Yöstä ei raportoitavaa, se sujui ongelmitta. Mutta aamulla meitä odotti yllätys. Noel nousi tyypilliseen tapaansa ensimmäisenä ja kiiruhti puettuaan avaamaan ulko-oven. Tällä kertaa hän ei hävinnyt ulos vaan huusi meidät heti paikalle katsomaan mitä on tapahtunut. Äänensävy oli sellainen, että se sai meihin nopeasti vauhtia ja hetkessä olimme kaikki ulko-ovemme kynnyksellä. Koko betoninen kuisti oli värjäytynyt harmaaksi. Hetken piti tihrustella unenpöpperöisillä silmillä, että mitä oikein on tapahtunut. Terassin lattia oli täynnä parisenttisiä hentoja siipiä. Joissakin siivissä oli vielä termiitti kiinni joko liikkumattomana ja kuolleena tai sitten vähän kohmeisena.
Helihän meinasi alkaa itkemään näyn nähtyään. Ja melkein minäkin. Eikö tämä pelleily nyt voisi alkaa jo loppumaan. Tarvitseeko viimeisten päivien aamujen alkaa sillä, että kotiovelta ei pääse pihalle, kun termiitit ovat juhlineet häitään koko edellisen yön. Ja muurahaispartiot hakevat niitä, joiden juhliminen oli mennyt liian pitkäksi ja jotka eivät ole saaneet sulhasta tai morsianta koko yönä. Niille onnettomille häät olivat muuttuneet hautajaisiksi. Muurahaisetkin ovat uutta lajia, emme olleet nähneet niitä pihallamme aikaisemmin. Tarkemmin katsottuna niitä oli kauttaaltaan koko pihalla. Ne olivat samannäköisiä, mutta hieman vielä isompia kuin kotimaiset kekomuurahaiset, joiden pissaa nuoleskeltiin natiaisina kuoritulta pajunoksalta. Ne olivat tietysti keräämässä ravintoa kuolleista termiiteistä. En näyttänyt näille murkuille tällä kertaa pajunoksaa vaan lakaisin ne siipien kanssa kuistilta suoraan taloa ympäröivään viemärikouruun. Siivet olivat hyvin hentoja ja siivoamisesta tuli mieleen Nhkata Bayn kuolleet järvikärpäset. Nekin olivat niin hentoja, että kun luudalla vetäisi yhden sivalluksen, niin ilmavirran pyörre vetäisi ne kaikki takaisin juuri siivotulle alueelle. Luuttuaminen oli siis tekniikkalaji ja se piti suorittaa kuin hidastetussa filmissä. No, jos aivoissa on ärsytys ja myllerrys, niin siinä on vaikeaa liikkua hidastetusti, joten eihän siitä mitään tullut. Lopulta kaadoin kuistille parikymmentä litraa vettä ja harjasin siipimönjän muurahaisineen pois.
Muurahaiset eivät luovuttaneet vaikka termiittejä ei enää kuistilla näkynytkään. Ne tekivät silti tutkimusretkiä ja voimme vain toivoa, ettei ne löydä tietään sisälle. Pienet mustat murkut ovat jokapäiväisiä otuksia tiskipöydällä, mutta niihin olemme jo tottuneet ja ne on helppo siivota pois. Näitä isoja emme halua sisällä nähdä missään tapauksessa. Mutta pelottavan paljon niitä nyt näkyi piharuohikolla, jossa Heli yleensä makailee aurinkoa palvomassa. Onneksi oli pilvinen ja sateiseltakin vaikuttava sää, joten Heli jätti nyt ruohikon sovinnolla rauhaan. Sen sijaan Heli ja Noel päättivät lähteä käymään kaupassa. Mitään varsinaista ostettavaa ei ollut, mutta se oli ajankulua ja sillä Heli sai muurahaiset pois näköpiiristä ja ajatuksistaan.
Minua ja minun riippukeinuani eivät murkut eikä pilvet häirinneet, joten minä jäin kirjoittelemaan päiväkirjaa Niilan kanssa. Niila oli välillä keinussa ja välillä juoksi pihalla, enkä oikein päässyt selville, oliko hän pahis vai hyvis. Mutta sillä ei ollut väliä. Pääasia, että hän leikki omia juttujaan ja käyttäytyi kuin minua ei olisikaan. Se on kummallista miten pojat käyttäytyvät niin hyvin yksinään. Yhdessä ei rauhallinen leikki meinaa onnistua. Mutta vaikeahan se on tietysti itsensä kanssa tapella ja riidellä.
