TJ 5. Minä nukuin pitkästä aikaa omalla tyylilläni eli kuin tukki. Ja sain nukkumisestani vielä kehujakin, joten päiväni alkoi oikein mukavasti. Heli sanoi, etten kuorsaa täällä Afrikassa lainkaan. Vaikka otinkin sen kehuna, minusta se oli hieman outo kommentti, koska mielestäni en kuorsaa muissakaan maanosissa. Helin nauru ilmaisi kuitenkin hyvin vakuuttavasti, että ilmeisesti minä jotain ääniä kotisuomessa sitten nukkuessani päästelen. Heli itse on Euroopan huonoin nukkuja ja sikeimmilläänkin herää pienimpäänkin rasahdukseen. Tänäkin yönä hän oli johonkin herännyt, mutta ei kuulemma ainakaan kuorsaukseeni. Kolme tuntia hän oli sitten odottanut, että alan ääntelemään, mutta enpäs alkanut.
Aamiaisella ihmeteltiin lisää minun kuorsaustani. Tai pikemminkin sen puuttumista. Miten se nyt yhtäkkiä muka vain loppuu. Ehkä se johtuu ilmastosta tai sitten siitä, että minulta on hävinnyt 8 kiloa painoa jonnekin. En kyllä tiedä minne ne kilot olisi hävinnyt, mutta ehkä aavistuksen askeettinen keittiö on sitten tehnyt tehtävänsä. Ja kun tarkemmin mietittiin, täällä jatkuvassa kuumuudessa ei kyllä ole samalla tavalla nälkä lainkaan. Hyvällä aamiaisella ja päivällä popsituilla pähkinöillä tuntuu pärjäävän ihan hyvin iltaan saakka, eikä me illallakaan mitään seisovaa pöytää tehdä.
Suunniteltiin samalla päivän ohjelmaa. Päivä näytti pilviseltä, joten uintireissu unohdettiin toistaiseksi. Minä jäin poikien kanssa ihan mielelläni pihalle riippukeinuun, meillä ei ollut tarvetta mennä minnekään. Mutta Helillä heräsi keräilijän vaistot ja hänen oli jonnekin päästävä keräilemään. Myös pikku-Eve oli aikaisemmin antanut ymmärtää, että lähtisi mielellään kangaskaupoille joskus Helin kanssa, ja kun nyt sattui olemaan lauantai ja siis Even vapaapäivä, niin sinnehän keräilijät sitten hävisivät. Niinpä minä hyppäsin riippukeinuuni ja pojat valtasivat pihan.
Pilvet pitivät lupauksensa ja antoivat pian vettä sen verran, että minun oli kerättävä riippukeinuni sisälle sateensuojaan. Sade ei kestänyt kovin kauan ja sen jälkeen tuli heti aurinkoista. Selvästi teki sadekausi nyt tuloaan sillä ensimmäiseen kolmeen kuukauteen ei satanut kertaakaan ja nyt on viikon aikana satanut jo useamman kerran. Sade tuo selvää vaihtelua arkeemme vaikka aurinkoinen sää pysyykin vielä selvänä lempparina. Noel löysi sateen jälkeen kukkapenkistä oudon otuksen. Se oli ison kananmunan kokoinen ja ruskea tai vähän vihertävä sammakko. Pullea ja hassun näköinen, ihan kuin tavalliseen sammakkoon olisi puhallettu ilmaa kuin ilmapalloon. Pikkuruisilla raajoillaan se yritti ryömiä säälittävästi suojaan. Stanley kertoi, että se on myrkyllinen eikä siihen saa koskea mutta skeptikkona otin googlen esiin. Sen mukaan kyseessä olisi todennäköisesti Mosambikin sadesammakko eikä myrkyllisyydestä löytynyt viitteitä. Täkäläisillä on erilaisia uskomuksia ja ne voi olla joskus hiukan kyseenalaisia. Jos tuon sammakon syö, niin kyllä siitä varmaan vatsan kipeäksi saa. Eli se on sitten myrkyllinen. Mutta ei se varsinaisesti ole myrkyllinen siten kuin me sen ymmärrämme tai pelkäämme. Ei silti tosin kannata vähätellä paikallisten tietämystä, joten jätimme pikkupalleron rauhaan.
Meillä ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia elukoitten kanssa, jos muurahaisia ei oteta lukuun, mutta kaikenlaisia elukoita on tosiaan riittänyt jos jonkinlaisia ja ihan tässä meidän pihalla siis. Hyönteisiä, sammakoita, gekkoja, käärmeitä, koiria, joku ihmemurmeli ja tietty kanoistahan meille on tullut ihan kavereita. Olemme seuranneet ainakin neljän poikueen kasvua ihan keltaisista pikkupiipittäjistä asti. Ei ihme, että kana on edullista, kun ne kasvavat niin nopeasti.
