Yö oli hyvä tai vähintäänkin kohtuullinen. Muutama pikkuheräily ei haittaa, jos saa heti unen päästä kiinni uudestaan. Noel nousi auringon kanssa samaan aikaan, laittoi mitään sanomatta shortsit jalkaansa ja kipitti keittiöön. Kolina vain kuului, kun Noel avasi keittiön kalteriovessa riippuvan jykevän munalukon. Hänellä oli lupa avata lukko ja mennä pihalle heti herättyään, ja hän taisi kokea sellaisesta oikeudesta jonkinlaista ylpeyttä. Ja sinne hän sujahti aamun raikkauteen, mitä lie tekemään. Heli hävisi sängystä heti Noelin jälkeen keittelemään… olisi kiva sanoa kahvia, mutta sitä malawilaista pikakahvia ei voi vieläkään kutsua kahviksi. Me jäimme Niilan kanssa rauhassa makoilemaan lakanoihin, mikä oli todella harvinaista. Yleensä Niilakin sujahtaa heti Noelin perään, mutta nyt otettiin rennosti. Muutenkin koko aamu sujui todella itsestään ja ilman mitään kiukutteluita. Oli oikein kiva huomata, että ihan aina ei tarvitse kinastella muroista tai vaatteista.
Nopeasti aamiaisen jälkeen lähdettiin Tysonin lainaamalla autolla kiertelemään Lilongwen niitä osia, missä ei ole vielä käyty. Ajattelimme myös käydä katsomassa paria hotellia, jos vaikka niissä olisi kivat uima-altaat viimeisten päivien ajantappoa varten. Meillähän oli viimeinen viikko alkanut tänään. Siihen mahtuisi ainakin yksi uintireissu.

Hyppäsimme siis kotteroon, joka oli juuri sellainen rähjäinen ja koliseva kirppu, joita täällä paljon näkee, ja kuulee. Karmea purkki suoraan sanottuna, mutta se sopi hyvin joukkoon ja sillä pääsi eteenpäin. Se riitti meille mainiosti. Ja sen rikkinäiseltä plyysipenkiltä oli paljon tunnelmallisempaa arvostella isojen maastureiden rikkaita kuljettajia, jotka ajelevat isomman oikeudella ihan miten sattuu. Auto kertoo täällä yhteiskunnallisesta statuksesta varmaan enemmän kuin missään muualla ja isoja maastureita ei taida paikallisilla juuri olla. Yleensä ison kiiltävän maasturin puikoissa istuu arabimaailmaan viittavan ulkonäön omaava karvanaama, joka saa todella ajaa vaikka miljoonaa eikä tarvitse väistellä kävelijöitä lainkaan. Voi vaikuttaa yleistykseltä, mutta tavattoman monta kertaa olemme itsekin joutuneet miettimään, että pitääkö meidän hypätä ojaan kun maasturi ei meinaa väistää.

Ajoimme uuden kaupungin puolelle, area 43:lle. Olimme kuulleet monesta paikasta, että se on uudenaikaista Lilongwea ja hienoa seutua. Siellä sijaitsi myös pari tunnettua hotellia, Africa House ja Ufulu Garden. Nämä hotellit tulevat varmasti ensimmäisten hotellien joukossa erilaisilla hakusivustoilla, jos hotellia haetaan Lilongwesta. Ei maisema siellä mitään järisyttävän hienoa ollut, mutta selvästi viheriämpää ja muurit peittivät varmasti todella hienoja taloja. Alue oli selvästi uudempaa ja ehkä vauraampaakin, ja ihmisiä näkyi selvästi vähemmän. Siinä on aivan selvä korrelaatio. Mitä hienompaa aluetta, sitä vähemmän ihmisiä. Ja mitä köyhemmän ja ankeamman näköistä seutua, sitä enemmän ihmisiä. Siinä ei kiltistä ihmisestä ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Me koimme tämän uuden alueen kovin tylsäksi, koska Helsingin Lehtisaaressa on samaa tunnelmaa.