Helin ja Noelin palattua suunnittelimme tehdä lounasta ja päivällistä valmiiksi, mutta suunnitelma kompastui heti alkumetreillä. Sähköt oli taas poikki. Ei tässä voi kuin nauraa. Otimme korttipakan esiin ja aloimme miettimään, kumpi on pitkässä juoksussa parempi: ei sähköjä ollenkaan vai se, että sähköt on, mutta toimintaa häiritsee jatkuvat sähkökatkot? Melkein tuntuu, että olisi parempi, kun ei olisi sähköjä ollenkaan. Silloin olisi selvää, että tulella tehtäisiin ruoka ja keitettäisiin vedet. Nyt suunnitelmat menee koko ajan uusiksi, kun sähköön tai vedentuloon ei voi luottaa. Nytkin joudumme miettimään, että menemmekö Stanleyn keittopaikalle kohta grillaamaan vai lähdetäänkö apinapuistoon syömään?
Sähköt kuitenkin palasivat ja saimme ruuan tehtyä ja syötyäkin, mutta apinapuisto jäi silti kummittelemaan mieleemme. Päätimme lähteä sinne aikaa tappamaan muutaman virvokkeen verran ja pojatkin pääsisivät puistoon juoksemaan. Vähän väkinäinen reissu, mutta melkein välttämätön, jotta aika todella kuluisi. Neljä aamua enää, mutta se tuntuu aivan uskomattoman pitkältä ajalta. Viimeisille päiville ei ole oikein mitään ohjelmaa, joten päivät ovat todella pitkiä. Sitä on vaikea edes kuvailla. Se ei ole koti-ikävää, koska vaikka ruisleipää kaipaankin, niin en minä koti-ikävää koe. Haluan vaan pois täältä, jonnekin muualle! Ihan minne tahansa. Mutta tietysti koti on erittäin hyvä vaihtoehto.
Kumottiin muutama LMC eli alkoholiton drinkki sitruunamehulla, limellä ja mintulla sekä tietysti pari olutta. Mutta kumottiin ne kurkkuumme eikä hiekkalattialle tällä kertaa, mikä oli hieno saavutus pojilta. Laskettiin juuri, että pojat ovat kaataneet yhteensä reilusti yli 50 pulloa tällä meidän reissullamme. Ne juoksevat miten sattuu luoksemme kertomaan jotain apinatarinaa tai ötökkäjuttua tai sitten on keppiriita, mutta se vaatii kuitenkin holtittoman juoksemisen meidän luokse. Jarruttaminen tapahtuu yleensä vasta sen jälkeen, kun ukkovarvas on jo osunut kalja- tai limupulloon, sillä kotipihalla pullot ja lasit ovat usein lattialla tai nurmikolla, missä milloinkin löhöilemme. Apinapuistossa pullo kaatuu tavallisesti kiikkerällä pöydällä, johon on pakko nojata rehvakkaasti, kun ötökkätarinaa jatketaan. Pojathan aloittavat tarinan kertomisen jo ennen kuin olemme edes kuuloetäisyydellä. Pullojen kaataminen on ihan todella ärsyttävää ja sitä tapahtuu joka päivä. Tarinathan ovat tietysti tosi mielenkiintoisia ja jännittäviä…
Pullon kaatumisen jälkeinen hetki on jälkeenpäin ajateltuna vallan huvittava. Siis nimenomaan vain jälkeenpäin ajateltuna! Pullo kaatuu ja pojat huomaavat sen. He katsovat kolme sekuntia, kun neste valuu milloin minnekin ja sitten he nostavat katseen hitaasti minun suuntaani selvästi odottaen, että alan heille ärjymään. Lippiksen varjostamat kasvot vääntyvät väkinäiseen hymyyn ihan kuin se lievittäisi minun suhtautumistani. Ja varmaan se vähän lievittääkin, sillä poikien väkinäiset hymyt ovat kyllä huvittavia, mutta enemmän minun suhtautumistani on lievittänyt kyllästyminen. En jaksa enää vihastua vaan tokaisen vain, että miten tämä voi olla mahdollista? Kahdeksaskymmenesseitsemäs pullo!
