Heräsin seitsemän aikaan huterassa olossa, mutta ei tuntunut kuumeiselta eikä oksettanut. Vatsa oli aivan löysällä ja pönttö värjäytyi yhtä oranssiksi kuin edellisessä taudissa, joka kesti kymmenen päivää. Se kauhistutti minua siinä määrin, että vaikka minun ei ole tarvinnut syödä yhtään antibioottikuuria yli 30 vuoteen, niin nyt aloitin tällä Malawin reissulla jo toisen. Siitä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Ja vaikka ei oksettanut, niin edes Fanta ei maistunut. Aamiaisella makasin mangopuun alla leveillä ja pehmeillä sohvakalusteilla ja pelkästä kahvintuoksusta alkoi vatsassa kiertää. Onneksi muut söivät hyvällä ruokahalulla, joten vaikutti todella siltä, että minä olin saanut tautini yksinäni kielletystä hedelmästä.
Jäimme aamiaisen jälkeen niille sijoillemme. Pojat juoksentelivat rannalla, ja me itkimme Helin kanssa varjossa. Olimme olleet kaksi yötä paratiisisaarella ja halusimme ainoastaan vain takaisin kotiin Suomeen. Laskimme, että tänään oli jäljellä 14 aamua siihen hetkeen, kun lentokone lähtee kohti pohjoista. Kaksi helkkarin pitkää viikkoa. Jos olisimme tulleet tänne saarelle suoraan Suomesta viettämään rantalomaa kahdeksi viikoksi, niin se olisi varmasti ollut fantastista, unelmaloma. Mutta nyt olimme kärsineet tuskallisen kuumista öistä, köyhyydestä, järjettömästä byrokratiasta, pölystä, vieraasta ruuasta, paineettomista suihkuista, lämpimästä pullovedestä, tuijotuksista, jatkuvista pienistä väärinymmärryksistä, ötököistä ja ripuleista jo yli kaksi kuukautta. Emme ensimmäistä päivää lukuunottamatta ole saaneet mitään irti tästä ”paratiisista”. Ehkä tämä oli vain sitten sitä ”kulttuurishokkia”, mikä lopultakin meihin iski, mutta olimme viimeistään nyt aivan täynnä Malawia. Tunnetta on mahdotonta kuvata ja varmasti myös ymmärtää, mutta se ahdisti todella. Ja me olimme vielä jollain hemmetin autiosaarella ja kauhumatka Ilalalla oli vielä edessä kahden yön päästä. Siihenkin oli ikuisuus. Me emme selviä tästä.
Kuin kirsikaksi kakun päälle Anna ilmoitti, että talomme takapihalla oli rikkoutunut jokin vesiputki, joka nyt vuotaa eikä sitä ole saatu paikattua vaikka vartijoita ja ”putkimiehiä” on käynyt sitä katsomassa. Vaikea arvioida täältä käsin, miten isosta ongelmasta on kyse ja voimme vain toivoa, ettei siitä nyt koidu meille ongelmia tai kohtuuttomia kustannuksia. Anna ja Tyson selvittelevät asiaa parhaillaan. Myöskään meidän lupa-asiamme eivät ole edistyneet. Selfietikku-johtaja, joka lupasi käydä maahanmuuttovirastossa selvittämässä asioita, ei ole kerennyt siellä käymään vaan on laittanut jonkun juoksupojan asioille. Mitään ei ole kuitenkaan selvinnyt, eikä varmasti selviäkään. Meillähän on kuitti, joka todistaa, että olemme hakeneet tilapäistä asumislupaa, ja sen avulla pääsemme maasta, kai, mutta johtajan piti selvittää, jos saisimme turhaan maksetun sakon takaisin. Jep, niin varmaan, haistakoon kukkanen. Itkimme jo Helin kanssa valmiiksi, joten Annan uutisilla ei ollut mitään vaikutusta olotilaamme.
