressä, kuka ties. Nyt oli myös helppo ymmärtää, miksi laiva saattaa olla joskus myöhässä. Jos olisi yhtään isompia aaltoja, niin ei koko lastausta voisi edes tehdä. Ainakaan turvallisesti. Jos se oli sitä nytkään.
Seurasimme lastausta aikamme, mutta kun ”pelastusvene” yhä uudelleen lähti kohti rantaa, me luovutimme. Laivan keittiö aukesi, joten päätimme mennä syömään omeletteja ja toasteja. Annokset eivät saaneet niin hyvää arvosanaa kuin eilinen muussi, mutta ne ajoivat asiansa erinomaisesti, varsinkin kun luulimme, ettemme saa aamiaista laivalla lainkaan. Vettä emme enää tilanneet. Rattoisa aamiainen ei riittänyt kuluttamaan tarpeeksi aikaa vaan lastaus jatkui yhä. Se kesti kaikkiaan miltei kolme tuntia ja se alkoi todella tuntumaan ikuisuudelta. Likoma-saari näkyi koko ajan melkein uintimatkan päässä, mutta ”pelastusvene” lähti aina vaan uudelleen kohti rantaa, ja me hajosimme hikisessä kopissamme. Viimein kello yhdeksän ”pelastusvene” nostettiin ylös ja matka jatkui.
Likoma-saari oli siis näkynyt jo pitkään, mutta meidän oli kierrettävä saaren toiselle puolelle, jossa satama oli. Matka kesti tunnin verran, mutta se meni nopeasti, kun oli katseltavaa. Olimme melkein koko sen matkan ulkona käytävällä poikien kanssa, kun Heli makasi hytissä. Helillä oli aamiaisen jälkeen tullut huono olo. Se saattoi johtua kuumuudesta ja järvenkäynnistäkin, mutta väistämättä mieleen tuli eilinen vesipullo, mikä mitä ilmeisemmin oli järvivettä. Tähän pieni oksennustauti, niin jippii. Oikea kruunu tälle ihanalle laivamatkalle. Ja samalla tietysti odottelimme, että meillä muillakin alkaisi huono olo. Pääsimme kuitenkin Likoman satamaan ilman oksennuksia ja Helin vointikin koheni, kun laiva ankkuroitui parin sadan metrin päähän rannasta.
Myöskään Likoma-saarella ei ollut laituria, joten mekin joutuisimme hyppäämään moottoriveneeseen, mikä aiheutti pientä jännitystä. Kävin kysymässä eiliseltä lipunmyyjältä, että miten meidän tulee toimia. Hän vastasi, että ”pelastusvene” vie muutaman kerran rahtia rantaan ja sitten me voimme mennä alakertaan, josta voimme siirtyä veneeseen. Ok, odottelimme hyttimme edustalla ja katselimme lastaustouhua hieman pelonsekaisesti. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että pääsisimme poikien ja rinkkojen kanssa helposti veneisiin. Aallokko ei ollut edelleenkään kovin iso, mutta moottoriveneet heiluivat ihan tosissaan laivan kylkeä vasten ja pudotusta laivan oviaukolta oli toista metriä.
Siinä kauhistellessamme meidän viereen iskeytyi puhtaassa valkoisessa pikeepaidassaan nuori mies. Hän kysyi, että olemmeko tulossa heidän vieraakseen ja osoitti paidassaan olevaa logoa, Mango Drift. Hän puhui niin sujuvaa englantia, että luulen hänen olevan jostain muualta kuin Malawista. Vaatteet olivat myös niin puhtaat, että hänen täytyi olla muualta kuin Malawista. Ei sen väliä, hän kertoi, että jos menemme ”pelastusveneellä”, se on ilmainen, mutta se jää hieman kauemmaksi rannasta ja joudumme kahlaamaan. Jos otamme paikallisen pienemmän veneen, se maksaa jotain mutta pääsemme rantaan asti. Meille ei ollut mitään väliä, kunhan pääsemme laivasta pois. Suurin ongelma oli se, että pystymme poikien kanssa kiipeämään turvallisesti veneisiin. Mies pyysi meitä seuraamaan, joten ahtauduimme hänen perässään alakertaan ja ohi ihmismassan, joka pyrki laivasta ulos ihan niin kuin mekin. Jostain syystä me kuitenkin saimme ohittaa heidät vaikka se aika työlästä rinkan kanssa olikin. Ihmisiä ja tavaraa oli melkoisesti.
Hetkessä olimme melkein oviaukolla ja sitten tapahtui jotain, mitä jouduin jälkeenpäin oikein miettimään, että mitä siinä tapahtui. Minä jäin rinkkani kanssa jumiin aukolle työntyvien ihmisten perään. Noel ja Niila kulki edelläni ja yhtäkkiä joku vain otti heidät syliinsä ja nosti moottoriveneeseen. Minä katselin laivan kaiteen yli, että siellä ne 3- ja 5-vuotiaat pojat istuvat moottoriveneessä ja me olemme jumissa vielä laivassa, Heli oli jossain minun takanani vielä pidemmällä. Jos se vene nyt lähtisi, niin mitähän hemmettiä… No, kai me löydämme pojat sitten saarelta, ei ne nyt muuallekaan voi mennä. Änkesin itseni vähän voimallisemmin oviaukolle ja kipusin veneeseen rinkan kanssa notkeasti kuin virtahepo. Pääsin poikien viereen istumaan, mutta Heli oli vielä hetken jumissa laivassa.
