Mitä hittoa, Niila? Kello ei ole edes viittä vielä… ulkonakin on pilkkopimeää! Ei tähän aikaan mitään herätä! Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä kolme- tai kohta neljävuotiaalle viikinginalulle. Niilalla oli nälkä ja hän halusi muroja, nyt! Minulla oli silmät niin ristissä, etten oikein tiennyt olinko edes hereillä vielä. En todellakaan lähde laittamaan mitään muroja tähän aikaan. Nyt Niila pää tyynyyn, minä uhosin, vaikka melkein tiesin, miten tässä tulee käymään.
Tämänaamuinen herääminen oli erinomainen esimerkki kasvatustilanteesta, johon olisi kiva tietää oikea toimintamalli. Eihän viiden aikaan lähdetä aamiaista laittamaan, jos ei olla siis eläkeikäisiä tai lähdössä kanalintumetsälle tai kalaan. Silloin laitetaan silmät kiinni ja nukahdetaan. Mutta Niila ei ollut samaa mieltä, vaikka olin täysin varma, että hänkin nukahtaisi, jos vain laittaisi ne silmät kiinni. Niila käytti salaista asettaan ja alkoi huutamaan vielä kovempaa, että on nälkä, nyt täytyy saada muroja. Voi %&¤¤%&#¤%, sanon minä! Olen periaatteen miehiä ja jos olen jo sanonut ei, niin itkemällä siitä tulee vielä isompi EI. Itkulla ei pidä saada mitään läpi. Toisaalta… Niila on oksentanut 36 tuntia sitten ja syönyt ehkä vähemmän eilen mutta onhan se nyt kuitenkin syönyt. Mikä on oikea ratkaisu tällaiseen tilanteeseen? Varsinkin kun veneentapilla on taipumusta siihen, että itkemällä yritetään saada tahto välillä läpi väkisin. Sinkkosella on varmaan joku hieno vastaus kirjoissaan ja varmasti vauvapistefistä saisi 100 vastausta lisää, mutta mikä hitto on oikea vastaus? Tietäisin sen jos oltaisiin tuhat vuotta taaksepäin viikinkiaikakaudella, mutta selfieaikakaudella on melkein kaikki vanhat perinteet jo kumottu.
Itse olen tapellut nyt neljän veneentapin kanssa ja jokainen heistä on täysin erilainen tappi. Jokainen tilannekin on täysin erilainen. Tiedän, ettei esittämääni kysymykseen ole oikeaa vastausta. Ei ole mitään oikeaa toimintamallia, joka muka toimisi kaikkeen. Periaatteista on pidettävä kiinni ja välillä niistä on luovuttava. Ja sehän kasvatuksesta tekeekin niin rankkaa ja uuvuttavaa. Joka hemmetin taistelussa on mietittävä uusi toimintamalli, joka kuitenkin jotenkin noudattaisi jotain johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus on se tärkein asia minun mielestäni. Ja meillä se johdonmukaisuus menee siten, että minä sanon ei ja pysyn siinä. Sitten tulee Heli ja sanoo joo, ja sitten itku loppuu. Niin lähti Heli ja Niila sängystä pimeyteen laittamaan veneentapille muroja. En oikein voinut valittaa periaatteeni rikkoutumista, koska minulla oli mahdollisuus laittaa silmät uudestaan kiinni ja nukahtaa vielä hetkeksi. Minun taisteluni Niilan kanssa ei ole vielä kuitenkaan käyty. Tiedän, että se vain siirtyi nyt. Olin sitä paitsi näkevinäni, että veneentappi näytti minulle pitkää nenää hyttysverkon läpi. Näin varmaan väärin.
Lopulta aurinko herätti myös minut ja Noelin ja kömmimme siis hieman myöhässä aamiaispöytään, josta Niila oli jo poistunut. Vain tyhjä murokuppi oli jäljellä. Ehkä pojalla oli sitten nälkä vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Niila olisi selvinnyt hengissä vaikkei olisi niitä muroja saanutkaan. En kuitenkaan enää maininnut asiasta mitään, koska jos olisin pitänyt oman pääni, niin olisimme olleet kaikki äkäisinä hereillä jo viidestä asti. Ehkä näin oli parempi. Otin kahvikupin ja siirryin kuistille haistelemaan ilmaa.
Ilma on hyvin raikas aamulla, kun aurinko ei ole vielä päässyt täyteen voimaansa. Mutta jo kymmeneltä ilma on menettänyt raikkautensa auringon kuivattamana ja kaikkialla leijailevan pölyn maustamana. Aamut ovat ehdottomasti parhaimpia hetkiä Malawissa. Niistä ei puutu kuin hyvä kahvi. Meidän malawilaisilla pikakahveilla ei ole mitään tekemistä oikean hyvän kahvin kanssa. Mutta olemme moskaan jo tottuneita.