Africa House on kuuluisa ja hyvätasoinen hotelli, mutta sen löytäminen meinasi olla hankalaa, koska se oli hyvin yksityisen näköisen portin takana. Ehkä tarkoituksellakin vähän piilossa, kenties. Ajoin auton parkkiin ja kiipesimme hotellin hienot portaat ylös. Respassa vahtimestari kertoi meille, että ulkopuolisten uiskentelu ei ole kuulemma normaali käytäntö. Hän voisi kyllä kysyä asiaa johtajalta, mutta kieltäydyin välittömästi. Malawin johtajat on nähty, emme halua enää vaivata heitä, mutta pyysin, että voisimme käydä katsomassa altaan kuitenkin. Se sijaitsi pienellä sisäpihalla, oli melko vaatimaton emmekä olisi tainneet siitä innostua vaikka olisimme luvan saaneetkin. Kiitimme ystävällistä vahtimestaria ja poistuimme kuuluisasta Africa Housesta.
Seuraava hotelli oli vielä hienompi, Ufulu Garden. Malawin mittapuussa varmasti viiden tähden hotelli sijaitsi jonkinlaisen puutarhan keskellä. Siitä ilmeisesti garden-nimikin. Paikasta välittyi konferenssihenkisyys ja tunsimme olomme hieman orvoksi. Tai ainakin meidän kottero jäi häpeilemään parkkipaikalle niin, että ihan kuin se olisi mennyt puun taakse piiloon, kun katsoin taakseni. Siellä oli myös heti nähtävillä selvästi suurin allas, mitä olimme Malawissa nähneet. Koko allasaluekin oli aurinkotuoleineen jotenkin välimeren maiden hotellien allasalueelta näyttävä, joten katsoimme heti Helin kanssa toisiamme. Tiesimme sanomatta sanaakaan toistemme katseista, että emme tule tännekään, mutta käydään nyt kysymässä hinta ihan huvin vuoksi. Hinta oli 10000 kwachaa henkilöltä, myös lapsilta, joten senkin puolesta voimme unohtaa ihan koko hotellin. 50 euroa yhdestä uintikerrasta… Haloo!

Hyppäsimme kolisevaan kirppuumme, joka selvästi huokaisi helpotuksesta, kun kaasuttelimme hienostohotellin pihalta pois. Ajelimme hetken huviksemme ja koska olimme kohtuullisen lähellä Four Seasonia, päätimme mennä sinne nyt kolmannen kerran viimeisen kerran. Tällä kertaa se sai olla oikeasti viimeinen kerta. Four Season on hieno paikka eikä meillä ollut nyt oikein muutakaan tekemistä. Autolle on siellä parkki, aikuisille olutta ja pojat voi peuhata suihkulähteellä. Istuimme Helin kanssa pöytään ja paransimme vähän maailmaa tai ainakin Malawia. Molemmat nähdyt hotellit olivat kehuttuja esimerkiksi tripadvisorissa. Mekin olimme varaamassa näistä hotelleista, kun ei muita netistä meinannut löytyä. Nyt jälkeenpäin olemme enemmän kuin tyytyväisiä, kun valitsimme hieman vaatimattomamman tien. Vaikka olemmekin nyt kurkkua myöten täynnä köyhyyttä, ankeutta ja Malawia ylipäänsä, ja haluamme vain kotiin, olemme kuitenkin nähneet aidon Malawin sen koko kauneudessaan ja kauheudessaan. Eikä ikävämme kotiin ole missään nimessä Malawin syy.

Samalla pohdimme Malawin slogania: ”The warm heart of Africa” eli Afrikan lämmin sydän. Jos käy Malawissa safarilla ja elää viikon pari Ufulu Gardenissa tai muussa hienossa hotellissa, niin tuo slogan varmasti pitää täysin paikkaansa. Kaikkihan pokkuroivat sinulle tippien toivossa, joten tietysti touhu vaikuttaa sydämelliseltä. Sama pätee varmasti moneen muuhunkin Afrikan maahan, tai köyhiin maihin ylipäänsä. Parin viikon safarimatka on varmasti täydellisen ihana ja fantastinen kokemus. Päällepäin! Matkailija saattaa ehkä jopa kuvitella, että hän tukee paikallista yhteisöä matkailullaan. Todellisuudessa on rahoitettu hotellien ulkomaisia omistajia ja varsinaiset paikalliset eivät ole hyötyneet pennin hyrrää, missään vaiheessa! Eikä safarimatkalla näe alueen todellista köyhyyttä ja kurjuutta tai vaikka näkisi, sitä ei kerkiä sisäistämään ennen kuin on jo kotona porealtaassa katsomassa kirahvin kanssa otettuja selfieitä.
En halua edelleenkään hurskastella, minähän istun nytkin hienolla Four Seasonin terassilla ja juon kallista olutta (jos callea voi olueksi kutsua!), mutta kyllä minua silti sylettää koko maailman touhu. Olen kolme kuukautta kantanut ruokakaupasta vesikanistereita ja keltaisia ruokakasseja kävellen köyhien resupekkojen ohi. Alkuun en osannut sitä edes ajatella, mutta nyt se hävettää ihan toden teolla. Minusta on vastenmielistä käydä kaupassa, vaikka se on ihan tavallinen juttu meille, hyväosaisille. En ihmettele yhtään, että rikkaat kulkevat autolla eikä kävellen, sillä köyhyyden näkeminen kuvottaa. Ja se kuvottaa enemmän jos kädessäsi on muhkea ruokakassi, joka on ostettu itsellesi.

