Ai että miten hyvältä tuntui nukkua, kun tuuletin piti ihon kuivana koko yön. Lilongwessakin oli toki kuuma, varmasti yli 20 astetta yölläkin, mutta tuulettimen kanssa se tuntui fantastiselta verrattuna Malawijärvelle, jossa oli päälle 30 koko ajan ja tuulettimista ei ollut tietoakaan. Tai kyllä Likomallakin oli tuuletin, mutta sähköä ei ollut yöllä. Ensimmäistä kertaa viikkoon tuntui siltä, että olin nukkunut koko yön. Niilakin nukkui loppuyön hyvin vaikka olikin aamulla vielä kipeän oloinen ja vähän kuumeinenkin. Leikit jatkuivat kuitenkin aamiaisen jälkeen ihan normaalisti eli kaikki taisi olla niin kuin pitää. Vaikea taas yhtään arvioida, mistä eilinen oksennus johtui.
Ilma oli, yllätys yllätys, pilvinen ja jopa sateinen. Shortseilla ei ollut kylmä ulkona, mutta silti selvästi viileämpi kuin koskaan aikaisemmin. Oli kolmeen kuukauteen huonoin sää, mutta minä hymyilin samalla kun haistelin ilmaa kuistilla. Tuntui kuin olisi Mikkelissä kesäkuussa, joten sää oli hyvin kotoinen. Ihmisen mieli on kummallinen… Mökillä kiroan, kun sataa vettä eikä ole helle. Malawissa nautin, kun sataa vettä ja tuntuu viileältä!
Säässä ei ollut siis mitään vikaa vaikka se olikin surkea. Sateinen sää ei haitannut edes pyykkien kuivumista, sillä emme päässeet pyykkiä edes pesemään. Aamiaisen jälkeen pihalle käveli putkimies, joka katkaisi veden talostamme ja alkoi siltä seisomalta kaivamaan takapihalla kuoppaa vesilätäkössä. Olin melkein varma, että rikkoutunutta putkea ei aloiteta korjaamaan meidän aikanamme, mutta olin väärässä. Ja putkimies oli vielä ahkeraa sorttia. Neljänkymmenen sentin syvyydessä oleva putki oli pian näkyvissä. Toisaalta, nyt olin varma, että emme saa enää koskaan vettä taloomme.
Koululta tuli myös ilmoitus, että meidän pitäisi ottaa passit ja kuitit väliaikaisen asumisluvan hakemusmaksuista sekä mennä koululle. Mitähän hittoa heillä nyt on mielessä? Olimme jo asennoituneet, että pärjäämme kuitin kanssa kotiinlähtöön saakka emmekä jaksaisi enää sotkeutua hankaliin byrokraattisiin kiemuroihin yhtään enempää. Annalla tilanne on tietysti toinen, koska hän on tulossa ensi vuoden puolella uudestaan. Jos hän saa ennen maasta poistumista tilapäisen asumisluvan haltuunsa, hänen ei tarvitse puoleen vuoteen hankkia viisumeita lainkaan. Siksi päätimme lähteä katsomaan, mitä koululla on mielessä. Heli jäi poikien kanssa kotiin katsomaan putkiremontin edistymistä ja minä lähdin Annan kanssa koululle. Heli oli sitä paitsi kurkkuaan myöten täynnä koko viisumiselkkausta ja huonoa kohtelua maahanmuuttovirastossa, eikä halua osallistua siihen enää lainkaan.
Koululla selfietikkujohtajan sihteeri opasti meidät jonkun Jeffreyn luokse. Jeffreyn toimisto oli kerrosta alempana, joten hän oli joku pikkujohtaja, jolle iso selfietikkujohtaja oli tämän homman nyt delegoinut. Jeffreyllä ei ollut sihteeriä, hän luki sanomalehteä pöytänsä takana ja pyysi meitä odottamaan hetken. Hän kuulemma lukee sanomalehden ensiksi… Mitä helv…! Jäimme oven suulle ällistyneinä katsomaan, kun Jeffrey käänteli sanomalehden sivuja ja oli välillä lukevinaan jotain. Jeffrey oli 160 senttinen pullea mies, joka näytti aivan Fingerporin Heimo Vesalta, mutta oli musta afrikkalainen versio. Hän sipaisi kielellään sormea joka kerta kun käänsi lehteä ja teki sen niin korostetusti ja hitaasti, että se oli jotenkin ällöttävää. Koko touhu oli muutenkin kuin jostain komediasta. Emme voineet Annan kanssa kuin nauraa koko touhulle, joten odottelimme kiltisti ja katsoimme kynnykseltä, kun Heimo nuoleskeli sormiaan. Lopulta Heimo sai lehtensä luettua ja pääsimme asiaan. Heimo näppäili maahanmuuttoviraston numeron toimistopuhelimeensa ja painoi mikrofonin päälle. Kukaan ei vastannut, joten Heimo valitsi toisen numeron. Kukaan ei vastannut sieltäkään, joten Heimo päätti, että lähdemme käymään paikan päällä. Jälleen Heimo soitti jonnekin, josta tällä kertaa vastattiin. Hän pölötti jotain ja löi luurin kiinni. Sen jälkeen hän ohjasi meidät pääovelle, sieltä tulisi kuulemma auto noutamaan. Itse hän hävisi jonnekin.