Tietysti juomme täällä pullosta enemmän kuin kotona koskaan. Täällä on kuuma ja nestettä menee runsaasti, se on selvää. Meillä on koko ajan limu tai olut edessä varsinkin kotipihalla. Kaatuminen ei ole ärsyttävää vain sen takia, että juomaa menee hukkaan, joutuu siivoamaan ja hakemaan uuden juoman. Juomat ovat tavallisesti sokeripitoisia ja arvatkaa ketkä tykkää sokerista? Joo, murkut ja ötökät. Pinnat, johon pullot kaatuvat ovat käytännössä aina huokoisia, joko sementtilattiaa tai ruohikkoa eikä niistä saa sokerilientä pyyhittyä pois. Sen voi toki huuhdella vedellä mutta silti sitä jää vähän. Ja pian on ötökät sitä nuolemassa. Jos jossain, niin Afrikassa on selviytymisen lait voimassa ja paikalliset ötökät noudattavat niitä todella säntillisesti. Siksi pullojen kaatuminen on Malawissa paljon ärsyttävämpää kuin kotona Suomessa.
Apinapuistoreissu sujui siis hyvin ja taas oli kolme tuntia vähemmän lentokoneen lähtöön. Enää 92 tuntia jäljellä. Ja 32 minuuttia vaikka en minä mitään laskekaan. Kotipihalla kanalassa pojat jatkoivat juoksenteluaan ja me pelasimme taas korttia. Korttipakan ottaisin muuten myös autiolle saarelle mukaan, aivan verraton ajantappoase. Siinä kortinpeluun lomassa syötiin, juotiin ja hengailtiin. Kävin myös Stanleyn kanssa juttelemassa. Stanley oli saanut ikäviä uutisia vaimoltaan tekstiviestinä. Hänen vaimonsa kaksi veljeä ovat Malawin armeijassa, johon siis Stanleykin kovasti haikailee. Toinen veljistä oli viikko sitten lähetetty Kongoon jonkinlaiseen rauhanturvaoperaatioon. Malawissa ei ole sotilaallisia operaatioita, maa on poliittisesti hyvin rauhallinen, mutta Malawista lähetetään sotilaita ympäri Afrikkaa. Ja ympäri Afrikkaa on tunnetusti erittäinkin vakavia ja vaarallisia nujakoita, ja oikeastaan ihan naurettavan raakoja konflikteja, missä ihmishengillä ei ole pennin vertaa arvoa. Yhdessä tällaisessa oli Stanleyn lankomies saanut juuri surmansa.
Se veti hiljaiseksi, niin Stanleyn kuin minutkin. En tosin ole varma, oliko menehtynyt hänen vaimon oikea veli vai joku sukulainen, mutta eipä sillä nyt ollut mitään väliä. Otin luonnollisesti osaa ja kysyin, että vieläkö Stanley kuitenkin itse haluaa armeijaan. Hän kertoi haluavansa, koska se on parhain keino parantaa omaa elintasoaan Malawissa. Hän tiedostaa riskit ja on valmis ottamaan niitä erityisesti perheensä vuoksi. Armeijaan pääsy takaisi hänen tyttärilleen hyvän koulutuksen ja sitä myöten paremman tulevaisuuden. Muutoin he myyvät päivittäin cassavakakkuja tienposkessa kuten heidän äitinsä nykyään. Se pitää varmasti paikkaansa, joten nyökkäilin vaikka samalla mietinkin, että hyvällä tulevaisuudella voi silti olla karmea hinta.
Pitkästä päivästä huolimatta hämärä vaihtui pimeäksi yhtä nopeasti kuin edellisinäkin iltoina. Me painuimme pesujen ja iltapalojen jälkeen sänkyyn haaveilemaan paremmasta huomisesta. Olisi hurskastelua sanoa, että puhun maailmanrauhasta. Nyt ei olla missikilpailussa, kyllä me toivoimme ihan vaan sitä, että huominen sää sallisi meidät uimaan. En kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi Miinan ja Manun jälkeen ajatellut vähän maailmanrauhaakin. Meillä voisi kaikilla olla täällä pallon päällä asiat ihan hyvin. Se olisi täysin mahdollista. Mutta ei ole. Se on suoraan sanottuna ihan perseestä! Me ihmiset olemme niin pöhköjä, että oksettaa. Aina on joku, joka ottaa jotain välistä tai tekee pahaa toiselle. Mutta ei se tässä tyynyä pöyhiessä miksikään muutu… Helpompi toivoa sitä aurinkoa. Pistin silmäni kiinni ja hyppäsin altaaseen. Vain luoja tietää, kuinka syvälle oikein sukelsin.
