Kello alkaa olla viisi iltapäivällä. Helsingin Haagassa on lämmintä, niin kuin on ollut jo kuukauden päivät. Kesä on ollut harvinaisen hieno, ja on voinut liikkua jo viikkoja pelkillä t-paidoilla ja shortseilla ilman vilun väristyksiä. Tai mikä vielä parempaa, ei ole tarvinnut miettiä mitä muksuille pitäisi laittaa päälle. Kaiken lisäksi näin pitäisi meillä jatkua aina marraskuun loppuun saakka. Mutta mistä sitä tietää, meidän tuurilla Malawissa on kasvihuoneilmiöstä johtuva merkillinen sääinversio ja kautta historian kylmin syksy. Onneksi ollaan viikinkien jälkeläisiä, tai ainakin minä uskon niin, joten rohkeasti astuimme saunattomasta neliöstämme ulos kadulle. Ovet tuli lukkoon ja kahvinkeitin on pois päältä. Muutenkin pyrimme jättämään asuntomme siistissä kunnossa vuokralaiselle, jonka olimme viime hetkillä löytäneet.
Minulla oli rinkka selässä ja reppu edessä (ihan siis oikea reppu!), Helillä rinkka selässä, Noelilla reppu selässä ja Niila sai kävellä ilman kantamuksia. Passit, matkadokumentit ja rahat oli pakattu mukaan ja tarkastettu jo useaan otteeseen. Vilkaisu vielä kotitalolle ja suunta kohti Huopalahden juna-asemaa. Pojat ihmettelivät junaan astuttuamme, että sehän menee väärään suuntaan, kun ovat tottuneet lähtemään aina Helsinkiin päin. Nyt mentiin Helsinki-Vantaan suuntaan ja oltiinkin kätevästi ja nopeasti perillä. Juna lentokentälle on yksi parhaimpia pääkaupunkiseudun “keksintöjä”, vaikka taksissakin on puolensa ja tietynlainen tunnelmansa, kun matka vie lentokentälle. Mielenkiinnolla odotan, miten Lilongwe vastaa tähän asiaan, kun sinne asti päästään.
Anna jo odottelikin terminaalissa, rinkka ja reppu hänelläkin mukana. Olimme kaikki tulleet siihen käsitykseen, että rinkka on paras vaihtoehto tällaiselle reissulle, jossa ei tiedä minkälaisia matkoja joudutaan kantamuksia kantamaan, ja minkälaisissa olosuhteissa. Perässä vedettävistä kovista matkalaukuista voi todella tulla perässä vedettäviä, kun maasto muuttuu hiekaksi tai saveksi. Lisäksi olin jostain lukenut, että kovien ja joustamattomien matkalaukkujen kanssa voi tulla erilaisissa kyydeissä myös ongelmia, jos Hiacen takaluukkua ei saakaan painettua kiinni. Rinkat ja reput joustaa aina hieman, ja ne voidaan myös helpommin sitoa vaikka auton kylkeen kiinni. Se kuulostaa suomalaisesta aivan oudolta mutta Afrikassa ja Aasiassa se on tietysti aivan normaalia. Annettiin rinkat matkaselvityksessä virkailijalle, ja katseltiin haikeina, kun ne lähtivät liukuhihnaa pitkin omalle matkalleen. Toivottavasti tapaamme vielä.
Ensimmäinen lento oli Tukholmaan, ja se kesti sen 45 minuuttia. Poikien tavallinen nukkumaanmenoaika (noin klo 20) oli lennon jälkeen juuri ylittynyt, mutta väsymystä ei heistä vielä välittynyt muuten kuin lievänä ja niin tavallisena levottomuutena. Vasta kun olimme toista tuntia odotelleet Arlandan kentällä seuraavaa lentoa kohti Addis Ababaa (Etiopia), alkoi väsymys näkymään jo naamastakin. Se oli alun perin ajatuskin, että yölento Afrikan mantereelle siivittäisi pojat uneen ja matka sujuisi kuin itsestään. No, eihän siinä lopulta ihan niin käynyt.
Lentokone oli iso eikä se täyttynyt aivan kokonaan, joten istuttiin aika mukavasti. Mulla ja Niilalla oli kolme istuinta käytössä ja Heli istui Noelin kanssa käytävän toisella puolella. Istuimien selkänojissa oli kaikille oma “tabletti” eli mediakeskus, jossa oli kymmeniä elokuvia, pelejä ja muuta viihdettä. Niin taitaa olla kaikissa mannerten välisissä lentokoneissa, mutta pojillehan se oli uutta ja ihmeellistä. Oltiin kuitenkin lähellä puolta yötä, joten Niila nukahti mediataivaasta huolimatta jo ensimmäisen tunnin aikana. Noel oli myös selvästi väsynyt mutta halusi odottaa ruokaa, jolla lopulta kesti iäisyys tulla. Olimme syöneet viimeksi kotona, joten alkoi olla jo nälkä. Ja kieltämättä teki mieli olutta tai punaviiniä.