Odotimme Annan kanssa hetken pääovilla kunnes auto kurvasi eteemme. Kuski sanoi, että hypätkää kyytiin. Hän sanoi myös, että Heimo menee omalla autolla. Ei voi olla totta! Heimosta tulee varmasti iso päällikkö vielä, koska on nytkin melkoinen pikkupäällikkö. Ei voinut tulla meidän kanssamme samalla autolla… No, me ajoimme maahanmuuttovirastolle, jossa sitten odottelimme Heimoa. Kuski oli leppoisa kaveri ja melkein toivoin, että hän tulisi selvittelemään meidän asioitamme virastoon, mutta hän jäi odottelemaan autoon, kun Heimo lopulta saapui. Olen varma, että kuskikaan ei pitänyt Heimosta. Heimosta oli vaikea pitää.
Siirryimme jo tuttuun käsittelyhuoneeseen, jossa oli edelleen eri tasossa olevia pöytiä ja jostain kaatopaikalta löydettyjä tuolia. Huone näytti oikeasti Fidan takavarastolta. 12 siniseen virka-asuun pukeutunutta virkailijaa hölöttivät toistensa kanssa eivätkä edes huomanneet kun astuimme sisään. En enää muistanut, kenen kanssa olin viimeksi asioinut, joten en viitsinyt kysyä, että onko heillä vielä antamani sakset tallella. Eikä meidän Annan kanssa tarvinnut mitään puhuakaan, sillä Heimo käveli määrätietoisesti mutta sattumanvaraisesti jonkun virkailijan luokse ja aloitti asioimisen chichewan kielellä, joten meillä ei ollut hajuakaan mistä he keskustelivat. Sitten meitä pyydettiin näyttämään passeja ja kuitteja. Virkailija kertoi meille englanniksi, että lupahakemukset ovat käsittelyssä Blantyressä (tai vasta lähdössä sinne ja varmaan siis härkävankkureilla), ja ne palautuvat sieltä ehkä kuukauden päästä (tai kahden, ja varmaan siis härkävankkureilla). Ehkä. Jos kaikki menee hyvin. Siihen asti voimme olla maassa kuitin avulla vaikka viisumimme ei enää olekaan voimassa. Kuitti todistaa, että olemme hakeneet tilapäistä asumislupaa. Mitään ongelmia ei kuulemma tulisi, virkailija yritti vakuuttaa meille. Niin, mitä sitten? Me tiesimme jo kaiken tämän. Paitsi, että tiesimme sen, että ongelmia voi silti tulla. Voi elämä. Minä haluan kotiin.
Virkailijan vakuutuksella ei ollut meille pennin vertaa painoarvoa, mutta nyökyttelimme kohteliaasti. Emme voineet muutakaan ja halusimme vain tilanteesta pois. Heimo toisti meille saman, minkä virkailijakin, ja luuli varmaan, että viimeistään nyt pitäisimme häntä fiksuna. Sitten Heimo sanoi hei ja hyppäsi omaan autoonsa ja hävisi Afrikkaan. Me pyysimme meidän kuskia viemään meidät Shopritelle, jonne jäisimme ruokaostoksille. Kiitimme kuskia, joka oli hyvin miellyttävä kaveri varsinkin Heimoon verrattuna. Koko hemmetin virastokäynnistä ei ollut taaskaan mitään hyötyä. Aivan yhtä tyhjän kanssa. Tiesimme kaiken entuudestaan, mikään ei muuttunut eikä mikään olisi voinut muuttuakaan. Koko touhulle ei voi muuta kuin nauraa. Olemme moneen kertaan todenneet, että valtaväestö eli tavalliset ihmiset kuten esimerkiksi Stanley ja hänen kollegansa ovat hyvin leppoisia, vilpittömiä ja sympaattisia. Mutta sitten nämä, jotka ovat päässeet jonkinlaiseen asemaan, he ovat hyvin koppavia ja oikein korostavat turhantärkeyttään. Heimo ja selfietikkujohtaja, kuten opiskelijavastaava Janetkin, ovat sellaisesta malliesimerkkejä. Se on sääli, sillä ei heidän tarvitsisi olla koppavia. Tai vaikka olisivatkin koppavia, mutta saisivat sitten myös jotain aikaiseksi! Hemmetti.
