Päivä 90: Tylsyyden huippu

Voimme valittaa siitä, että ruusupensaissa on piikkejä. Tai iloita siitä, että piikkipensaissa on ruusuja. -Abraham Lincoln

D90: Tapahtunut 16.11.2018

Kolmas yö paratiisissa oli koettu ja se meni hyvin. Se tietysti kuulostaa paremmalle kuin mitä se oikeasti tarkoittaa. Malawin matkailussa se tarkoittaa sitä, että ei ole tarvinnut montaa kertaa nousta hyttysverhojen alta eikä varsinkaan ole tarvinnut oksentaa. Se ei tarkoita, että yö olisi ollut mitenkään miellyttävä. Lakanat olivat taas hiestä kosteat ja turvonneet silmät huusivat unta. Mutta vaikka se näin kirjoitettuna kuulostaa melkein kankkusaamulta, niin terassilta aukeavat näkymät haihduttivat ahdistuneisuuden pois ja suupielet kääntyivät väkisin hymyyn. Sininen taivas, kimalteleva järvi ja kultainen hiekkaranta. Siinä ei muuta tarvita, nihkeissä lakanoissa pyöriminen on annettu yölle anteeksi.

Mangopuun alla tiedettiin, mitä halusimme aamiaiseksi. Pikeepaita vei tilauksen keittiöön ja me jäimme Helin kanssa miettimään, nautimmeko me oikeasti löhölomista rannoilla? Emme me nauti. Meille pitää laittaa lumilaudat alle tai sitten kierretään kaupunkien kahviloita ja olutkuppiloita. Päivä silloin tällöin rannalla riittää, mutta tämä on nyt kolmas rantapäivä Mango Driftissä ja liki seitsemäs koko reissun aikana. Eilinen oksentelu tietysti vähän latistaa tunnelmaa, mutta ei me muutenkaan mitään rantaihmisiä olla vaikka uiminen onkin hauskaa, sitä ei käy kieltäminen. Kaipaamme aktiviteettia ja varmaan ilman poikia olisimmekin vaellelleet saarella, mutta heidän kanssaan siitä tulee vain itku. Päätimme kuitenkin, että kun minullekin tuntuu nyt aamupala maistuvan, niin sen jälkeen teemme jotain. Ensin haetaan snorkkelit ja käydään uimassa, mutta sitten otetaan kajakit ja lähdetään melomaan.

Aallot olivat tänään isompia ja snorkkeloinnista ei oikein tullut mitään. Uiminen ja aalloissa leikkiminen oli sen sijaan nyt hauskempaa, joten keskityttiin siihen aikamme. Kajakit kuitenkin houkuttelivat, ja hetken kuivatteluiden jälkeen valitsimme niistä kaksi ja suuntasimme maininkien taakse. Kajakit olivat tukevia, mutta pelastusliiveistä ei ollut tietoakaan. Luulen, että pelastusliivejä ei ole Afrikassa lainkaan. Emme menneet kauaksi rannasta, mutta varmuuden vuoksi Noel hyppäsi Helin kyytiin ja Niila minun. Jos satumme kaatumaan, niin minä saan hilattua uimataidottoman Niilan rantaan ja Heli pystyy auttamaan tarvittaessa jonkin verran jo uimataitoista Noelia. Toisinaan aallot pakottivat meidät hieman kauemmaksi ja vaikka pohja näkyikin helmeilevänä alapuolellamme, oli vaikea arvioida kuinka syvää siinä olisi. Vesi on kirkasta ja näkyvyys hyvä, joten siinä saattoi olla kymmenenkin metriä, vaikka tuntui, että jalat yltäisivät pohjaan. Melominen oli kuitenkin hauskaa puuhaa ja ulapalta näki saarta hieman eri näkökulmasta. Rannan, jossa Mango Drift sijaitsi, takana siinsi korkea kukkula. Rinteet olivat kuivaa heinikkoa ja siellä täällä seisoi mahtava baobab. Kukkulan päällä oli jonkinlainen linkkimasto ja sinne näytti johtavan ihan tie. Kukkulalta olisi varmasti mahtavat näkymät, joten seuraava suunnitelma oli kavuta sinne.