Muutama päivä sitten Stanley ja joku toinen vartija juoksivat pellolla ja heittelivät kiviä. Ihmettelin hetken, että mitä he tekevät, kun näin epäselvästi jonkun kissan kokoisen juoksevan heidän edessään. Se kipitti nopeasti puuhun, jonne vartijat sen sitten jättivät rauhaan. Myöhemmin Stanley kertoi, että he jahtasivat isoa liskoa! Anteeksi mitä, minä kysyin hämilläni. Minusta se ei näyttänyt liskolta tai jos se oli lisko, niin sitten se oli jotain muuta kuin sisilisko. Ilmeisesti se sitten oli jonkinlainen varaani tai leguaani, mutta me emme enää nähneet sitä. Stanley kertoi, ettei heillä ollut tarkoitus vahingoittaa sitä, sillä se on hyödyllinen otus, mutta halusivat säikäyttää, jotta se pysyy pihalta pois. Se voi kuulemma olla lapsille vaarallinen. No just, liskon purema tästä puuttuisikin. Täällähän ne ovat jo kaksi kuukautta juosseet ympäriinsä, kun minä olen nukkunut riippukeinussa. Ei taida jäädä tätä pihaakaan ikävä, vaikka ihan leppoisaa meillä on kyllä täällä ollut.
Vaikka emme Stanleyn myrkkyvaroittelua säikähtäneetkään, kävimme muodon vuoksi pesemässä kädet kuitenkin. Tai olisimme pesseet ne, jos olisi tullut vettä. Voihan känkkäränkkä, taas oli vesi poikki. Ihan todella ärsyttävää, kun huomaa veden olevan poikki silloin kun sitä tarvitsee. Ja näitä katkoja on nyt loppua kohden ollut yhä enemmän. Meillä oli juomavettä tarpeeksi, joten huuhdeltiin kädet sitten sillä, mutta aika haavoittuvaisia kyllä olisimme jos vesi olisi poikki pidempään. Yhä enemmän täytyy ihmetellä, miten paikalliset oikein tulevat toimeen. Tai mitä sitä ihmettelemään, jos et ole riippuvainen mistään, niin ei ole mitään ongelmiakaan. Sehän on vaan tottumiskysymys, ja he ovat tottuneita jo ammoisista ajoista asti. Vesi alkoi taas juoksemaan myöhään iltapäivällä, kun Heli oli jo tullut kaupoilta takaisin ja saimme tiski- ja pesuvettä pahimpaan hätäämme. Mehän emme tarvitse hanavettä ruuanlaittoon tai juomiseen, mutta pesujen kanssa olemme täydellisessä kaaoksessa, jos vettä ei tule hanasta. Astiat nyt ehkä voisi jotenkin pyyhkiä puhtaiksi, mutta kädet, iho ylipäänsä, poikien sotkut lattioilta ja milloin mistäkin… kun kaikkeen lisää käsittämättömän pölyn ja hien… me tarvitsemme vettä kipeästi! Ja en ole vielä edes ottanut vessanpönttöä lukuun. Tässä tulee oksennus pelkästä ajatuksesta ettei pönttöä pystyisi tyhjentämään.
Siivoilimme jo hieman nurkkiamme sitä ajatellen, että monia tavaroita jätetään vartijoille, kun täältä poistumme. Meillä ei ole tarvetta ensinnäkään ruokatarvikkeille, mutta ei myöskään kattiloille, pyyhkeille, lakanoille, hyttysverhoille ja ties mille. Vartijoille ne ovat suoranaisia aarteita. Emme ole vielä kertoneet, että jätämme tavaroita, mutta olemme vähän jakaneet niitä ainakin mielessämme. Tänään siivosin meidän pienen pakkasen. Siellä oli kalapuikkoja ja kananugetteja. Ne olivat tainneet sähkökatkojen aikana jo sulaa pari kertaa, ainakin kalapuikkojen pistävästä tuoksusta päätellen, joten olin viemässä niitä meidän jätekuopalle. Pitelin niitä käsissäni hetken kun seisoin kuopan reunalla, ja päätin kuitenkin kysyä asiaa Stanleyltä. Hän alkoi nauramaan kun kerroin, että ne kyllä saattavat olla jo pilalla emmekä me söisi niitä itse koskaan, mutta Stanley saa itse päättää. Stanley sanoi, että meidän vatsa ei ehkä kestä, mutta heidän kyllä kestää. Ne ovat kuulemma täydellisiä makupaloja kun ne vain paistetaan vaikka hän ei kyllä koskaan ollut niitä syönyt. Minä naureskelin myös ja uskoin häntä, mutta vannotin silti, että Stanley saa syyttää itseään jos sairastuu. Oikeasti teki pahaa antaa kaiketi pilaantuneita kalapuikkoja, mutta Stanley oli niin tyytyväinen, että lopulta olin minäkin tyytyväinen, etten heittänyt niitä kuoppaan. Herranjestas tätä maailmaa.