Palaan vielä Malawin sloganiin. Se varmasti vain korostuu hienoilla safarimatkoilla tai Madonnan luksusmaisilla adoptiolapsihakureissuilla, mutta me emme koe asiaa samoin. Alkuun ehkä, mutta emme enää. Nyt tuhansien tuijotusten, satojen rahanpyyntien, kymmenien byrokraattisten kinastelujen ja lukuisten muiden tapahtumien jälkeen ei valitettavasti tunnu enää siltä, että Malawi olisi Afrikan lämmin sydän. Täällä on toki varmasti turvallisempaa kuin muissa Afrikan maissa, ei ole ollut sisällissotia ja niin pois päin, mutta ei tämä ole sen lämpimämpi tai kylmempi kuin muutkaan maat. Ja kun täällä lopulta paikalliset ymmärtävät, mitä ulkomaiset sijoittajat täällä tekevät ja miten korruptio toimii, niin siitä on lämpimät sydämet kaukana. Se on todellinen sääli, mitä länsimaat ja turismi yrittää täällä saada aikaiseksi. Malawi ja Afrikka ei ole vielä valmis sellaiseen. Ne pitäisi jättää rauhaan. Tai yrittää auttaa ja tukea jotenkin muuten kuin rakentamalla hienostohotelleja. Valitettavasti kaikessa auttamisessa tuntuu olevan auttajan oman edun tavoittelu tärkeämpää kuin auttamisen kohde.

Emme kyenneet ratkaisemaan Malawin ongelmia raikkaan ja virkistävän oluen aikana, joten palasimme kotiin. Anna ja Tyson olivat heräilleet, joten pelasimme hyvät korttipelit ennen kuin aloimme valmistautua illan ohjelmaan. Oli Annan ja Tysonin viimeinen ilta, sillä he lähtisivät huomenna kohti Tansaniaa. Olimme sopineet Evien kanssa, että näkisimme kaikki Wild Life Centerin apinapuistossa kello viideltä. Voisimme syödä ja nostaa maljat Annalle ja Tysonille. Se oli oikein mukava suunnitelma, sillä edellisestä apinapuistoreissusta oli jo aikaa. Oikein jo odotin maittavaa uuniperunaa ja raikasta MGT:tä kyytipojaksi. Jos joku ei vielä tiedä mitä tuo kirjainyhdistelmä tarkoittaa, annan sen hänelle anteeksi, mutta en myöskään enää kerro sitä uudelleen.