Meloimme aikamme ja me olisimme Helin kanssa voineet kiertää vaikka koko saaren, mutta pojat halusivat jo rantaan. Heille kajakki tuntui kiikkerältä ja he taisivat hieman jänistellä, koska ainakin Noel piti koko ajan tiukasti kiinni kajakin kahvoista. Muoviset turistikajakit olivat hyvin turvallisia ja tukevia vaikka se kovassa aallokossa pojista vaikuttikin, että kohta kaadutaan. Sen sijaan, kokeilin perinteistä afrikkalaista tukkikanoottia, joka oli myös rannalla kokeiltavana. Harmaa kolmemetrinen puupökkelö, joka oli koverrettu ontoksi. Piikirveen hakkuujäljet olivat selvästi havaittavissa, vaikka puinen pinta olikin jo hioutunut ajan saatossa sileäksi. Puu vaikutti todella kovalta, ja hämmästelin, että miten hitossa sitä on voitu kovertaa, mutta ehkä sitä on tuoreena helpompi työstää. Raahasin kanootin vesirajaan ja yritin hypätä kyytiin, mutta eihän siitä tullut kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Kuvittelin, että se on ihan helppoa, mutta ei toivoakaan pysyä kolmea sekuntia kauemmin sen päällä istumassa. Kanootti on niin kapea, ettei sinne istuta sisälle vaan reunoille ja ainoastaan jalat koverrettuun sisäosaan. Ihan mahdoton juttu. Tuota kanoottia oli helpompi raahata hiekalla kuin yrittää edetä sen kanssa vedessä jonnekin. Olen nähnyt monia paikallisia melovan samanlaisilla pökkelöillä useasti, joten väkisin kävi mielessä, että tämä on joku aprillipila. Pökkelö on varmasti joku maanantaikappale, jolla ei ole edes mahdollista meloa. Julian tuli myös kokeilemaan ja sama juttu. Naureskeltiin vesirajassa yhdessä, että paikalliset varmaan nauraa parhaillaan pusikossa. Arvoitukseksi jäi, oliko se maanantaikappale vai ei. Vaikka kaikkea osaavan metsästäjän onkin vaikea sitä myöntää, luulen, että kyseessä ei ole maanantaikappale vaan maanantaimetsästäjä.

Kevyen lounaan jälkeen päätimme kivuta kukkulalle. Noel vastusteli kuumuudessa kävelyä ja pienen kiukkukeskustelun jälkeen sovittiin, että Noel voi jäädä talolle, jos lupaa pysyä vain talolla. Olen aikaisemminkin maininnut, että Noel on todella ahkera liikkumaan kotioloissa, mutta Malawin kuumuus on ilmeisesti liikaa, sillä Noel alkaa jo pienien kävelymatkojen jälkeen kitisemään. Niila kulkee harteilla, joten hänellä ei ole valitettavaa, mutta Noelin kitinä on jotenkin outoa. Hän kuitenkin halusi jäädä yksin talolle, joten annoimme hänen jäädä, vaikka Heli hieman vastustelikin. Siitähän sitä oppii eikä me kauan olisi poissa. Kipusimme talon takaa alkavaa kivikkoista polkua pitkin toista sataa metriä, kun kuulimme takaa ääniä. Noel juoksi luoksemme, joten ei se ainakaan jaksamisesta ole kiinni, sen verran vaivatonta juoksu näytti olevan. Päätti kuulemma tulla sitten kuitenkin mukaamme. Naureskelin hieman, koska olin melkein arvannut tämän. Noel raahautui perässämme vielä toiset pari sataa metriä, mutta kitisten. Aloimme jo Helin kanssa hermostua, ja annoimme Noelille vielä yhden mahdollisuuden palata talolle ja niin hän päätti tehdäkin.

Olimme rinteessä sellaisessa kohdassa, että näimme koko hänen paluumatkansa. Puoleen väliin Noel juoksi mutta sitten hän pysähtyi eräässä risteyskohdassa, seisoi siinä hetken, pää pyöri oikealle ja vasemmalle ja sitten hän lähti taas juoksemaan ylös luoksemme. Nauroin kippurassa sitä touhua. Se oli samalla helpotus sen suhteen, että kiukuttelussa on nyt kyse jostain muusta kuin siitä ettei muka jaksaisi liikkua. Noel juoksi helposti koko matkan ylös luoksemme jo toiseen kertaan ja voin kertoa, että se oli sen verran kivikkoinen ja jyrkkä polku, että siinä olisi kuntoilijallekin tekemistä. Ylhäältä katsottuna oli helppo näyttää Noelille, että mistä hänen tulee kulkea ja tällä kerralla hän juoksi suoraan talolle asti. Me jatkoimme kipuamista ylös kukkulalle.

Olimme jo nousseet niin kauas, että talo jäi näkyvistä. Jos Noel nyt lähtisi peräämme, niin hukka veisi. Heli oli huolissaan, mutta yritin lohdutella häntä, että tämähän on saari, kyllä poika sitten lopulta löytyisi. Eikä täällä edes ole hukkia… kulkukoiria vain. En tiedä huomasiko Heli, mutta äänessäni saattoi olla pientä epävarmuutta mukana. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa, sillä kukkulan laki oli vielä saavuttamatta ja olisin halunnut nähdä saaren toiselle puolelle. Mittasuhteet ovat hämääviä tällaisessa maastossa ja kuumuus oli kastellut paitamme litimäriksi, joten kun pienen nyppylän takaa paljastui, että vielä olisi melkoinen etappi jäljellä ennen varsinaista huipulle nousua, päätimme luovuttaa. Yksi huippu oli saavutettu jo rannalla, ja vaikka se olikin tylsyyden huippu, se sai nyt luvan riittää. Näkymät olivat silti mahtavat vaikka toista huippua emme saavuttaneetkaan. Sellaista maisemaa on mahtava tuijotella myös rinteen puolivälistä. Valtava taivas oli sininen ja järvi vielä sinisempi. Ne piirsivät horisonttiin viivan, joka näkyi miltei joka suunnassa, minne päätä käänsi. Kaukana alhaalla rannalle lyövät aallot yrittivät vaimeasti mutta tasaisesti säestää lämmintä tuulta, joka humisi korvissamme miten tahtoi. Ei ole olemassa kauniimpaa musiikkia.