Lopulta istuimme kaikki neljä veneessä, yhdessä 16 malawilaisen kanssa, ja paatti lähti kohti rantaa. Ilalan ”pelastusvene” ei maksanut mitään, mutta se oli sen verran iso, että ihan rantaan asti se ei päässyt. Vastaan kahlasi kantajia, jotka yrittivät ottaa minuakin syliin, mutta kieltäydyin naureskellen. Vaikka ihan piruuttani olisi tehnyt mieli kokeilla, että miten pieni malawilainen olisi kantanut minut ja rinkkani, kuitenkin helposti 110 kiloa yhteensä. Veikkaan, että olisin kastunut enemmän kuin nyt. Heli loikkasi myös itse kahlaamaan, mutta pojat kannettiin kuivina rantaan ja siitähän piti tietysti pistää seteliä kouraan. Seisoimme rannalla ja tuijotimme Helin kanssa kolme sekuntia toisiamme. Se kolme sekuntia riitti kertomaan kaiken siitä helpotuksesta, jota koimme päästyämme hengissä laivalta pois. Se oli monella tavalla epämiellyttävin kokemus varmasti moneen vuoteen, ellei kiilaa jopa ihan kärkeen. Paluumatka olisi vielä edessä, mutta sitä murehditaan sitten myöhemmin.
Oppaamme valkoisessa pikeepaidassa oli kannettu myös rantaan kuivana ja hän tuli luoksemme. Auto kuulemma odottaa meitä pääkadulla. Se kuulosti hassulta, sillä muita katuja kylässä ei sitten ollutkaan. Ja vaikka katuja oli vain yksi, niin ihmisiä oli tietysti satoja. Uskomatonta, miten ihmisiä riittää Afrikassa. Me astelimme isolle siniselle maasturille tai lava-autolle, johon oli rakennettu penkkirivejä taakse ja kiipesimme kyytiin. Mango Driftin manageri oli pitkä valkoihoinen mies, ilmeisesti hollantilainen. Hän tervehti meitä ja toimi kuskina. Kyytiin hyppäsi myös nuori reppureissaajaa, jota luulin 35-vuotiaaksi espanjalaiseksi, mutta hän oli 18-vuotias jenkki, Julian. Sukupuoli meni väkisin oikein, sen verran oli kaverilla partaa hiuksien lisäksi. Hän oli mukava kaveri, jonka ura jalkapalloilijana oli katkennut dramaattisesti loukkaantumiseen ja nyt hän oli viiden kuukauden reppumatkalla yksin Afrikassa, kokoamassa ajatuksiaan rajun elämänmuutoksen jälkimainingeissa. Hän oli jo reissanut muutaman kuukauden ja tuli nyt rentoutumaan Mango Driftille. Hän oli myös tullut Ilalalla, mutta oli maannut koko matkan hytissään voiden pahoin, koska potee merisairautta muutenkin, ja nyt matka oli ollut ihan helvettiä, suoraan sanoen. Meidän oli helppo yhtyä hänen ajatuksiinsa vaikka meillä ei ollut edes pahoinvointia riesana, paitsi Helillä lievästi.
Olimme alun perin varautuneet kävelemään satamasta Mango Driftille, mutta nyt huomasimme, että autokyyti oli ihan jees. Auto kulki kuoppaista soratietä kuitenkin juoksuvauhtia ja silti siinä meni vartin verran. Ja kun auto pysähtyi, oli vielä kymmenen minuutin kävelymatka, joten olisimme joutuneet tekemään ihan kunnon fyysisen suoritteen, jos olisimme kävelleet koko matkan. Emme olleet nyt kuntoilutuulella, vaikka luonnon kauneus maagisine baobab-puineen teki taikojaan ja olisi varmasti tehnyt kävelystä miellyttävän. Mutta olimme väsyneitä laivamatkasta ja halusimme vain makaamaan aurinkoon ja juomaan drinkkejä. Ja siihen meille avautui nyt mahdollisuus, kun astuimme Mango Driftin aitojen sisäpuolelle.
Edessämme siinsi kolmesataa metriä pitkä autio hiekkaranta ja turkoosi järvi kimalteli sen takana. Järven ja taivaan luomaa horisonttia oli miltei 180 astetta. Olin erottavinani maapallon kaarevuuden horisonttia katsellessani. Näkymä oli kerrassaan mieletön. Muutaman pienen mangopuun jälkeen esiin tuli valtavan iso mangopuu, jonka alle oli rakennettu baari. Se toimi Mango Driftin ravintolana ja respana myös. Pikeepaita kertoi muutaman asian oleskeluun liittyen, mutta tuskin kuuntelimme häntä. Tilasimme oluet ja jäimme istumaan varjoon, eikä meillä ollut minkäänlaista kiirettä nähdä edes huonettamme. Olimmekohan kuolleet laivareissulla, sillä nyt tuntui, että olimme taivaassa.