Päivä oli pilvinen eikä tehnyt mieli lähteä uimaan. Ajattelimme vielä kerran käydä jossain uimassa, mutta se oli parempi tehdä aurinkoisella säällä. Niinpä pyykkäyksien jälkeen päätimme mennä käymään turistikojuilla, viimeisen kerran sielläkin. Tuntui niin hyvältä ajatella, että teimme monia asioita viimeisen kerran Malawissa. Viimeisen kerran ennen kotiinlähtöä, joka oli siis yhdeksän aamun päässä. Se oli edelleen niin paljon, etten halunnut ajatella sitä lukuna ollenkaan. Sillä yhdeksän päivää on 216 tuntia eli 12960 minuuttia eli 777600 sekuntia, mikä on puolestaan masentavan suuri luku.
Turistikojuilla meidät tunnettiin edelleen. Myyjät osasivat meidät melkein nimeltä ja kaverini Chicken Legs esitteli meitä ylpeänä omille kavereilleen. Olinhan ostanut häneltä kuusi avaimenperää ja olimme siten melkein parhaimpia kavereita. Kojuilla myytävät esineet ovat todella upeita ja edullisia käsitöitä ja voisin viedä niitä matkalaukullisen kotiin, ja niinhän me melkein viedäänkin, mutta itse ostotapahtuma on niin rasittava tapahtuma meikäläiselle, että melkein vihaan koko paikkaa. Pystyn pitämään periaatteistani kiinni ja kieltäytymään antamasta muroja kolmevuotiaalle, erityisesti jos kolmevuotias itkee. Mutta tinkimisperiaatteita en osaa alkuunkaan. Jos resupekkamyyjä sanoo jonkun hinnan, niin minä sanon ”ok, minä otan sen!”. Heli sen sijaan ei pysty olemaan kolmevuotiaalle tiukka, mutta hitto mikä kaupankävijähirmu vaimoni on?! Hän sanoo tiukasti myyjille, että ”kauppoja ei synny ellei hinta ole tämä!” Ja sitten myyjät pienenevät 30 senttiä pienemmiksi ja vastaavat tiku ja taku -äänellä, että ”yes, madame”! Mitä hemmettiä, minun käy sääliksi myyjiä! Mutta Helin kassi se vain pullistuu. Ja vähän rinta myös.
Turistikojut jäivät vihdoin taaksemme ja suuntasimme kohti jäätelöbaaria. Olimme jollain heikoilla hetkillä luvanneet pojille jäätelöt ja kieltämättä se maistuisi nyt itsellekin. Jäätelöbaari, josta aina silloin tällöin olemme pehmiksiä ostaneet, oli aidattu ja siellä oli lattianpesu meneillään. Ihan oikeasti, ei jää ikävä tuota lattian luuttuamistakaan. Joka helkkarin kaupassa on joka helkkarin päivä lattianluuttuajia, jotka yrittävät tehdä kaupankäynnistä mahdollisimman vaikeaa. Nyt lattia oli sellaisessa tehopesussa, että päätimme mennä ensin ostamaan Noelille kengät. Noel on juossut tossunsa sen näköiseksi, että ne jäävät kyllä Afrikkaan. Luulevat muuten lentokentällä, että yritämme viedä jonkun resupekan maasta. Kengät löytyivätkin tavaratalosta, yllättävänkin helposti. Jopa niin helposti, että jäätelöbaarin lattianpesu oli yhä kesken kenkien oston jälkeen. Sen sisäänkäynti oli edelleen aidattu eikä auttanut muu kuin lähteä kohti Sanan ostoskeskusta, joka olisi kotimatkamme varrella. Siellä on myös jäätelöbaari, vähän vaatimattomampi, mutta se ajaisi asiansa.
Sana oli tässä ihan ”vieressä”. Näin me sanoimme Noelille. Se tarkoitti aikuisten kielellä kutakuinkin sitä, että sinne on helppo kävelymatka, jonka voimme hyvin tehdä lastenkin kanssa. Niinpä me kävelimme sinne, mutta kävelymtaka oli kaikkea muuta kuin helppo. Noel takertui sanaan ”vieressä”. Ymmärrän, että Noelia harmitti, kun ei saanut jäätelöä heti, minuakin harmitti. Niinpä Noel päätti saivarrella koko kävelymatkan väittämällä, että Sana ei ole vieressä, koska sinne pitää kävellä. Vieressä kuulemma tarkoittaa sitä, että joku on ihan lähellä sitä paikkaa, jossa ollaan nyt. Kävelymme oli lyhyt, mutta keskustelu oli pitkä. Olimme kuulemma äidin kanssa todella väärässä, koska emme ymmärtäneet mitä on vieressä! No nyt vieressä oli ainakin saivartelija, joka tukki suunsa vasta kuin sinne törkättiin jäätelö. Päivän teema oli käynyt minulle aamusta asti täysin selväksi. Se oli ”kuinka keskustelen lasteni kanssa hermostumatta?”