Palasimme kaupan kautta kotiin. Takapihalla oli vielä iso kuoppa ja putkimies kuopassa ahertamassa. Vettä riitti juomiseen ja ruuan valmistukseen, mutta reissuvaatteet jäivät vielä pesemättä. Ilma oli jo lämmennyt ja kuivannut, joten vaatteet saataisiin kyllä kuivaksi mutta ei saada niitä pestyä vielä. Kuoppa näytti niin isolta, että pesut taitaa jäädä tältä päivältä myös suihkua ajatellen. Tunsin märän kainaloni entistä märempänä. Jippii.
Tyson oli muuttanut meille asumaan viimeiseksi viikoksi, koska hänen lääkärikoulussaan oli alkanut samanlainen lakko kuin oli Helin ja Annan koululla pari viikkoa sitten. Keittäjät, siivoojat, sihteerit, puutarhurit ja kaikki sellaiset, joiden avulla koulu pyörii, paitsi siis opettajat ja hallinnolliset johtajat, olivat ryhtyneet palkkojen ja olojen parantamiseksi lakkoon. Kun tänään näin miten Afrikan Heimo Vesa käyttäytyi, en ihmettele yhtään, että perustyöväestö lakkoilee. Tyson kertoi, että on kyse isosta lakosta ja osapuolet ovat niin kaukana toisistaan, että ratkaisun uskotaan löytyvän vasta ensi vuoden puolella. Siksi koko koulu on suljettu ja opiskelijat on ajettu asuntolasta koteihinsa. Tysonilla ei ole Malawissa kotia, joten hän voi hyvin asua luonamme Annan huoneessa viikon, koska lähtevät sitten Annan kanssa Tansaniaan, jossa Tysonin sukulaiset asuvat. Mutta tänään he lähtevät Annan kanssa käymään Etelä-Malawissa Zombassa, Tysonin enon luona, viemässä tavaroita, joita ei voi jättää lakon ajaksi koululle. Sinne on viiden tunnin ajomatka ja he lähtevät iltaa kohti ajelemaan Tysonin kaverilta lainaamalla autolla. Katsoin Annaa hetken, mutta en sanonut mitään. Anna taisi ymmärtää katseeni, mutta hänkään ei sanonut mitään. Muistan vielä hyvin sen kyydin, jonka saimme Tysonilta apinapuistosta kotiin silloin, kun hän oli juuri saanut ajokortin… Kun ei vaan nyt sattuis mitään!
Anna ja Tyson hävisivät portista ja vain pakokaasut jäivät jäljelle. Me katsoimme Helin kanssa toisiimme ja irvistimme. Voimme vain toivoa, että heidän pitkä matkansa sujuisi hyvin. Ja olihan edes toisella ajokortti… Se on kai hyvä juttu? Jäimme pihalle tappamaan aikaa ja hetken sitä tapettuamme putkimies ilmoitti, että putki oli korjattu ja vesi juoksee taas taloon. Se kuulosti niin hyvälle, että melkein pillahdin itkuun. Oikeasti, pääsisimme suihkuun ennen kuin palaamme Suomeen. Kello näytti kuitenkin jo pitkälle iltapäivää, eikä pyykkääminen enää kiinnostanut, joten jäimme kuistille odottelemaan hämärän tuloa ja valmistauduimme iltapalalle. Olimme helpottuneita, että olimme päässeet Malawijärveltä kotiin kanalaan, mutta se ei poistanut oikeaa koti-ikäväämme. Enää kymmenen aamua jäljellä, mutta se tuntui sadalta. Edes armeijassa vuonna 1996 ei viimeiset kymmenen päivää tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Sitä on vaikea kuvailla mitenkään.
Niilan tauti oli onneksi helpottanut täysin. Iltatouhut sujuivat kuin mitään oksennuksia ei olisi eilen tapahtunutkaan. Hyvä niin, sairaudethan tästä vielä puuttuisikin. Emme jaksaneet lukea Miinaa ja Manua tänään vaan katsottiin Annan tietokoneelta joku hömppäelokuva. Pojat nukahtivat sen aikana ja varmaan minä ja Helikin, koska en edes muista mikä elokuva se oli. Nostin tietokoneen lopuksi pois sängystä, mikä kuulostaa yksinkertaisemmalta kuin mitä se oikeasti on. Hyttysverhoviritelmä pitää siitä huolen, että edes pissalla käynti ei ole yksinkertaista vaan vaatii akrobaattisia liikeitä ja vähän tuuria, että onnistuu laittamaan verkon siten, ettei hyttysille jää Tuusulanväylää. Ei muuten jää hyttysverhojakaan ikävä. Pistin pään tyynyyn, huokaisin ja mietin, että huomenna on enää yhdeksän jäljellä.