Pääsimme hiestä märkänä takaisin talolle, jossa talonvahti ihmetteli, että miksi me niin aikaisin tulimme. Noel oli nauttinut itsenäisyydestään, mutta lähti mielellään meidän kanssamme nyt uimaan. Loppupäivän vietimmekin rannalla ja mangopuun alla tylsistyen. Olimme niin valmiita pois saarelta ja samalla koko Malawista, että melkein teki pahaa. Aika kulki patikoinnista ja kajakoinnista huolimatta niin hitaasti, että sitä on vaikea kuvailla. Odotimme koko iltapäivän vain illallista. Ei sen takia, että olisi nälkä vaan, että pääsisi nukkumaan. Emme odottaneet nukkumaan pääsyä sen takia, että se olisi mitenkään hauskaa märissä lakanoissa, vaan sen takia, että kotimatka koittaisi nopeammin.

Julian tuli luoksemme juttelemaan kotiinpaluusta. Hän oli yhtä kypsä poistumaan saarelta kuin mekin. Hänellä oli myös alun perin tarkoitus palata Ilalalla huomenna, mutta hän oli keskustellut pikeepaidan kanssa baarissa, että olisi myös toinen vaihtoehto. Aamulla satamasta lähtee pienempi paatti nimeltä Lamani kohti Nkhata Bayta. Se on kaksikerroksinen moottorivene, joka pystyy viemään melkein 200 henkilöä kerrallaan. Tosin sellainen oli muutama viikko sitten uponnut Tansaniassa ja kaikki 200 olivat hukkuneet, mutta… Ehkä sinne ei Likomalta ole tulossa ihan 200 matkustajaa. Paatti on halvempi, joskaan Ilalakaan ei kaada meidän budjettia, mutta mikä parasta: paatti lähtisi aamulla kello kahdeksalta. Ilala lähtisi vasta viideltä, joten ei tarvitsisi kitkutella pitkää päivää täällä. Paatti kulkee matkan 6-8 tunnissa riippuen säästä, joten olisimme vielä valoisan aikaan perillä, kun Ilalalla olisimme vasta puolilta öin. Kuulostaa absurdilta, että edes mietimme tällaista 3 ja 5 vuotiaiden poikien kanssa, mutta aikaisempi lähtö houkutteli. Päädyimme kuitenkin kaikki nopeasti siihen, että lähdemme aamulla Lamanilla saarelta pois. Me, Julian ja myös espanjataret. Oli hyvä, että myös muita ”azungoja” tuli paatille, joka vastaa kauhistuttavaa minibussia mantereella.

Illallinen katettiin lopulta rannalle kuten aikaisempinakin iltoina. Ruoka ei ollut kummoista, mutta se maistui kaikille paitsi Niilalle tällä kertaa. Aina on joku, jolle ruoka ei maistu. Niilan syömättömyys harmitti siinä mielessä, että huomisesta ei nyt tiedä, saadaanko ruokaa lainkaan. Pikeepaita sanoi, että satamasta voi ostaa evästä, mutta hieman epäilytti, että mitä se tarkoittaa. Tikkareilla ei pitkälle pötkitä. No, pitää satsata aamupalaan.

Luovutimme illallisella taas ensimmäisinä ja varmasti nopeammin kuin aikaisempina iltoina. Painuimme talollemme ja aloimme pakkaamaan. Olisimme kerenneet pakata aamullakin, mutta oli helpottavaa laittaa tavaroita rinkkaan. Se oli ensimmäinen askel kotimatkalla, jota oli odotettu enemmän kuin voisi ikinä kuvitella tällaisessa paikassa. Yksi yö menisi nyt vaikka päällä seisten. Luimme Miinat ja Manut ja rojahdimme lakanoille. Peittoa ei ole tarvittu koko reissun aikana, paitsi Heli, joka pelkää muurahaisten hyökkäyksiä. Ne eivät kuulemma tule peiton alle. No ei varmasti, en tulisi minäkään, sillä peiton alla vasta kuuma onkin. On niitä murkkuja täälläkin ollut terassilla joka päivä, mutta kertaakaan niitä ei ole tullut sänkyyn, oli peitto päällä tai ei. Heli ei sitä kuitenkaan usko vaan sitkeästi vetää lakanan päälleen joka ilta. Ja ehkä ihan hyvä niin… En ole kertonut Helille, että pari torakkaa on kyllä kiipeillyt hyttysverkossa aina silloin tällöin. Myhäilin, suljin silmäni ja nukahdin.

D91: Tapahtunut 17.11.2018

Päivä 91: Pako paratiisista

Huh helpotusta, päästiin paratiisista viimein pois…