Oluen jälkeen siirryimme chaletiimme eli taloomme, joka sijaitsi kivenheiton päässä rinteessä, omassa rauhassaan. Talo oli kaunis sekä ulkoa että sisältä, koristeltu punaisilla kukkien terälehdillä, eikä ötököitäkään näkynyt missään. Pakostihan täällä oli muurahaisia jossain, mutta alku oli lupaava. Laitoimme tavarat paikoilleen, kävin hakemassa toisen oluen ja jäin talon terassille katsomaan järvinäkymää. Kontrasti äskeiseen laivamatkaan oli valtava. Paikka oli niin kaunis, että se oli rankan matkan arvoista.
Pojilla oli kiire uimaan ja sinnehän me tietysti suuntasimme. Ranta ei ollut niin uimakelpoinen kuin miltä se näytti. Se syveni melko nopeasti rantaviivan jälkeen ja tuotti Niilalle ongelmia aaltojen kanssa. Noelista oli mukava snorkkeloida ja katsella simpukoita ja rapujakin, joita kivien raoissa muutamia vilahteli. Vesi oli yhtä lämmintä ja pehmeää kuin eilen Nkhata Bayssäkin, mutta hiekka oli hurjasti kuumempaa. Siinä ei kärsinyt juurikaan paljain jaloin astua. Auringon energian tunsi myös mangoista, joita pystyi syömään niin paljon kuin niitä jaksoi kuoria. Ne olivat makeita ja mehukkaita vaikka olivatkin sellaista lajiketta, mistä jää hampaiden väliin juosteita. Paikan nimeä, Mango Drift, ei tainnut olla kovin vaikea keksiä.
Päivä sujui auringossa löhöillen ja välillä uimaan pulahdellen, mutta ilta tuli yhtä varmasti kuin aikaisemminkin ja aurinko painui mailleen. Länsitaivas värjäytyi hienosti punaiseksi ennen kuin pimeys söi sen kokonaan. Illallinen katettiin rannalle tähtitaivaan alle. Se oli tietysti romanttista, mutta täytyy myöntää, ettemme oikein nauttineet siitä poikien kanssa. Olisimme mieluummin syöneet omassa rauhassa väsyneiden ja kiukuttelevien poikien kanssa, mutta yhteispöytä oli täällä käytäntö. Julianin lisäksi paikalla oli pari nuorta hollantilaista poikaa, jotka olivat tulleet asumaan muutamaksi kuukaudeksi työtä vastaan. He kävivät saaren toisella puolella olevassa hotellikompleksissa töissä tarjoillen ja siivoillen. Tuo hotelli oli jonkinlainen superluksuspaikka, jossa yö maksoi monta sataa. Meillä ei ollut sinne asiaa, eikä kyllä kiinnostustakaan. Tämä riitti meille hyvin. Täällä yö maksoi noin 65 euroa.
Illallinen oli ihan menettelevä, saimme syötyä vaikka pojille ei meinannut maistua. Voi luoja, kun olisimme voineet olla täällä kahdestaan Helin kanssa. Silloin voisin syödä tähtitaivaan alla vaikka koko yön, mutta pojat oli saatava nukkumaan, joten revin mielikuvani pieniksi palasiksi, ja melkein itkin. Ja päästyämme hiekalta fikkarin valossa ylös mökille, meitä odotti siellä mukava yllätys. Niila oli päivällä rikkonut pähkinäpussin lattialle ja siitä oli jäänyt yksi pähkinä sopivasti piiloon. No, kuistilta johti sille piilossa olevalle pähkinälle muurahaisjono, joten Helin ilta oli pilattu. Edessä oli pieni ärripurrisiivousoperaatio.
Saimme ajettua muurahaiset tiehensä ja pääsimme lopulta hyttysverkkojen alle. Minä taas Niilan kanssa pienempään sänkyyn ja Heli Noelin kanssa suurempaan. Olemme jo Niilan kanssa tottuneita melkein mihin vain. Paitsi kuumuuteen, joka oli jälleen aivan mahdoton. Talon ikkunat olivat taas vain hyönteisverkkoa, mutta pienintäkään tuulenvirettä ei tuntunut. Huoneessa oli tuuletin, mutta pikeepaita kertoi, että saaren sähköt katkeavat säästösyistä kello 22 ja ovat poikki kello kuuteen asti eli kahdeksan tuntia pitää selvitä ilman tuuletinta. No, nyt se vielä puhaltaisi pari tuntia, joten asetuimme aloillemme eikä unta tarvinnut kauan odotella. Aamu kyllä sitten kertoo, kuinka yö meni.