Ja jotta saisimme ötököistä todella tarpeeksemme, niin auringonlaskun aikana saimme todistaa lisää Afrikan luonnontapahtumia. Tapahtuma oli saanut alkunsa jo eilen, mutta silloin emme vielä osanneet yhdistää sitä mihinkään. Eilen illalla meidän kuistin loisteputken ympärillä pörräili isoja perhosia. Tai me tulkitsimme ne hätäisesti perhosiksi. Niitä oli ehkä kymmeniä, joten niihin kyllä kiinnitti huomion, koska ne olivat selvästi isompia kuin tavalliset loisteputken ympärillä pörräävät siivekkäät, ja ihmettelimme tietysti tovin mutta ajattelimme niiden olevan tosiaan vain perhosia.
Tänään meidän oli pakko ihmetellä asia uusiksi. Aurinko oli jo horisontin alapuolella, mutta se valaisi taivasta, jossa pörräili muutama perhonen. Ei kun niitähän on enemmän. Hemmetti, niitähän on ihan pilvin pimein. Ei nyt samalla tavalla sakeasti kuin järvikärpäsiä, mutta varmasti tuhansia. Ne eivät lentäneet päin niin kuin ne pölhöt järvikärpäset, mutta sen verran hitaita ne olivat, että sain yhden ilmasta helposti kiinni. Jokin outo kaksiosainen mato, jolla oli siivet. Se oli noin kaksi senttiä pitkä, samoin siivet. Singing Boy juoksi paikalle ja kertoi, että ne ovat termiittejä. Ne kuulemma nousevat sateiden alettua koloistaan ja lähtevät lentämään. Kylillä, kuten Singing Boy kertoi, lentäviä termiittejä pyydystetään ämpäreihin ja niitä paistetaan illan päätteeksi. Ne eivät lentele kuin yhden illan ajan. En ollut koskaan kuullut lentävistä termiiteistä, joten minun oli pakko turvautua taas googleen. Ja kyllä, osa toukista kehittyy siivekkäiksi ja ne lähtevät häälennolle sateiden alettua. Naaras ja uros pariutuvat ja perustavat kukin oman pesän, jossa sitten kasvattelevat työläisiä. Tai siis ne pariutuvat, jos ne eivät joudu Singing Boyn ämpäriin. Voin vain toivoa, että ämpäreihin joutuu mahdollisimman moni, koska jos kaikista nyt lentelevistä tulisi pesän perustajia, niin maailma on pulassa. Jos olette nähneet, miten isoja termiittien pesistä tulee, niin ymmärrätte mistä puhun. Pyöritimme Helin kanssa jälleen päätämme ja painuimme sisälle lukkojen taakse. Ei tule termiittejäkään ikävä.
Pojat halusivat, että luen iltasaduksi kirjoittamaani päiväkirjaa. Mikäs siinä, oli hauska lukea kolme kuukautta sitten kirjoittamaani tekstiä. Aika monta asiaa oli kerennyt jo unohtua ja ne mitkä muistin, olivat jo muuttuneet ajatuksissa toisenlaiseksi tai ainakin saaneet uusia vivahteita. Viimeistään nyt olin äärimmäisen tyytyväinen, että olin aloittanut kirjoittamaan päiväkirjaa. Aikani luettuani katsoin poikiin ja Heliin, jotka kaikki nukkuivat… Just! Jos luen Miinaa ja Manua, joka on luettu 72 kertaa, niin pojat kuuntelevat sen kiltisti loppuun asti vaikka kuinka toivoisin, että he nukahtaisivat. Päiväkirjastani en saa yhtä päivää luettua ja koko perhe nukkuu kuin tukki! Ja päiväkirja on sentään meidän omasta elämästämme. Pitäisikö siitä tehdä jotain johtopäätöksiä? Ei taida totuus olla tarua ihmeellisempää näköjään! Tai ainakaan kiinnostavampaa. No, minä luen sitten itse kirjoituksiani ja ravistin vihkoni ehkä hieman pettyneenä eteeni. Hetken päästä käteni menivät rennoiksi ja vihko kolahti otsaani. Kun tajusin, mitä tapahtui pistin päiväkirjani tyynyn alle ja tuhahdin… No, voinhan alkaa sitten kirjoittamaan iltasatuja. Sellaisia, jotka toimivat! Näköjään vieläpä hyvin! Hemmetti! Ja olin unessa.