Ilta alkoi jo hämärtää ja saimme kaikki syötyä annoksemme apinapuiston miellyttävässä ilmapiirissä ja tunnelmassa. Annokset eivät tosin olleet kenelläkään niin hyviä kuin aikaisemmin ja mietimmekin, että onkohan kokki vaihtunut vai mitä on tapahtunut? Jotenkin tuntuu, että Malawi oikein ajaa meitä jo kotiin. Ja kyllähän me lähtisimmekin, mutta lentoihin olisi vielä viikko. Eveillä on vielä kuukausi, ja se tuntuu todelliselta ikuisuudelta nyt. Evet olivat samaa mieltä, sillä he olivat nyt kuukauden jälkeen myös valmiita kotiin. Harjoittelu on ollut rankkaa, ei ehkä fyysisesti mutta henkisesti. Ja nähtyäni olot sairaaloissa, en ihmetellyt sitä lainkaan. Asuntolassa asuminenkaan ei ole mitään rentouttavaa. Siellä on jatkuvaa opiskelijoiden mölinää, vessat ja suihkut huutavat likaisuuttaan ja olot muutenkin masentavat. Juttelimmekin siitä, että tänne ei pitäisi päästää opiskelijoita lainkaan yksin, varsinkaan nuoria ja kokemattomia, sillä henkinen kuormitus voi kasvaa yllättävän suureksi. Varsinkin, kun paikalliset hoitajat kokevat rankat kokemukset eri tavalla, heille ne ovat arkipäivää ja kohtelu voi vaikuttaa jopa tylyltä, niin opiskelijan kuin potilaankin kohtelu. Ja toisaalta paluu Suomeen, tai muuhun korkean elintason maahan, saattaa koitua ongelmaksi, jos ei ole ketään kenelle puhua paikallisista oloista ja tapahtumista. Näitä asioita voi olla todella vaikea ymmärtää ennen kuin on ne itse nähnyt, vaikka se kliseeltä kuulostaakin. Itse olen kymmenen vuotta toiminut ambulanssissa ja paloautossa, ja tunnen, että olen ollut monessa mukana, enkä hätkähdä vähästä, mutta Malawi löi minut silti ällikällä. Sellainen hanskan lyönti poskeen, että muistan sen lopun ikäni.
Juttelimme myös eri koulujen avustuksista. Metropolia tukee vaihtoon lähtevää opiskelijaa noin 600 eurolla tällaisella reissulla, mitä Heli ja Anna nyt tekevät. Evet saivat Karelia-AMK:n kautta yli 3000 euroa kumpikin eli vaihto on käytännössä heille ilmainen. Karelia ei maksa osuutta tietystikään yksin vaan se muodostuu rahastojen ja yhteistyökumppanien avulla. Suurella ja mahtavalla Metropolialla ei ilmeisesti ole yhteistyökumppaneita… Me tulimme tänne perheenä vapaaehtoisesti ja täysin kustannukset tiedostaen. Emme odottaneet edes tuota 600 euroa mutta jälkeenpäin kuultuna Karelian summista… no, kyllähän se vähän hurjalta erolta kuulostaa! Tehkööt jokainen omat johtopäätöksensä tasa-arvoisuudesta.

Toisaalta täytyy mainita, että Malawista on myös tullut Suomeen pari vaihto-oppilasta. Metropolia maksaa kaikki heidän kulunsa. Sehän puolestaan kuulostaa reilulta. Tai kuulostaisi, ellemme olisi saaneet tietää, että täällä kouluun pääsee vain varakkaista perheistä ja nämä vaihtoon lähtijätkin taitavat olla heistä niitä varakkaimpia. Valitettavasti heidän pyyteettömyytensä on arveluttavaa. Esimerkiksi Stanleyn naapurustosta pääsee tällaiseen mahdollisuuteen vain aniharva, ja tuskin hänkään. On siis hyvin vaikea arvioida, mikä todellinen hyöty Metropolian järjestämästä mahdollisuudesta oikeasti on. Pitäisi ajatella enemmän Malawia ja kokonaisuutta kuin hyvätasoisia yksilöitä. Pahaa pelkään, että tällaisista vaihdoista ei saada sitä hyötyä, mikä niillä voitaisiin oikeasti saada eli auttamiseen liittyvän tiedon jakoa ja vaihtoa koko kansan hyväksi. En tarkoita, että varakkuus tekisi aina tyhmäksi (=itsekkääksi) tai varattomuus sen viisaammaksi (=pyyteettömäksi), samanlaisia ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme. Mutta luokkaeroajattelu on Malawissa todella rajua, paljon rajumpaa kuin meidän maailmassamme, ja valitettavasti hyväsäätyinen auttaa vain omaa säätyään. Niin on ollut maailman sivu, ja niin se on nytkin.
Kotimatka Lilongwen pimeydessä sujui ilman käärmeitä ja muita kauheuksia. Evet jäivät kampuksen kohdalla matkasta ja me jatkoimme vielä peltopolkua pitkin kotipihalle. Talomme nökötti hämärässä ja kutsui meitä viimeisiä kertojaan näin myöhään. Otimme kutsun mielellämme vastaan, sillä Lilongwen pimeät illat ei houkuta seikkailemaan 100 metriä kauempana kotiovesta. Tosin nuorta paria, Annaa ja Tysonia, se ei näyttänyt häiritsevän, he olivat tainneet eksyä ihan tarkoituksella kauemmaksi kuin 100 metriä, sillä he tulivat taloon vasta paljon myöhemmin. Me olimme siinä vaiheessa lukeneet Miinaa ja Manua ja silmäluomet tapailivat jo toisiaan. Viimeisen viikon ensimmäinen päivä oli kulutettu loppuun ja olimme kaikki pian unessa. Yö oli kuuma vaikka tuuletin yritti meitä auttaa… ehkä se sittenkin pitää paikkaansa! Ehkä Malawi on sittenkin Afrikan lämmin sydän. Olemme vain ymmärtäneet sen väärin…