Parin tunnin kohdalla se taisi sitten tulla, ja olihan se odottamisen arvoista. Oikein murea kanafile hyvillä lisukkeilla, ja Noelkin söi melkein koko annoksen. Söin oman annokseni jälkeen Noelin loput. Sitten söin myös nukkuvan Niilan annoksen. Jätimme hänelle erinomaisen perunasalaatin, koska Helille ei uppoa oikeastaan mikään majoneesiin perustuva. Balsamiviinietikan olen pystynyt Helille opettamaan salaattien yhteydessä, mutta majoneesissa en ole vielä onnistunut. Omasta mielestäni maailma ilman balsamiviinietikkaa tai majoneesia olisi melko kuiva paikka. No niinhän siinä sitten kävi, että söin myös sen Niilalle tarkoitetun perunasalaatin. Ehkä minun kroppa alitajuisesti varautui Afrikan reissuun mutta todella tuntui, että olisin voinut syödä kaikki koneen perunasalaatit.
Noel nukahti ruuan jälkeen lattialle, kun ensin viritteli sinne koneen peittoja ja meidän omat matkatyynyt. Se peti näytti itseasiassa aika hyvältä, olin ehkä jopa kateellinen, koska omat polveni osuivat edessä olevaan penkkiin, ja kyseessä oli kuitenkin yli 7 tunnin lento. Noel nukkui lopulta 5 tuntia putkeen, parhaiten meistä kaikista. Kaikki oli ruuan, ja punaviinin, jälkeen rauhallista, joten ajattelin itsekin ummistaa silmäni. Onnistuinkin siinä 20 minuutin ajan, kunnes Niila rupesi pyörimään ja kitisemään puoliksi unissaan. Se nukkui siinä vaiheessa vieressäni, joten silittelin ja korjasin sen asentoa useampaan otteeseen seuraavan parin tunnin aikana. En tiedä nukkuiko Niila oikeasti yhtään mutta minä en nukkunut, vaikka silmät välillä kiinni olivatkin. Myös Heli heräili käytävän toiselta puolelta Niilan itkuihin, joten kaikkiaan nukuttiin kyllä todella huonosti. Lopulta Niila taisi itsekin kyllästyä unensekaisiin itkuihinsa, ja rupesi katsomaan jotain leffaa minun sylissä. Katseltiin uutta Hercule Poirottia ja Justice Leagueta vai mikä se nyt oli… Heli oli katsonut kuulemma kolme leffaa. Tai voiko sitä nyt katsomiseksi sanoa, kun silmät on ristissä ja välillä toinen kiinnikin. En olisi lentokoneen laskeuduttua pystynyt juurikaan kuvailemaan, minkä rikoksen Poirot ratkaisi. Ei minkäänlaista käsitystä. Mutta jotenkin se aika kuitenkin kului ja lopulta lentoemot toivat ihanaa aamiaista.
Olimme kaikki hereillä ja kaikki myös söivät hyvin, ja minä tietysti loput. Niila siirtyi Helin luokse kiukuttelemaan ja Noel otti vielä nokoset, tällä kertaa ihan penkillä. Seitsemän tuntia tuli sillä lennolla mittariin ja turvavyövalo syttyi. Noel pomppasi pystyyn, silmät olivat lautasena ja se rupesi etsimään ripeillä liikkeillä turvavyötä. Sanoi samalla minullekin, että ”nyt iskä turvavyöt kiinni”. Se oli koomista. Noel on utelias ja erittäin tiedonjanoinen pikkupoika ja olimme jutelleet lentokoneen asioista jo moneen kertaan aikaisemmin. Siksi se “pling”-ääni tuli myös unen läpi. Palomiehen poika, ajattelin.
Aivan siis kaamea lento. Noel nukkui 5 tuntia ja Niila ehkä pari tuntia mutta muuten ei oikeastaan nukuttu koko yönä. Pojista väsymys ei oikeastaan näkynyt mutta me Helin kanssa kyllä tunsimme luissa ja ytimissä, että valvottu on. Ihan kuin olisi ollut yövuorossa töissä, minä ambulanssissa ja Heli päivystyksessä. Eihän se meille uutta ole mutta tiesimme että meillä on vielä matkaa jäljellä… Mutta vuorokausi oli vaihtunut ja olimme nyt Addiksessa, Etiopiassa. Matkamme oli todella alkanut. Olimme Afrikassa, vaikkei vielä määränpäässä.