En hermostunut. Jäätelö sai meidät kaikki taas hymyilemään ja pian olimme kanalan pihalla, jossa teimme sitä, mitä olimme harjoitelleet jo aika paljon ja olimme siinä kohtuullisen hyviä, eli me vain oleskelimme ja tapoimme aikaa. Pojat juoksentelivat Stanleyn kanssa ja me saimme Helin kanssa pelattua vähän korttiakin. Jossain vaiheessa kävin katsomassa, kun Stanley teki lihaskuntotestin ja olin aikaansaannoksesta jopa hieman ylpeä. Stanley on malttanut noudattaa ohjeitani ja hän on varmasti hyötynyt myös antamistani jogurteista ja muista ruoka-aineksista. Hän kertoi ymmärtäneensä, että ravinnolla on suuri merkitys. Hän kokee olevansa pirteämpi nyt, kun on huolehtinut syömisestään paremmin. Hän on oppinut, että lihakset eivät kasva vaikka kuinka pureskelisi purkkaa kuten kylällä luullaan asian olevan. Kundit treenaavat lihaksensa piloille, kun eivät tiedä, että tarvitsisivat proteiinia enemmän. Kyse ei ole tyhmyydestä vaan tiedon puutteesta. Ja tietysti proteiinien puutteesta, ruokaa ei yksinkertaisesti ole. Pelkkä tieto ei valitettavasti riitä.
Käsitykseni Stanleyn ymmärryksen lisääntymisestä vahvistui, kun joku Stanleyn puolituttu käveli ohitsemme ja halusi tulla kokeilemaan voimiaan. Stanleyn käytössä oli naapurin Lucyn pojan voimailutanko tai miksi sitä voisi kutsua. Se oli rautatanko, jonka päihin oli hitsattu henkilöauton pyörän metalliset navat. Se painoi ehkä 10-15 kiloa, ja sillä oli hyvä tehdä erilaisia liikkeitä. Ohikulkija otti tangon käteensä ja teki hauiskääntöjä, mutta koko ukko heilui kuin heinämies ja näytti enemmän siltä, että tanko nousi heilahduksen ja vartalon voimasta enemmän kuin hauiksen voimasta. Se oli melkein vaarallisen näköistä ja pelkäsin, että ukon selkä katkeaa. Stanley puuttui siihen omatoimisesti ja selitti ukolle kuinka hänen tulee tehdä, jotta tekisi sen oikein ja hajottamatta itseään. Stanley puhui chichewaa, mutta ymmärsin hänen eleistään, että hän tiesi mistä puhui. Ukko yritti pysyä selkä suorana ja tehdä samaa liikettä pelkällä hauiksella, mutta tanko ei liikkunutkaan enää mihinkään. Olimme puhuneet Stanleyn kanssa, että jonkun liikkeen voi tehdä epäpuhtaasti, mutta siinä huijaa vain itseään. Ja sitä tämä ukko todella teki. Stanley otti tangon käsiinsä ja teki virheettömiä hauiskääntöjä kerta toisensa jälkeen ja näin hänen ilmeestään ylpeyttä. Tervettä ylpeyttä. Tai sitten katsoin peiliin. Toivottavasti hän voi viedä saamaansa tietoa eteenpäin.
Anna ja Tysonkin tulivat reissultaan, joka oli kuulemma sujunut hyvin. Annan mielestä Tysonin ajaminen on parantunut huomattavasti ensimmäisestä kerrasta, jossa oli jännitystä, pimeyttä ja manuaalivaihteistokin vielä kaupan päälle. Nyt ei ollut ajamisessa ongelmia ja hyvä niin vaikka en sitä ihan täysin näkemättä vielä uskonutkaan. He olivat kuitenkin turvallisesti takaisin ja se oli pääasia. Söimme, joimme ja pistimme pojat ilman oksenteluja nukkumaan. Saimme pelattua aikuisten kesken korttia kuistin hämärässä tunnelmassa, mikä teki todella hyvää tällaisen päivän päätteeksi. Mutta kun laitoin pääni illan päätteeksi tyynyyn, muistan taas palanneeni ajatuksissani lastenkasvatukseen. Tämän kolmen kuukauden aikana sympatiani kotiäitejä ja lastenhoitajia kohtaan on todella noussut korkealle. En ymmärrä miten he pystyvät siihen enkä ehkä haluakaan, mutta todella arvostan heitä enemmän. Minä olen nyt ollut yli kolme kuukautta poikien kanssa yötäpäivää kivenheiton etäisyydellä. Vaikka taistelu muroista viideltä aamuyöllä ja keskustelu vieressä-sanan merkityksestä onkin raikasta vaihtelua välillä, niin välillä metsästäjän pitää myös päästä teroittamaan keihästä ja sytyttelemään leirinuotioita. Evoluutio ei ole vielä unohtanut kaikkea, vaikka yhteiskunta sitä kovasti yrittää!