Kahden kuukauden aikana on ollut helppo tulla siihen johtopäätökseen, että Malawi on oikeasti kehitysmaa. Uskottava se on. Vaikka nimitys ”kehitysmaa” on kyllä mielestäni hassu, sillä eihän täällä mikään tunnu kehittyvän. Kehittymätönmaa olisi kuvaavampi. Ja meidän on vaikea ymmärtää, miksi asiat eivät kehity, koska eihän se ole kuin muutama hyvä päätös ja sitten viedään asioita päätettyyn suuntaan. Mutta näköjään se ei ole niin yksinkertaista. Olosuhteiden parantuminen on valtavan laaja kysymys, johon vaikuttavat kymmenet heimot, kymmenet kielet, taikauskot ja uskomukset, poliittinen tahto ja vallanpitäjien itsekkyys sekä valtavat korruptio-ongelmat. Ehkä meidän ei tarvitse ymmärtää ja vielä vähemmän puuttua, Afrikka tai ainakaan Malawi ei ole vielä siihen valmis. Kunhan nyt vain päästäisiin kotiin saunaan, syömään ruisleipää, nauttimaan murkuttomuudesta ja aina lämpimästä suihkusta, viileistä öistä… Voi, miten hyvin asiat Suomessa ovatkaan!
Päivä oli tuuuuskaaaaisen pitkä. Makasin koko päivän, koska liikkuminen teki pahaa. Enkä juonut ainoataan olutta koko päivänä, joten olen oikeasti voinut huonosti. En kuitenkaan oksentanut enkä joutunut juoksemaan vessassakaan kovin useasti, joten siltä osin tilanne oli kohtuullinen. No, kerran jouduin vaihtamaan kalsarit. Iltapäivällä, kun aurinko oli jo tavoittamassa horisonttia, oloni oli hieman parempi. Riippukeinussa oli niin mukava makoilla, etten muistanut yhtään olevani vielä vatsavaivainen. Rannalla ei ollut muita meidän lisäksi, joten jännitin vatsalihakseni ja ajattelin vapautuneesti töräyttää ihan kunnon pierun. Se häviäisi sitten saharaan. Kuulostaa tietysti vähän roisilta, mutta niinhän palomiehet ja ihmisetkin välillä vain tekee, piereskelee. Turha sitä on omassa porukassa hävetä. Mutta nyt se pieru tuli jälleen nestemäisenä, ihan kuin joitakin viikkoja aikaisemmin, kun edellinen ripulitauti alkoi. Ymmärrän nyt paremmin vauvojen hassun ilmeen, kun ne kakkivat vaippaansa. Se ilme kertoo jollain tavalla ihanasta helpotuksesta, mutta samalla kamalasta inhotuksesta, jonka pakaroille leviävä lämmin tuntemus saa aikaan. Minulla oli nyt tuo ilme. Ja se pysyi naamalla koko hajareisikävelyn ajan, aina rinteessä olevalle talollemme saakka. No, pojilla ja Helillä oli hauskaa.
Illallinen oli jälleen rantahietikolla ja se oli yhtä romanttista kuin eilen ja toissapäivänäkin. Paitsi ettei se ollut nyt yhtään romanttista. Ei käynyt mielessäkään, että olisin ottanut oman annoksen, joten tyydyin maistelemaan muiden annoksia. Saimme siten kaikki syötyä niin paljon kuin pystyimme ja illallinen sujui hyvin. Sen suhteen olimme tyytyväisiä. Pojat käyttäytyivät mallikkaasti ja heistä oli vaihteeksi helppo olla ylpeä. Eiliset johtajat olivat hävinneet päivän aikana, mutta harmaaparta oli jäänyt lomailemaan muutamaksi päiväksi. Niila tuijotteli ukkoa hieman pelokkaasti ja kysyi, että onko se oikeasti joulupukki. Naureskelimme sille kaikki yhdessä ja sovimme, että harmaaparta on afrikkalainen joulupukki. Se sopi hänelle enemmän kuin hyvin.
Valuimme illallisen jälkeen talolle ja kaaduimme sänkyihin. Vointini oli hyvä. Tai ei ollut, minua ahdisti, että joudumme olemaan paratiisissa vielä kaksi yötä ja sen jälkeen joudumme vielä Ilalalle kärsimään. Mutta vatsaa ei kiertänyt ja uskoin antibiootin toimivan. Ja oli turha miettiä tulevia. Tuuletin humisi vielä muutaman tunnin, joten oli parempi pistää silmät kiinni ja hypätä rekeen. Tartuin ohjaksiin ja kysyin takana istuvalta herralta, että minnes mennään. Suomeen, nyt mennään Suomeen, sanoi herra. Herra, jolla oli harmaa parta.
